Nyt ei kuitenkaan keskitytä leffaan, vaan näyttävään Pätkä-Miniin, joka kerää ympärilleen yleisöä paljon paremmin kuin tuplasti pidemmät kollegansa.
Mini oli klassikko jo syntyessään. Kaiken kaikkiaan alkuperäistä Miniä valmistettiin yli 5,3 miljoonaa yksilöä. Eli teoriassa jokainen suomalainen voisi ajaa Minillä. Jo perusmuodossaan Mini oli erilainen kuin muut. Siinä esiteltiin ideoita, jotka löytyvät nykyään jokaikisestä pikkuautosta. Ministä oli myös runsaasti erilaisia variaatioita: farmareita, vaneja, pick-upeja, jopa luksus-sedaneita!
Kreikkalaissyntyisen Sir Alex Issigonisin luomuksen kantava teema oli tilankäyttö. Noin kolmen metrin pituuteen tulisi mahtua neljä ihmistä ja heidän matkatavaransa. Kaikki mahdolliset mekaaniset ja tekniset osat sijoitettiin mahdollisimman tilaa säästävästi. Kaksisylinterinen moottori ei sentään kelvannut, vaan sylintereitä piti olla neljä. Ainoa mahdollisuus tälle oli poikittainen sijoitus ja etuveto. Vuonna 1959 se ei ollut ollenkaan itsestäänselvyys, päinvastoin. Minin esimerkin innoittamana kaikki muut merkit ovat kopioineet saman idean.
Nelivaihteinen vaihteisto oli rivinelosen alapuolella. Koska moottori oli niin edessä, jäähdytin heitettiin pitkittäin vasemmanpuoleiselle sivulle. Alustaan kehitettiin täysin uudenlainen jousitus kumikartioista! Neljä pientä pyörää pakotettiin kukin niin lähelle omaa nurkkaansa kuin vain mahdollista.
Oliko tarkoitusperäistä vai ei, mutta kaksi viimeksi mainittua piirrettä sai Minin menestymään. Kun pyörät olivat mahdollisimman kaukana toisistaan, ja joustoliikkeet ikään kuin pakotettiin lyhyiksi ja jämäkiksi, sai Mini erinomaiset ajo-ominaisuudet. Pian tämä huomattiin myös moottoriurheilupiireissä ja F1-luokan mestaruusautoja samaan aikaan rakentaneen John Cooperin käsiin uskottiin Minin virittäminen. Tuloksena oli lähes kolme kertaa vakiota, vajaata 40 hevosvoimaa tehokkaampi moottori, ja "lentävien suomalaisten" käsissä Minillä voitettiin lukuisia kansainvälisiä ralleja.
Minin yksinkertaisen nerokas rakenne sai aikaan monia eri versioita. Näiden joukossa oli hyvinkin omituisia vempeleitä, joista osa oli jopa tehtaan suunnittelemia ja valmistamia. Villein näistä on ehdottomasti Mini Moke. Se on katoton ja oveton muunnos, joka näyttää enemmän golf-kärryltä kuin autolta. Sitäkin valmistettiin jopa 50 000 kappaletta noin 30 vuoden ajan ensin Englannissa, sitten Australiassa ja lopulta Portugalissa.
Varsinainen avo-Mini tuli tuotantoon vasta 1990-luvulla. Tästä versiosta hyvin harva on edes tietoinen. Vuosina 1993-96 niitä valmistettiin ainoastaan noin 300 yksilöä. Tuplahinta normaaliin Miniin nähden taisi olla liikaa lama-aikana. Sittemmin kyseinen avomalli on osoittautunut hyvin arvonsa säilyttäväksi malliksi, ja ainakin yksi niistä on eksynyt Suomeenkin! Tehdasavon tunnistaa veivattavista takasivuikkunoista, joita kotikutoisista avo-Mineistä ei yleensä löydy.
Pätkämalli
Suurin osa avo-Mineistä on itse rakennettuja. Kun rakennettavaa ja rakentajia on valtavasti, myös ideoita ja toteutuksia on paljon. Eräs sympaattisimmista löytyi myynti-ilmoituksista netissä kesällä 2010. Punainen Mini, josta oli katto rälläköity irti, näytti selvästi normaalia lyhyemmältä. Tarkemmin katsottuna Minissä oli todellakin vain kaksi istuinta eikä lainkaan ovia!
Auto oli myynnissä Rekijoella Varsinais-Suomessa, Paradise Carsissa. Liikkeen tiloissa ja pihalla peltojen keskellä on runsaasti Minejä ja muita brittejä, joten mini-Mini sopii hyvin joukkoon. Pääsin tutustumaan autoon lokakuun auringonpaisteessa, käytännössä vuoden viimeisenä mahdollisena päivänä ajaa katto auki.
Mistä autosta on siis kyse? Kuvien auto on ihan oikea Mini, vaikkakin yksilön historia vähän hämärän peitossa onkin. Todennäköisesti se myytiin uutena, syyskuussa 1989, tavallisena Mini 1000 Mayfair-mallina Englannin Cornwalliin, jossa se muutettiin pian lähelle nykyistä ulkoasuaan. Tekijän, tai auton muokanneen pienen koripajan nimestä ei ole tietoa, mutta huhujen mukaan näitä olisi tehty pieni sarja, jonka ensimmäinen yksilö olisi tämä. Joka tapauksessa Mini Shortyja ovat monet tehneet omissa talleissaan, eli kahta samanlaista (tai samankokoista!) Shortya tuskin on olemassakaan.
Paradise Carsin ruumiillistuma Erik Stenström toi auton Suomeen elokuussa 2010. Sen rekisteröinti onnistui helposti, mikä ei ole ollenkaan itsestäänselvää nykyajan EU-Suomessa. Katsastusmiehen ainoat moitteet tulivat kuulemma siitä, kun joutuu hyppimään ovettoman auton laidan yli! Veroprosenttikin jäi näin pienellä ja kevyellä autolla pieneksi, alle 15 prosentin. Näin ollen autoveroakaan ei kertynyt kannettavaksi kuin muutama satanen...
Erik hoiti itse auton ohjauksen vaihtamisen oikealta puolelta "oikealle" eli vasemmalle puolelle. Kun tieto, taito ja osat olivat valmiina, vaihtotyöhön meni ainoastaan muutama päivä. Myyntihinta nousi samalla 9 000 eurosta kymppitonniin, mutta en pitäisi sitä pahana hintana autosta, joka on näin erikoinen ja ainutlaatuinen koko Suomessa!
Ovet pois!
Pätkä-Minin yleinen rakennuskaava on seuraavanlainen: Ensin rälläköidään katto pois aina B- ja C-tolppien alareunasta saakka. Samalla hävitetään takimmaiset ikkunat. Sen jälkeen Mini sahataan poikki heti siitä kohtaa, missä vaihdekeppi ei ole enää tiellä. Takaosassa leikkauskohta on useimmiten oven takareunan kohdalla. Tätä taaempaakin sen voisi periaatteessa katkaista, mutta silloin penkeille ei käytännössä jää riittävästi tilaa. Väliin jäävä osuus otetaan pois ja sen jälkeen hitsataan etu- ja takapää toisiinsa. Seinät voidaan asentaa myös osittain limittäin tai pois leikattuja palasia voidaan käyttää korin jäykisteinä.
Tämä menettely lyhentää Miniä vajaan oven mitan verran. Kuvien auto on mitaltaan 2,4 metriä, vakio-Minin ollessa 305 senttiä, eli pituutta on lähtenyt Ministä noin 65 senttiä! Onkohan tässä autossa lyhyin suomalaisten rekisterikilpien välinen etäisyys toisistaan? Mersun valmistama Smart kun on kymmenen senttiä pidempi. Ainoastaan eräät kääpiöautot, kuten BMW:n Isetta, saattavat olla lyhyempiä. Leveyttä on normaali-Minin verran eli 145 senttiä. Auton massaksi on punnittu 620 kiloa.
