Sivut

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Veli Ponteva

Pontiac Firebird 3.4i V6 Targa testattu marraskuussa 2007 sekä heinäkuussa 2016.

 

Näyttävä coupé muistuttaa etäisesti kankeaa ja ylipainoista possua.


MX-5 jäi päiväksi hoitoon liian korkeiden päästöjen takia Tampereelle. Se, miten korjausten kanssa kävi, paljastetaan myöhemmin. Mutta parin tunnin luppoaika pitäisi saada kulutettua mielekkäällä tavalla, joten kävelin lähelle Lakalaivaan autokaupoille. Tavoitteena tietysti päästä koeajamaan jotain eksoottista. Ensin kysyin vähänajettua Fiat Coupéa, mutta sen akku oli tyhjä, eli testaus ei onnistunut. No, naapuriliikkeen pihalla loikoili iso punainen Pontiac Firebird vuodelta 1994.

Olin joskus aikeissa ostaakin sellaisen, kun asuin vaihtojaksollani Belgiassa syksyllä 2007. Silloin testattu yksilö oli itse asiassa varusteiltaan lähes täysin samanlainen kuin tämä, ainoastaan vaihdelaatikko oli manuaalinen. Kieltämättä lähellä Antwerpenia ajettu auto oli melko huonossa kunnossa kauttaaltaan, eikä kauppoja silloin syntynyt.

Molemmat ajetut autot ovat lähtötason 3,4-litraisella V6-koneella varustettuja. Tilavuutta siis riittää, ja vääntöä, mutta tehoja ei ole kuin 148 hevosvoimaa. Tällä moottorilla iso automaattivaihteinen Pontiac kiihtyy eleettömästi, muttei missään vaiheessa kovin repivästi. Eikä se silloin manuaalinakaan kovin nopea ollut. Soundit sentään ovat kohdallaan, komea murina muistuttaa etäisesti jopa täyskokoista kasikonetta! Sellaisenkin saa tähän autoon, tosimiesten ehdoton valinta…

Molemmissa on myös punainen väri eri vaiheessa elämänkaartaan. Nyt koeajetussa maalia tarvittaisiin ainakin puskuriin. Belgian tuliainen olisi todennäköisesti pitänyt maalata kokonaan. Molemmissa on myös kaksipalainen lasitarga-katto, joka ei kuulemma vuoda kovallakaan sateella. Samoin nahkapenkit osittaisin sähkösäädöin kuuluu varustukseen, joissa tuttuun tyyliin on kulunut reikä selkänojan vasemmassa toppauksessa.

Varustelu on amerikkalaisissa ollut aina runsasta, näissäkin yksilöissä on tarjolla vakionopeudensäädintä ja ilmastointia. Soitinkin oli ikäisekseen viimeisen päälle, mutta se ei toista kuin C-kasetteja! Eikä se ole edes DIN-aukossa, eli sen vaihtaminen olisi työn ja tuskan takana. Kaikella on muutenkin aikansa, nyt testatussa Tulilinnussa ilmastointi ei toiminut ollenkaan. Jenkkiautojen tavaramerkki on myös kova ja karkea muovi, joka tuntuu erityisen kolholta tämän ikäisessä autossa.

Suuntaan Pontiacin heti moottoritielle, jotta kaasun saa painaa pohjaan saakka. Kyllähän Firebird kiihtyy, muttei tätä urheiluautoksi sovi kutsua. Kiihdytyskaistan mutkat nimittäin kallistavat autoa melkoisesti ja tunnelma on kieltämättä hyvin amerikkalainen. Tämä auto on tehty ehdottomasti leppoisaan kruisailuun! Pontiac on iso ja painava auto, mutta akseliväli on poikkeuksellisen lyhyt. Tämä vaikuttaa vielä omalta osaltaan ajettavuuteen, eli terävin tuntuma tiehen puuttuu.

Taajamanopeuksiin hidastettaessa saa käyttää jarrua tosissaan. Automaatti sallii nimittäin valtavan pitkän rullailun ja vauhti pysyy hyvin yllä kaasuun koskematta. Tuntuu jopa siltä, että veto loppuu kokonaan ja V6 palautuu tyhjäkäynnille aina kun kaasun nostaa. Kai tämä on amerikkalainen tapa säästää. Kaasupoljin painuu syvälle ja kun oikea jalka on päässyt lattiaan saakka, laatikko etsii nopeasti ja pehmeästi pienempää pykälää ja perässätulijat jäävät ihmettelemään taustapeiliin. Kiihdytys ja vauhti vaan ei tunnu oikein missään. Toki murinat ovat komeaa kuultavaa.

Firebird tuntuu sopivan paremmin iäkkäämmälle (ja ylipainoiselle) herrasmiehelle. Pieneen, tiukkaan ja tyköistuvaan sportti-Mazdaan tottuneena Pontiac tuntuu aikamoiselta laivalta. Paikaltaan lähdettäessä ollaan MX-5:n kanssa varmaan tasatahdissa, mutta heti kun pitää kääntää rattia, MX-5 karkaa saavuttamattomiin. Ehkä pitäydyn edelleen omassa autossani, vaikka hintaa Firebirdillä olisi alennuksen jälkeen vain viisi tonnia.

Kävin muuten pikaisesti istumassa myös vuoden 1985 Corvetessa. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tiukempi ja urheilullisempi se olisi verrattuna Firebirdiin. Vai onko amerikkalaisten tottumus mukavuuteen juurtunut niin syvälle, että heidän suunnittelemissa urheiluautoissaankin tärkeämpää on se, kuinka nopeasti auto selviää neljännesmailin suorasta, kuin se miten auto kääntyy ja miltä se tuntuu mutkissa?

Ei Firebird silti huono auto ole. Takavetoisena ja jäykällä taka-akselilla talviset luistot voisivat olla aika nautittavan laajoja! Ja onhan se kahdenkymmenen vuoden jälkeen edelleen hyvännäköinen, voimakkaasti muotoiltu matala coupé. Eli voisin ehkä sittenkin ostaa Firebirdin vielä joskus. Tosin mielellään veekasilla! Ja ehkä avona! Ja niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista!
© Caradise 2016
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti