Chevrolet Camaro SS 6.2 V8 L99 45th Anniversary Convertible testattu huhtikuussa 2012.
Uudessa avo-Camarossa yhdistyvät automaailmaan oleellisimmat hyveet upealla tavalla.
Spinnerin osasto kaipasi vuoden 2012 Hot Rod & Rock Showhun Tampereelle näyttävän auton, joka herättäisi mahdollisimman monen huomion, ja ehkä jopa kannustaisi tilaamaan lehden vuosikerran. Näyttelyn tyylin huomioiden sen pitäisi olla jenkki, ja mielellään tehokkaalla V8-moottorilla. Käytännön syistä helpoin ratkaisu oli lainata uusi auto maahantuojalta, sen saisi ilmaiseksi ja sen voisi ajaa paikan päälle.
Uuden sukupolven Camaroa oli juuri alettu tuomaan maahan ihan ”virallisia” teitä pitkin, joten päätimme antaa Chevroletille mahdollisuuden mainostaa mallistonsa huippuversiota ilmaiseksi harrasteautonäyttelyssä. Kaiken kukkuraksi esittelyauto oli harvoin Suomessa nähty avoversio sekä 45-vuotis-juhlamalli. Ainoaksi ongelmaksi jäi Camaron roudaaminen Tampereelle. Tässä kohtaa avustava toimittaja ilmoittautui välittömästi talkoohommiin!
Ensivaikutelma mustasta Camarosta on, että se on ISO. Vyötärölinja on korkealla ja koko auto on rättikattoa myöten massiivinen. Painoa onkin tyhjänä lähes kaksi tonnia. Muodoissa on onnistuneesti lainattu vuoden 1969 Camaron piirteitä. Camaro on linjoiltaan ehkä näistä kolmesta retromuskelista (Camaro, Mustang & Challenger) se kaikkein tyylikkäin.
Sisällä on myös tilaa, ainakin edessä. Penkit ovat muhkeat ja tukevat, ja ne osoittautuivat pitkälläkin matkalla yllättävän hyviksi. Takapenkkejä en tullut testanneeksi, mutta ne näyttävät kykeneviltä nielemään ainakin katto auki pari aikuista. Konttiin ei sen sijaan mahdu juuri mitään, se on melkein täynnä auton omista varusteista, eli tuulisuojasta ja alas lasketun katon suojapalasta.
Varusteista jää kaksijakoinen fiilis. Toisaalta autossa on kaikki Amerikan herkut nahkapenkkeineen ja vakionopeudensäätimineen, mutta esimerkiksi ilmastointi on vain manuaalinen. Vastapainona peruutusvaihteen kytkeminen tuo taustapeiliin videokuvaa takapuskurista varoittavin symbolein. Erikoisin ja hienoin lelu on ehdottomasti Head-Up-Display eli tuulilasille heijastettu informaationäyttö, joka kertoo kaiken oleellisen nopeuden ja kierrosluvun lisäksi. Se toimii hyvin jopa kirkkaassa päivänvalossa.
Jenkkiversioon verrattuna Euro-Camarossa on erilaiset valot niin edessä kuin takanakin. Molemmissa päissä on hyödynnetty nykytyyliin LED-osaamista, jolloin etuvaloissa on tyylikkäät katkaistut rinkulat ja takana pilottilasimaiset batman-valot. Peilit ovat myös isommat euromallissa, jopa niin että kokonainen auto saattaa jäädä niiden katveeseen.
Polttaako se kumia??
Näyttelyn rakentelupäivänä haettiin ensin päätoimittajan Golf Viikistä ja sinne ajettiin vielä katto kiinni. Matkalla käydään polttamassa pikaisesti ylimääräiset pölyt takarenkaiden päältä. Se vaatiikin jonkun verran harjoittelua, sillä automatiikka ei salli polttoaineen pääsyä palotilaan, jos jarru on painettuna. Kikkailemalla nopeasti molemmat polkimet pohjaan, tietokone ei välttämättä ehdi katkaisemaan bensansyöttöä ja takanakit menettävät pidon...
Hetken leikittelyn jälkeen on autojen vaihto, ja minä pääsen Camaron rattiin. Aurinko paistelee ohuiden pilvihuntujen takaa ja lämpöä on kymmenisen astetta, joten katto aukeaa heti. Se avautuu luonnollisesti sähköllä, mutta lukituskahva pitää vääntää aina käsin. Tuulilasin yläkarmin nappia pitää painaa pohjassa reilut parikymmentä sekuntia, jonka jälkeen auto on valmis hiusten hulmutteluun.
Ensimmäiset kilometrit sujuvat hienosti. Automaattivaihteisella Camarolla on helppo ajaa, kun heppoja ja pykäliä on tarpeeksi. Alusta on todella jämäkkä, jopa kovan tuntuinen. Aiemmat ajokokemukset Camaroista rajoittuvat parin sukupolven ja parin vuosikymmenen takaiseen avoversioon viiden litran kasilla. Eroja näillä kahdella on kuin yöllä ja päivällä. Jenkkiklassikkokin on kehittynyt toden teolla muiden autojen tavoin.
Silloin tällöin tulee vaihdettua valoissa vapaalle, ja höräytettyä annos pakoääniä lähiympäristöön. Muhkeat bassot puuttuvat, mutta muuten soundit ovat kivat. Etenkin korkeat kierrokset vääntävät naaman miehiseen hymyyn.
Muuten avo-Camaro on yllättävän hiljainen. Kuski istuu syvällä, joten tuuli ei pyörteile normaalia enempää. Sivulasit nostamalla tilanne rauhoittuu tietysti edelleen, ja etenkin pienten takasivuikkunoiden apu on odottamattoman suuri. Itse jaksoin ajella katto auki jonnekin Riihimäen korkeudelle saakka, jolloin pilvien määrä ja koko kasvoivat siihen pisteeseen saakka, ettei avoautoilu ollut enää mikään nautinto.
Eli seuraavasta liittymästä pois ja katto takaisin kiinni. Sillä välin etuautona ollut paku ehti jo hieman karkaamaan. Tässäpä loistava tekosyy painaa kaasua oikein kunnolla lattiaan. Pitoa siis riittää paikaltaan lähtiessä, ja Camaro alkaa lisäämään nopeuttaan välittömästi täydellä raivolla. Laittomiin nopeuksiin päästään jo rampin puolella ja varsinaisella moottoritiellä nopeus nousee helposti 160:in, kunnes hitaampia alkaa olla edessä. Tässä vaiheessa vauhti ei tietenkään tunnu vielä juuri miltään. Olisi ollut kiehtovaa selvittää mihin asti neula olisi vääntynyt, ehkä jopa 250:n paremmalle puolelle...
Hämeenlinnan kohdalla valkoisen Crafterin perävalot näkyvät taas, ja loppumatka sujuu sen perässä körötellessä. Siinä vauhdissa tulee tutustuttua vähän tarkemmin, mitä kaikkien nappien takaa löytyy. Vakio poppikone soi riittävän hyvin, ja siihen kuuluu sekä USB-portti että AUX-liitin. Sen sijaan SD-korttipaikka uupuu.
Analogisia mittareita on peräti kahdeksan kappaletta, isoimpina tietysti nopeusmittari ja kierroslukumittari. Niiden alla nuolet näyttävät jäähdytysnesteen lämpötilaa sekä polttoaineen määrää. Neljä muuta ovat alhaalla keskikonsolissa nelikulmaisena ruudukkona esikuvansa tavoin. Kojelaudan oikeassa reunassa valkoisella listalla on tyylikäs 45th-logo.
Suomenkielisen ajotietokoneen takaa paljastuu tiedot muun muassa kulutuksesta, jäljellä olevasta matkasta sekä keskinopeudesta. Edellisten kuskien kohdalla keskikulutus näytti yli 15 litran lukemia, esittelyauto lienee saanut kenkää vähän enemmän kuin perus työmatkakuljetin. On tämä yksilö kuulemma saanut siipeensäkin jossain lehdistötilaisuudessa... Nollasin ajotietokoneen kesken moottoritien, jonka jälkeen kulutuslukema asettui kymmenen litran päälle, mutta ei oikein millään sen alle. Näin siis noin 110:n vauhdissa, yli 400-heppainen kasi vaatii mehunsa.