Koska ovet on hitsattu umpeen, Pätkä-Minin sisään pääsee ainoastaan hyppäämällä yli laidan. "Ovien" yläreunaan on asennettu alumiinilista, joka kestää jatkuvan ylittämisen. Oikea tapa nousta sisään on tällainen: Takapuoli kylmästi rautaan kiinni, ja ensimmäinen jalka pujotetaan seinän ja ratin välistä jalkatilaan, varovasti, ettei vilkkuviiksi katkea. Sitten tuetaan molemmin käsin penkkiin ja laidan yläreunaan ja laskeudutaan nahkapenkkiin. Lopuksi tuodaan toinen jalka samaa reittiä alas. Turvavyö kaivetaan takaa "väärältä" puolelta eli oikean olkapään vierestä. Takapenkkiähän ei ole...
Rättikatto Minissä yllättäen on! Ja vieläpä fiksun oloinen! Autoon on olemassa myös muoviset sivuikkunat. Rättikaton kiinnitys hoituu nepparein, jotka ovat erittäin tiukat. Neppareita on tuulilasin kehyksessä yhdeksän kappaletta; katon pitäisi kestää Minin huippunopeus, mikä lienee jossain 120-130 km/h kohdilla. Katto ylhäällä sisäänmeno on aikamoista äheltämistä, mutta kyllä sinne pääsee kun on riittävän nokkela ja notkea. Sateella ei tule kuitenkaan hirveästi ajettua.
Kun on onnistunut taivuttelemaan itsensä ratin ja penkin väliin, huomaa yllättävän väljät oltavat, sisään mahtuu hyvin. Shortyssa istutaan aika korkealla eli näkyvyys on hyvä. Tuulilasin yläreuna on matalalla, mikä kuuluu asiaan, kun Ministä on kyse. Nahkapenkkien alkuperä ei ole tiedossa. Ovikotelot ovat melko tilavat, ja ne on siirretty takapenkkien vierestä eteen. Eli oikeastaan Pätkä-Miniä ohjataan takapenkiltä!
Takakonttikin on yllättävän tilavan oloinen, silmämääräisesti jopa isompi kuin uudessa avo-Minissä, missä takapenkit häiritsevät. Muutaman juomakorin sinne saa mahtumaan, ehkä jopa golfbagin, ellei kapeus tule vastaan. Bensatankki nimittäin lohkaisee osan kontista. Mutta esimerkiksi kamerareppu meni heittämällä sisään.
Vakio tonni
Konepellin alta löytyy siis täysin samaa tekniikkaa kuin normaali Ministäkin. Tällä kertaa se tarkoittaa 998-kuutioista rivinelosta, jota tarjottiin Miniin 1960-luvun lopusta aina 1990-luvun alkuun saakka. '89-mallisessa virityksessä tehoa pitäisi olla tiukat 41 hevosvoimaa ja vääntöäkin hurjat 68 Nm! Vaihteisto on harvinainen nelivaihteinen automaatti. Miniin sellaisen on saanut jo vuodesta 1968.
Varustelu on aika askeettinen. Shorty on perus-Mini, jossa ei ole juuri mitään ylimääräistä, eikä niitä tarvitakaan. Jalopuukojelauta on '89-malliseksi vanhahtavan näköinen. Siinä on kolme pyöreää mittaritaulua ja laudan keskellä alaosassa pieni rivi kytkimiä. Niiden alla on lämmityslaitteen säädin, jonka teho jäi kuitenkin arvoitukseksi. Eiköhän sekin toimi niin kuin se Mineissä yleensä toimii. Puukehäinen ratti vaikkapa italialaisen Nardin mallistosta sopisi tyyliin kenties paremmin kuin punainen sporttiratti. Nopeusmittari näyttää maileja, mutta sisäkehällä on myös lukemat kilometreinä. Ainut pakollinen lisävaruste, jota Suomen lainsäädäntö vaatii, on takasumuvalo.
Ulkoasu on oivallettu rakentaa vastaamaan viimeisiä vanhakorisia Mini Coopereita. Konepellin sivuilla on paksut valkoiset raidat. Tuulilasin jatke, joka vähentää pyörteilyä ja pitää rätin hyvin kuosissa, on myöskin maalattu valkoiseksi. Kyljessä on ohut vauhtiraita, jonka lopussa on seppelein koristeltu Mini Cooper-logo takalokasuojan yläpuolella. Konepellistä löytyvä Mini Cooper-logo on hyvin samantyylinen kuin uudessakin Minissä. Keulalla on asiaankuuluvat lisävalot sekä rallihenkiset nahkavyöt pitämässä konepeltiä kiinni, ettei kävisi "timomäkisiä"!
