Caradise: Plymouth Road Runner Superbird

Caradise on onnistunut tekemään havaintoja äärimmäisen harvinaisesta maantiekiitäjästä, ja mikä oudointa - Suomessa!

Jossain Arizonan aavikoilla elää erittäin harvinainen lintulaji, jota kutsutaan maantiekiitäjäksi (Superbirdus Plymouthis). Lajia on todella vaikea havaita, sillä se lienee kaikkein nopein lajissaan. Ensimmäiset havainnot uudesta lajista tehtiin vuoden 1969 lopulla. Seuraavana vuonna populaation kannaksi laskettiin 1 920 yksilöä.

Jos on oikein onnekas, voi kuulla maantiekiitäjälle tunnusomaisen, nopean ja korkean, jossain määrin torvimaisen "mid-mid" -äännähdyksen. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, äänteleekö maantiekiitäjä näin soidinmenoissaan, vaiko pelkästään ärsyttääkseen vihollisiaan ja merkinannoksi siitä, että on lähdössä salamannopeasti karkuun.

Liikkuessaan maantiekiitäjä pitää hyvin voimakasta, jopa jyrisevää murinaa. Sen lähteenä on isolohkoinen, kahdeksankammioinen sydän, joka on tilavuudeltaan jopa 7 - 7,2-litraa. Maantiekiitäjä on erittäin voimakas lintulaji. Sanotaan, että yksi maantiekiitäjä vastaa voimiltaan yksilöstä riippuen jopa 375-425 hevosen laumaa.

Maantiekiitäjä vaeltelee pääosin yksin. Vaikka laji on lentokyvytön, se ei jätä juuri ollenkaan jälkiä maahan juostessaan. Nopeasti karkuun ampaistessaan se saattaa jättää maahan kaksi pitkää ja noin 25 senttiä leveää raitaa. Jotkut yksilöt on nähty kiitävän aivan käsittämätöntä vauhtia pitkin Pohjois-Amerikan aavikoiden asfalttiteitä. Joskus 1970-luvulla niitä on jopa nähty laumoittain kisaamassa toisiaan vastaan ovaalinmuotoisilla, kaarevilla radoilla.

Luontaisia vihollisia ei ole oikeastaan kuin yksi, Kelju K. Kojootti (Fordtorinous Talladegas). Maantiekiitäjä on tiettävästi tämän susimaisen lajin herkkua, mutta toistaiseksi ei ole saatu havaintoa siitä, että Kelju K. Kojootti olisi napannut yhtään maantiekiitäjää. Maantiekiitäjä on ilmeisesti liian nopea saalistajalleen. Edes ACME:n kekseliäät työkalut eivät ole auttaneet...

Maantiekiitäjän tunnistaminen on helppoa. Sillä on kaksi erittäin näkyvää tuntomerkkiä, siipi ja nokka. Siiven leveys on melkein kaksi metriä ja ennen kaikkea sen korkeus on huomattava. Siiven ylätaso kohoaa jopa yli 1,5 metrin korkeuteen. Tämä on todella ainutlaatuista lajiensa kirjossa. Siiven tehtävä on pitää maantienkiitäjä tasapainossa kaarteissa. Maantiekiitäjän nokka on erittäin voimakas, todella pitkä ja todella paksu. Sen muoto on helposti tunnistettava, sillä se kapenee luodin lailla nokan kärkeä kohti. Nokan alaosassa voi havaita pienen ilmanohjaimen, joka vakauttaa linnun menoa suurilla nopeuksilla.

Väreiltään maantiekiitäjä voi olla oikeastaan millainen tahansa, mutta kauneimmat ja menestyneimmät yksilöt ovat lähes poikkeuksetta kirkkaanvärisiä ja melkein kokonaan yksivärisiä. Ainoastaan päälaki ja nokan kärjen yläosa on mattamusta. Vaikka täyskasvuinen yksilö painaa jopa 1 750 kiloa, olemukseltaan maantiekiitäjä on hyvin pitkänomainen ja vartaloltaan sulava, huolimatta pienistä, pyöreistä ja mustista jaloistaan.

Ainoa laji, johon maantiekiitäjän voi sekoittaa, on Daytonan sotaratsu (Dodgechargerus Daytonas). Tämä laji on vieläkin harvinaisempi, kannan ollessa runsaan 500 yksilön paikkeilla. Tämä elelee lähinnä pohjoisempana, Suurten Järvien eteläpuolella kilparatojen läheisyydessä. Suurimmat erot ovat pyrstössä, Daytonan sotaratsu on virtaviivaisempi, sekä pienissä vaikeasti havaittavissa eroissa vartalon muodoissa. Ehkä paras tunnistuskeino on kuitenkin väritys: sotaratsusta puuttuu mattamustat kohdat päälaesta ja nokasta, sen sijaan siipi on sillä kokonaan valkoinen tai musta.

Maantiekiitäjän reviiri on laajentunut viimeisten vuosikymmenten aikana, ja ensimmäinen yksilö on eksynyt jo Suomeenkin. Tiettävästi tämä ainokainen yksilö liikuskelee Huittisten seudulla Satakunnassa, mutta itse tein siitä ensimmäisen havainnon eräässä suuressa hallissa Helsingissä pääsiäisenä 2009, sekä myöhemmin Forssan raviradalla. Ilmeisesti kyseinen yksilö halajaa takaisin ovaaliradoille kisaamaan, mutta Suomen luonnossa ei valitettavasti ole sitä mahdollisuutta. Nimittäin kaikki ovaaliradat ovat täällä pohjoisessa sorapinnoitteisia...