Sukupolvien kohtaaminen
Jossain Toijalan korkeudella Camaro kohtasi esikuvansa, tai jos tarkkoja ollaan, vuoden 1967 coupé-mallisen SS-Camaron. Hidastan hetkeksi aidon klassikon viereen vaihtamaan hymyjä ja näyttämään peukkuja toisillemme. Pian kaasutan viereltä, mutta vanhus ei lähde kisaan mukaan. Sen konehuoneessa on niin paljon potenssia, ettei sen esille tuomiseksi tarvitse edes uhitella. Retro-Camaro on kyllä LS-moottorilla yksi kaikkien aikojen tehokkaimmista GM-poneista, mutta yli 45-vuotias vanhus lähtisi tarvittaessa edelleen sellaisella voimalla ja egolla, että nykypäivän muoviammus kalpenee. Kohta nuori kloppikin joutuu taas hidastamaan ja isolohko-Camaro jää roikkumaan taustapeiliin.
Pian ollaankin perillä, ja alkaa välittömästi auton pesu ja vahaus. Muoviset puskurit ovat muhkeat ja korkeat edessä ja takana. Takapuskurin alla on muoti-ilmiöksi uusissa sporteissa tullut pienin pituussuuntaisin evin varustettu ilmanohjain. Kylkilinja kapenee ovia kohti, paisuen sen jälkeen muhkeiksi lokasuojiksi suurien takapyörien ylle. Konepelti ei tunnu laskevan keulaa kohti oikein millään, mikä sekin lisää osaltaan massiivisuutta. Keskiosan kuhmu vauhtiraitoineen näyttää makealta varsinkin ratin takaa katsottuna.
Oma fiiliksensä on myös näyttelyhalliin sisään ajamisessa. Saavuimme paikalle melko myöhään, ja osastomme oli aika lailla keskellä hallia, joten jouduin pujottelemaan melko ahtaasta väliköstä sisään. Camaron ulkoisia mittasuhteita on peruutuskamerasta huolimatta melkeinpä mahdoton havaita, niin korkealla kyljet, konepelti ja perä on. Ilman apua sohlaaminen kaiteiden välissä olisi tuottanut satavarmasti naarmuja. Vielä peruutus vinon autotelineen päälle ja Camaro on valmiina houkuttelemaan autohulluja ympärilleen.
Paluu etelään
Vielä hienompi tunne on ajaa auto pois näyttelyhallista. Heti hallin ulkopuolella odottaa nimittäin autokansan rajaama kunniakuja. Sitä hiljaa ajellessa, kaikkien tuijottaessa ja monien valokuvatessa, olo on kuin julkkiksella. Läheisten katseisiin on todella syytä tottua tällaisen avomuskelin ratissa.
Paluumatka sujuu rauhallisesti ensin päätoimittajan vetämänä. Pirkanhovissa kuski vaihtuu taas ja ajan sitkeästi katto auki Vantaalle saakka, vaikka aurinko alkaa painua sijoilleen yöksi. Vielä pientä huvia Tuusulassa tarjoaa pikku leikittelyt Alepan pihassa mopopoikien silmien alla. Perä ei kuitenkaan lähde irti vaikka luistonestot ja ajonvakaudet on napautettu pois päältä. Käännöksissä jotain pientä elämää sentään on ja todisteeksi jää vähän kumia parkkipaikan asfalttiin. Veekasin karjunta kuitenkin kerää kaikkien huomion kaupungin keskustaan eksyneen kissapedon lailla.
Kaikki kiva loppuu aikanaan, varsinkaan kun tililtä ei satu löytymään yhtään ylimääräistä sataa tonnia. Kieltämättä Camarosta löytyy kaikki ne ominaisuudet, jotka ennen vanhaan saivat miesten sydämet sykkimään ja veren virtaamaan. Lisäksi se on erittäin toimiva auto arjessakin, mitä nyt näkyvyys on vähän huono, ja se kulutuskin...
Mutta eipä taitaisi neitojakaan harmittaa, jos tällaisella tultaisiin hakemaan...
|
©
Caradise 2014 |