Kyljissä on siistit kromiset pyöränkaaret, jotka yhdistyvät puskureiden ja ohuiden kromilistojen avulla koko auton kiertäväksi tyylikkääksi kehykseksi. 12-tuumaiset tykkivanteet viimeistelevät tasapainoisen ulkoasun. Renkaat ovat 145 milliä kapeat, ja profiili on korkeahko 70. Vaikka Mini Shortyn mittasuhteet ovat hassut, on kokonaisuus yllättävän fiksun oloinen.
Kuin lokariauto
Automaatin kulississa ei ole lainkaan parkkivaihdetta, vaan pysäköitäessä ja sammuksissa vaihde jätetään kohtaan N eli vapaa. Kun nysän kepin siirtää D:lle moottorin ollessa kylmä, jarrupoljin pitää olla syvällä, ettei auto karkaa tallin seinään tai mihinkään muuhunkaan. Ryyppy pitää kierrokset jossain kahdessa tonnissa.
Vauhdissa Mini tarjoaa tiukan tuntuman tiehen. Kaikki mitä pyörien alla tapahtuu, välittyy viiveettömästi kuljettajalle. Ohjaustehostinta ei tarvita, ratti kääntyy helposti vaikka paikallaan. Koko ajan on läsnä lokariautolla ajamisen fiilis. Ensinnäkin kevyt Shorty on helppo työntää, ja siinä tuntee samaa ilmavaa vauhdin hurmaa kuin mitä pikkupoikana koki lokariauton ratissa!
Kääntöympyrä on ennätyksellisen pieni, auto kääntyy kapealla kaistamerkittömällä maaseututiellä ympäri, eli noin 6-7 metrin tilassa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että akseliväli on vain noin puolitoista metriä. Mitäpä muuta autoon tarvitaan, kuin penkki, ratti ja polkimet ja äijä sinne sisään...
Pätkä-Mini on kaikin puolin hämmästyttävän jämäkän tuntuinen, varsinkin kun ovet on hitsattu umpeen. Se ei rätise eikä tärise, ei nitise eikä natise. Eli paljon parempi mitä osasi odottaa. Hymy on korvissa aina kun ajetaan! Kumipallojouset toimivat niin kuin pitää, Mini ei juurikaan kallistele.
Kulkupuoli ei päätä huimaa. Kun painaa kaasun pohjaan 60:n vauhdissa, niin juuri mitään muuta ei tapahdu, kuin moottori pörinä voimistuu. Mutta se ei ole oleellista. Loppusyksyllä seitsemän asteen lämmössä ei viitsi ajaa 80:ä kovempaa, sen verran kova tuiverrus ohjaamossa on. Mini on pikkuisten teiden kinneri. Mitä syheröisempi tie, sen parempi, siellä Minin edut nousevat esiin. Teholla ei ole tässä tapauksessa niin väliä, vaikka tehoahan ei tunnetusti ole koskaan liikaa...
Avo-Mini herättää sympatiaa aina, etenkin lyhyenä versiona. Huomioarvo on kymmenen kertaa parempi kuin jossain Smartissa tai Fiat 500:ssa. Eräskin paikallinen tuli ihmettelemään, ettei se nyt mopoautokaan voi olla, kun se on avoauto. Kysyvälle paljastui sen olevan naapurikylän Mini-ekspertin kesäpeli. Pätkä-Mini kerää jopa jenkkifanien huomion, kaveri tuli paikalle isolla Chevroletin pick-upilla hämmästelemään autoa! Jenkkiharrastajakin ihmettelee, voiko auto olla noin pieni. Kyllä se vaan voi!
Näin sympaattisen ja hauskan näköisen auton kanssa luulisi saavan kenen tahansa neidon hyppäämään kyytiin. Herrasmiehen pitää vain muistaa nostaa heilansa nahkaistuimelle, ettei neitosen tarvitse minihameessaan kiipeillä yli laidan...
Artikkeli julkaistu hieman muokattuna Spinnerin numerossa 2/2011.
 |
| © Caradise 2015 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti