| Pontiac Firebird
Trans Am 400 T/A 6.6 Coupé testattu elokuussa 2010. |
Kaahausleffojen klassikkojen eliittiin kuuluva Konna ja koukku, Smokey and the Bandit, on poikinut lukuisia kunnianosoituksia tälle legendaariselle autolle. Pääsin tutustumaan yhteen sellaiseen Spinnerillä ollessani...
Ennen vanhaan, eli joskus 70-luvulla, viikset olivat
miehisten miesten symboli. Vaatiihan parran kasvu runsaan määrän testosteronia.
Joidenkin tutkimusten mukaan runsas karvoitus on suoraan verrannollinen
seksuaaliseen kyvykkyyteen. Vain ne miehet, joilla on riittävän
kova itsetunto, käyttivät viiksiä.
Bo Darville (Burt Reynolds) lienee elokuvien tunnetuin viiksivallu ainakin autofriikkien piireissä. Hän oli rekkakuski, jonka maine tiedettiin läpi eteläisen Amerikan. Yhdessä partnerinsa, Snowmanin kanssa hän hoiti lastin perille, maksoi mitä maksoi. Usein se tapahtui keinoja kaihtamatta, ja siitä juontaa lempinimi Konna, the Bandit.
”The biggest thing about the Bandit is his ego…” Kun on suuri ego, myös tyylin pitää olla kohdallaan. Ruskeat bootsit, leveälahkeiset farkut, riittävän iso ja riittävän kiiltävä vyönsolki olivat ajan henkeen kuuminta muotia. Päälle punainen kauluspaita ja aina vähintään kaksi ylintä nappia auki. Näin naisten sydämet siihen aikaan Amerikassa sulatettiin. Kuin pisteenä i:n päällä tyylikäs ulkoasu viimeistellään Cowboy-hatulla. Eikä sitä oteta pois kuin yhdestä syystä...
“And I figure that, plus a lot of my dollars, and he’ll try anything, legal or not…” Upporikas texasilainen rekkamoguli Big Enos Burdette halusi saada kunnon lastin Coors-olutta juhliinsa. 1970-luvulla tuon oluen rahtaaminen läpi Amerikan mantereen oli laissa kiellettyä, ja ehkä juuri se sai Banditin ja Snowmanin liikkeelle. 400 koria olutta oli tavoitteena kuljettaa Texarkanasta, Texasin länsiosista itärannikolle Georgiaan. Palkkiona oli 80 000 dollaria, jolla siihen aikaan sai uuden rekan. Ja, niin kuin Konna itse asian perusteli liikekumppanilleen: ”For the good old American life. For the money, for the glory and for the fun... but mostly for the money…”
Aikaa annettiin vain 28 tuntia, joten kaluston piti olla sen mukainen. Kuljetuksesta vastasi 18-pyöräinen, puoliperäkärryllinen Kenworth. Koukkuja (smokeys) hämäämään tarvittiin nopea auto, joka ei hevillä jää kiinni...
Bo Darville (Burt Reynolds) lienee elokuvien tunnetuin viiksivallu ainakin autofriikkien piireissä. Hän oli rekkakuski, jonka maine tiedettiin läpi eteläisen Amerikan. Yhdessä partnerinsa, Snowmanin kanssa hän hoiti lastin perille, maksoi mitä maksoi. Usein se tapahtui keinoja kaihtamatta, ja siitä juontaa lempinimi Konna, the Bandit.
”The biggest thing about the Bandit is his ego…” Kun on suuri ego, myös tyylin pitää olla kohdallaan. Ruskeat bootsit, leveälahkeiset farkut, riittävän iso ja riittävän kiiltävä vyönsolki olivat ajan henkeen kuuminta muotia. Päälle punainen kauluspaita ja aina vähintään kaksi ylintä nappia auki. Näin naisten sydämet siihen aikaan Amerikassa sulatettiin. Kuin pisteenä i:n päällä tyylikäs ulkoasu viimeistellään Cowboy-hatulla. Eikä sitä oteta pois kuin yhdestä syystä...
“And I figure that, plus a lot of my dollars, and he’ll try anything, legal or not…” Upporikas texasilainen rekkamoguli Big Enos Burdette halusi saada kunnon lastin Coors-olutta juhliinsa. 1970-luvulla tuon oluen rahtaaminen läpi Amerikan mantereen oli laissa kiellettyä, ja ehkä juuri se sai Banditin ja Snowmanin liikkeelle. 400 koria olutta oli tavoitteena kuljettaa Texarkanasta, Texasin länsiosista itärannikolle Georgiaan. Palkkiona oli 80 000 dollaria, jolla siihen aikaan sai uuden rekan. Ja, niin kuin Konna itse asian perusteli liikekumppanilleen: ”For the good old American life. For the money, for the glory and for the fun... but mostly for the money…”
Aikaa annettiin vain 28 tuntia, joten kaluston piti olla sen mukainen. Kuljetuksesta vastasi 18-pyöräinen, puoliperäkärryllinen Kenworth. Koukkuja (smokeys) hämäämään tarvittiin nopea auto, joka ei hevillä jää kiinni...
Speedy Car
”New car.
Gotta have a new car to block for the truck... a speedy car… speedier than
that…” Little Enosin latoessa nipun seteleitä Banditin kouraan, molemmat
tiesivät, ettei tästä millä tahansa neliovisella vehkeellä selviäisi. Kunnon
konna tarvitsee kunnon auton. Aivan kuten Bandit, auton piti olla luja,
voimakas, vankkarakenteinen ja nopea. Ja kun ottaa huomioon, missä sitä
käytetään, auton alusta ei saa olla liian matala. Kun koukut pitäisi karistaa
kannoilta, ennalta määrätyt ja asfaltoidut tiet eivät aina yksinkertaisesti
riitä. Siksi Corvette ei käynyt. Sanomattakin lienee selvää, että
amerikkalaiset Cowboyt eivät Ferrareilla tai Porscheilla ajele.
Elettiin vuotta 1977, jolloin paras vaatimukset täyttävä vaihtoehto oli Pontiac Firebird ja sen kuumin malli Trans Am. Firebird oli juuri tuolle vuodelle saanut uuden keulan, joka oli kenties kaikkein tyylikkäin toisen sukupolven versioista. Näin ollen se oli myös näyttävämpi vaihtoehto kuin sisarmallinsa Chevrolet Camaro. Kilpailijoita ei oikein ollut: Ford Mustang oli kuihtunut pikku Coupéksi, joissa ei juuri veekaseja nähty. Moparilla ei ollut senkään vertaa urheilumalleja tuohon aikaan.
Elettiin vuotta 1977, jolloin paras vaatimukset täyttävä vaihtoehto oli Pontiac Firebird ja sen kuumin malli Trans Am. Firebird oli juuri tuolle vuodelle saanut uuden keulan, joka oli kenties kaikkein tyylikkäin toisen sukupolven versioista. Näin ollen se oli myös näyttävämpi vaihtoehto kuin sisarmallinsa Chevrolet Camaro. Kilpailijoita ei oikein ollut: Ford Mustang oli kuihtunut pikku Coupéksi, joissa ei juuri veekaseja nähty. Moparilla ei ollut senkään vertaa urheilumalleja tuohon aikaan.
Trans Am
Täytynee myöntää, ettei sinänsä legendaarinen nimi Trans Am ole
myöskään välttynyt inflaatiolta. Mietitäänpä hetki mistä kaikki sai alkunsa.
Nimitys ei suinkaan ole Pontiacin markkinointiosaston idea. Alun perin Trans Am
oli autourheilusarja, joka sai alkunsa vuonna 1966. Pian jokaisen autotehtaan
piti olla mukana omalla ponillaan. Esimerkiksi Fordilla oli Mustang Boss,
Chevroletilla Camaro Z28, Dodgella Challenger T/A, joista kaikista on olemassa
myös versiot rekisterikilpien väliin.
Firebirdeihin nimi yhdistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969. Se oli Firebirdin ensimmäisen sukupolven viimeinen mallivuosi, ja itse asiassa Trans Am ei ollut silloin vielä varsinaisesti mallin huippuversio, vaan lisävarustepaketti (koodiltaan WS4), jolla tehokkaimman moottorin yhteyteen pystyi tilaamaan suorituskykyisemmän alustan sekä joitain yksityiskohtaisia parannuksia. Yksi niistä oli väritys: jokainen ensimmäisen polven Trans Am oli valkoinen, ja auton läpi kulki tummansiniset raidat.
Nimen käyttö ei suinkaan ollut ongelmatonta. Ensimmäisen polven Trans Amia ei itse asiassa edes nähty saman nimisen sarjan lähtöruudukossa, sillä 400-kuutiotuumainen V8 oli liian iso. Nimiongelma ratkaistiin niin, että GM maksoi jokaisesta myydystä Trans Amista viisi dollaria sarjan järjestäjälle, eli Sports Car Club of Americalle (SCCA). Vain noin 700 Firebirdiä tilattiin silloin kyseisellä varustepaketilla. Tämä kaikki on tehnyt 1969 Trans Amin yhdeksi halutuimmista muskeleista, joita saa alle sadan tonnin enää harvoin.
Vuonna 1970 Firebird uudistettiin täysin, ja nyt Trans Am oli koko mallisarjan kuumin versio. 400-kuutiotuumainen kasi pysyi silti lähes samana. Pienenä muutoksena oli Shaker-mallinen ilmanputsari, joka pilkisti konepellin läpi. Valkoinen väri oli edelleen haluttu, mutta sinisiä raitoja oli enää yksi kappale. Muita selkeitä eroja perus-Firebirdiin oli spoilerit sekä raskaan sarjan alustan ja vaihteiston osat. Vuonna 1970 Trans Amin myynti kasvoi yli 3 000 yksilöön.
Seuraavalle vuodelle kori säilyi muuttumattomana, mutta moottori vaihdettiin. Tilalle asennettiin suurin moottori, mitä poni-luokan autoissa oli siihen aikaan nähty. Uusi 455-kuutiotuumainen kasi ei kuitenkaan ollut tehokkaampi kuin ennen, sillä tiukentuneet päästörajat asettivat Trans Amissa käytetyn High Output-version tehot 335 hevosvoimaan. Myynti putosi runsaaseen 2 000 autoon, eli edelleen puhutaan melkoisista harvinaisuuksista.
Vuodelle 1972 tehoa pudotettiin edelleen, nyt 300 hevosvoimaan, ja myynti puolittui edellisvuodesta. Värivaihtoehtoina olivat edelleen valkoinen sinisellä raidalla, tai sininen valkoisella raidalla. Tehot laskivat jälleen seuraavalle mallivuodelle siirryttäessä. Nyt saatiin kuitenkin muitakin värejä tarjolle, sekä ensi kertaa Trans Amin historiassa suuri tulilintu konepellille siivet levällään. Pontiac onnistui kasvattamaan Trans Amin myyntiä melkein 5 000 autoon, kun muiden kilpailijoiden loisto alkoi hiipua ja lopulta sammui kokonaan.
Vuosi 1974 toi uudet muodot: keula oli terävämmän oloinen, eikä enää niin massiivinen. Myös takaa Firebird näytti entistä karkeammalta. Lainsäädäntö tiukentui entisestään ja autoihin asennettiin rumat turvapuskurit. 400-kuutiotuumainen kasi tuli jälleen vaihtoehdoksi, tosin teho oli laskenut huomattavasti muutaman vuoden takaa. Kaikesta huolimatta Trans Amin myynti tuntui tuplaantuvan vuosi vuodelta. Tämä oli pääosin seurausta siitä, että kilpailijat vedettiin yksi toisensa perään pois markkinoilta, ja GM dominoi V8-moottoristen sporttien markkinoita lähes täysin.
Vuoden 1976 uutuuksia olivat hieman kauniimpi puskuri sekä ensi kertaa Firebirdissä tarjolla oleva kaksiosainen Targa-katto. T-Top oli aluksi hyvin harvinainen lisävaruste, mutta yleistyi, kun kunnon avoautojakaan ei enää ollut Amerikassa tarjolla. Iso 455:nen oli vaihtoehtona viimeistä vuottaan, ja lähes puolet Firebird-tuotannosta olivat Trans Am-malleja. Uutena erikoismallina, nimeltään yksinkertaisesti Limited Edition, Trans Am sai mustan värityksen, jossa kaikki mahdolliset yksityiskohdat vanteita myöten oli värjätty kultaisiksi. Niitä tehtiin 2 400 kappaletta. Vaikka lainsäädäntö ja öljykriisi yrittivät kaikkensa tappaakseen amerikkalaiset muskeliautot, kysyntää riitti ja Trans Amien myynti oli noussut jo 46 000 kappaleeseen, eikä loppu suinkaan ollut vielä näkyvissä.
Firebirdeihin nimi yhdistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1969. Se oli Firebirdin ensimmäisen sukupolven viimeinen mallivuosi, ja itse asiassa Trans Am ei ollut silloin vielä varsinaisesti mallin huippuversio, vaan lisävarustepaketti (koodiltaan WS4), jolla tehokkaimman moottorin yhteyteen pystyi tilaamaan suorituskykyisemmän alustan sekä joitain yksityiskohtaisia parannuksia. Yksi niistä oli väritys: jokainen ensimmäisen polven Trans Am oli valkoinen, ja auton läpi kulki tummansiniset raidat.
Nimen käyttö ei suinkaan ollut ongelmatonta. Ensimmäisen polven Trans Amia ei itse asiassa edes nähty saman nimisen sarjan lähtöruudukossa, sillä 400-kuutiotuumainen V8 oli liian iso. Nimiongelma ratkaistiin niin, että GM maksoi jokaisesta myydystä Trans Amista viisi dollaria sarjan järjestäjälle, eli Sports Car Club of Americalle (SCCA). Vain noin 700 Firebirdiä tilattiin silloin kyseisellä varustepaketilla. Tämä kaikki on tehnyt 1969 Trans Amin yhdeksi halutuimmista muskeleista, joita saa alle sadan tonnin enää harvoin.
Vuonna 1970 Firebird uudistettiin täysin, ja nyt Trans Am oli koko mallisarjan kuumin versio. 400-kuutiotuumainen kasi pysyi silti lähes samana. Pienenä muutoksena oli Shaker-mallinen ilmanputsari, joka pilkisti konepellin läpi. Valkoinen väri oli edelleen haluttu, mutta sinisiä raitoja oli enää yksi kappale. Muita selkeitä eroja perus-Firebirdiin oli spoilerit sekä raskaan sarjan alustan ja vaihteiston osat. Vuonna 1970 Trans Amin myynti kasvoi yli 3 000 yksilöön.
Seuraavalle vuodelle kori säilyi muuttumattomana, mutta moottori vaihdettiin. Tilalle asennettiin suurin moottori, mitä poni-luokan autoissa oli siihen aikaan nähty. Uusi 455-kuutiotuumainen kasi ei kuitenkaan ollut tehokkaampi kuin ennen, sillä tiukentuneet päästörajat asettivat Trans Amissa käytetyn High Output-version tehot 335 hevosvoimaan. Myynti putosi runsaaseen 2 000 autoon, eli edelleen puhutaan melkoisista harvinaisuuksista.
Vuodelle 1972 tehoa pudotettiin edelleen, nyt 300 hevosvoimaan, ja myynti puolittui edellisvuodesta. Värivaihtoehtoina olivat edelleen valkoinen sinisellä raidalla, tai sininen valkoisella raidalla. Tehot laskivat jälleen seuraavalle mallivuodelle siirryttäessä. Nyt saatiin kuitenkin muitakin värejä tarjolle, sekä ensi kertaa Trans Amin historiassa suuri tulilintu konepellille siivet levällään. Pontiac onnistui kasvattamaan Trans Amin myyntiä melkein 5 000 autoon, kun muiden kilpailijoiden loisto alkoi hiipua ja lopulta sammui kokonaan.
Vuosi 1974 toi uudet muodot: keula oli terävämmän oloinen, eikä enää niin massiivinen. Myös takaa Firebird näytti entistä karkeammalta. Lainsäädäntö tiukentui entisestään ja autoihin asennettiin rumat turvapuskurit. 400-kuutiotuumainen kasi tuli jälleen vaihtoehdoksi, tosin teho oli laskenut huomattavasti muutaman vuoden takaa. Kaikesta huolimatta Trans Amin myynti tuntui tuplaantuvan vuosi vuodelta. Tämä oli pääosin seurausta siitä, että kilpailijat vedettiin yksi toisensa perään pois markkinoilta, ja GM dominoi V8-moottoristen sporttien markkinoita lähes täysin.
Vuoden 1976 uutuuksia olivat hieman kauniimpi puskuri sekä ensi kertaa Firebirdissä tarjolla oleva kaksiosainen Targa-katto. T-Top oli aluksi hyvin harvinainen lisävaruste, mutta yleistyi, kun kunnon avoautojakaan ei enää ollut Amerikassa tarjolla. Iso 455:nen oli vaihtoehtona viimeistä vuottaan, ja lähes puolet Firebird-tuotannosta olivat Trans Am-malleja. Uutena erikoismallina, nimeltään yksinkertaisesti Limited Edition, Trans Am sai mustan värityksen, jossa kaikki mahdolliset yksityiskohdat vanteita myöten oli värjätty kultaisiksi. Niitä tehtiin 2 400 kappaletta. Vaikka lainsäädäntö ja öljykriisi yrittivät kaikkensa tappaakseen amerikkalaiset muskeliautot, kysyntää riitti ja Trans Amien myynti oli noussut jo 46 000 kappaleeseen, eikä loppu suinkaan ollut vielä näkyvissä.
Kolmas kerta toden sanoo
Toisen sukupolven kasvoja pestiin kolmannen kerran vuodelle
1977. Nyt keulalla oli ajan hengen mukaiset neliskanttiset valot, mikä tekee
tästä versiosta monen silmään sen kaikkein kauneimman. Linjoiltaan ja korin
peltien suhteen Firebird oli pysynyt suhteellisen samana koko ajan. Trans Amin
konehuoneessa käytettiin nyt kolmea vaihtoehtoa: 400-kuutiotuumaista, Pontiacin
omaa veekasia oli tarjolla kahtena vaihtoehtona: 180-hevosvoimainen L78 ja 200-heppainen
W72, joka sai seuraavalle vuodelle 20 konia lisää. Californiaan
rekisteröidyissä Trans Ameissa tilalla oli Oldsmobilelta lainattu
403-kuutiotuumainen. Musta-kulta-erikoismalli
oli nyt nimeltään Special Edition. Runsaat 15 000 yhteensä lähes
70 000 valmistetusta Trans Amista oli näitä erikoismalleja, jolla Bandit
myös ajoi.
Vuonna 1978 tehtiin Trans Amien uusi myyntiennätys: 93 341 autoa! Eli kauas oltiin tultu vajaassa kymmenessä vuodessa. Jatkuva tehon laskukin saavutti pohjansa, kun tarjolle laitettiin jälleen yli 200-heppainen vaihtoehto 6,6-litraisesta veekasista.
Viimeisille kolmelle vuodelle Trans Am sai jälleen uudet kasvot. Nyt nelivalot oli eroteltu yksittäisiksi ja puskurit olivat muhkeammat. Samoin takavalon paneelia oli siloteltu. Klassista 400-kuutiotuumaista kasia sai enää kymmenvuotisjuhlamalliin. Muutoin käytettiin viisilitraista versiota, jonka huippumallissa oli turboahdin. Tällaisen Bandit valitsi elokuvan jatko-osaan, jolloin rahtina oli elefantti Miamista Dallasiin. Myös kahden seuraavan sukupolven Firebirdeissä Trans Am on ollut suosittu vaihtoehto, jonka kantavana tunnusmerkkinä on ollut aina yksi aikansa tehokkaimmista V8-moottoreista.
Vuonna 1978 tehtiin Trans Amien uusi myyntiennätys: 93 341 autoa! Eli kauas oltiin tultu vajaassa kymmenessä vuodessa. Jatkuva tehon laskukin saavutti pohjansa, kun tarjolle laitettiin jälleen yli 200-heppainen vaihtoehto 6,6-litraisesta veekasista.
Viimeisille kolmelle vuodelle Trans Am sai jälleen uudet kasvot. Nyt nelivalot oli eroteltu yksittäisiksi ja puskurit olivat muhkeammat. Samoin takavalon paneelia oli siloteltu. Klassista 400-kuutiotuumaista kasia sai enää kymmenvuotisjuhlamalliin. Muutoin käytettiin viisilitraista versiota, jonka huippumallissa oli turboahdin. Tällaisen Bandit valitsi elokuvan jatko-osaan, jolloin rahtina oli elefantti Miamista Dallasiin. Myös kahden seuraavan sukupolven Firebirdeissä Trans Am on ollut suosittu vaihtoehto, jonka kantavana tunnusmerkkinä on ollut aina yksi aikansa tehokkaimmista V8-moottoreista.
1977 Pontiac Firebird
Trans Am SE 403 T-Top
Elokuvassa Bandit valitsi Burdetten rahoilla upouuden Trans Amin. Se
oli Special Edition, eli sen varustukseen kuului 15-tuumaiset lumihiutalekuvioiset
alumiinivanteet, kullanväriset koristeet niin auton ulkopuolella kuin sisälläkin
sekä ohuet kultaiset nauhat ympäri autoa. Ja tietysti lähes koko
konepellin täyttävä tarra, jossa on kullattu tulilintu siivet levitettynä.
Trans Amiin oli tilattu myös kaksiosainen T-Top eli targakatto, jota pidettiin
avoinna lähes koko elokuvan ajan. Sisätilan paneelit olivat mustat ja istuimet
mustaa vinyyliä. Ainoa jälkiasennettu varuste oli CB-radiopuhelin kojelaudan
alaosassa, jolla sai yhteyden koko eteläisen Amerikan rekkaliikenteeseen.
Konepellin läpi tunkevassa skuupissa luki 6.6 litre. Tämä tarkoitti Oldsmobilen 403-kuutiotuumaista konetta. Niissä, missä oli Pontiacin oma 400:nen, käytettiin tunnusta T/A-6.6. Todellisuudessa elokuvayhtiö ei uskonut pärjäävänsä 185 hevosvoimalla, vaan tilalle oli vaihdettu yli sata heppaa tehokkaampi 455 Super Duty. Vaihteisto oli automaatti. Trans Am oli rekisteröity Georgian kilpiin ja tunnuksena oli BAN-ONE. Etukilpenä oli etelävaltioiden punavalkoinen tähtilippu.
Pontiac tarjosi tuotantoyhtiölle lähteestä riippuen kolme tai neljä Trans Amia, jotka kaikki hajotettiin elokuvan kuvausten aikana. Kaikkiaan Pontiac valmisti 1 217 Trans Amia joissa oli Special Edition -varustelu, Targakatto, ja Oldsmobilen moottori.
Konepellin läpi tunkevassa skuupissa luki 6.6 litre. Tämä tarkoitti Oldsmobilen 403-kuutiotuumaista konetta. Niissä, missä oli Pontiacin oma 400:nen, käytettiin tunnusta T/A-6.6. Todellisuudessa elokuvayhtiö ei uskonut pärjäävänsä 185 hevosvoimalla, vaan tilalle oli vaihdettu yli sata heppaa tehokkaampi 455 Super Duty. Vaihteisto oli automaatti. Trans Am oli rekisteröity Georgian kilpiin ja tunnuksena oli BAN-ONE. Etukilpenä oli etelävaltioiden punavalkoinen tähtilippu.
Pontiac tarjosi tuotantoyhtiölle lähteestä riippuen kolme tai neljä Trans Amia, jotka kaikki hajotettiin elokuvan kuvausten aikana. Kaikkiaan Pontiac valmisti 1 217 Trans Amia joissa oli Special Edition -varustelu, Targakatto, ja Oldsmobilen moottori.
1978 Pontiac Firebird
Trans Am 400 T/A 6.6 Coupé
Kuvien musta Trans Am ei siis ole yksi näistä, vaan
eräänlainen kunnianosoitus tuolle legendaariselle autolle. Se on tuotu Suomeen kesällä 2010. Auto ostettiin Miamista, maineikkaalta
Trans Am Floridalta, joka on kakkossukupolven Trans Amien entisöijä ja
asiantuntija. Tämä Trans Am ei kuitenkaan ole aito Special Edition, vaan
”pelkkä” Trans Am 400:lla koneella. Liike ei ole entisöinyt autoa eikä myöskään
tiedä kuka on rakentanut sen nykyiseen muotoonsa.
Joten alustanumero on melkeinpä ainoa lähde auton alkuperäisestä asusta. Vuonna 1978 kaikissa Pontiaceissa numero 2 oli ensimmäinen numero. Sen jälkeen W paljastaa auton olevan mallia Trans Am, ja sitä seuraava 87 merkitsi Sport coupe-korimallia. Viidentenä oleva kirjain kertoo auton alkuperäisen moottorin: Z-kirjainta käytettiin autoissa, joissa on 400-kuutiotuumainen nelikurkkuinen Pontiacin oma V8, joka oli tarjolla Firebirdeissä vuosina 1977-79. Numero 8 sen perässä tarkoittaa vuosimallia eli 1978. Ja lopulta L-kirjain ennen sarjanumeroa oli Van Nuysin tehtaalla Kaliforniassa valmistetuissa autoissa.
Alustanumerokaan ei kerro tarkasti kumpi nelisatasista autossa on. Skuupin T/A-6.6-tarra kertoo selvästi, että tässä Trans Amissa olisi tehokkaampi vaihtoehto. Näin ollen puhuttaisiin 220-hevosvoimaisesta voimanlähteestä, joka tunnetaan myös varustekoodilla W72. Toisaalta kun koko auto on muutettu vastaamaan ulkoisesti Special Editionia, ei ole suuri homma lisätä myös pieniä tarroja skuupin kylkeen. Valmistusmäärät nimittäin antavat epäillä toista: L78-perusversiota valmistettiin yli kymmenen kertaa enemmän kuin tehokkaampaa W72-mallia. Tehoero oli saavutettu lukuisin eri konstein, tärkeimpänä korkeampi puristussuhde toisenlaisista sylinterinkansista johtuen. Ulkoisia eroja koneissa ei silti juurikaan ole. Myös perävälitys oli erilainen näiden kahden kesken. Tuplaputkisto kuitenkin vahvistanee moottorin tehokkaammaksi ja harvinaisemmaksi.
Joka tapauksessa SE-mallia vastaavat muutostyöt on tehty hyvin. Lukuun ottamatta tuota skuupin merkintää, kaikki korin koristetarrat ovat samanlaiset kuin Banditin Trans Amissa. Sisältä löytyy kuitenkin ehkä se selvin johtolanka, joka paljastaa, ettei kyseessä ole aito Special Edition. Oikeassa SE-mallissa kojelaudan taustalevy olisi myös kultainen, tässä autossa se on hopeinen. Muita eroja Banditin autoon on kiinteä kovakatto ja punainen sisustus ja plyysipenkit. Ja tietysti moottori...
Vuosien 1977-78 Firebird on kieltämättä komean näköinen. Pituutta on yhtä paljon kuin isoissa eurooppalaisissa sedaneissa, silti auto on matalampi kuin suurin osa nykyajan urheiluautoista. Etuosa on pitkä ja tasainen, ainoastaan reikä konepellissä, ja sen läpi tunkeva ilmanputsari rikkovat konepellin lakeutta. Keskellä peltiä kulkee pieni ja terävä kohouma joka jatkuu kohti keulaa. Samoin valojen kehykset työntyy keskeltä hieman esiin, muistuttaen hyvin paljon linnun nokkaa. Uretaaniset kehykset ovat yhtä puuta puskurin kanssa, joka piilottaa sisäänsä lakisääteiset turvarakenteet erittäin hyvin.
Kylkilinja on simppeli ja pullea, ja ykköspolven Camaroista ja Firebirdeistä tutusta Cokis-pullo-muotoilusta on jätetty aavistus jäljelle. Ovi on erittäin pitkä, ja heti sen jälkeen on paksu B-pilari. Trans Ameissa sen keskellä on tulilintulogo. Molempien pyöränkaarien edessä on selvät ilmanohjaimet. Heti eturenkaan takana oleva ilmanpoistoaukko on Trans Amiin kuuluva yksinoikeus.
Kattolinja kaareutuu takalasiksi ja siitä edelleen samassa linjassa takaluukun kanneksi, jonne perässä oleva ilmanohjain tekee hyppyrin. Takalasi ulottuu sivuille saakka, luoden samalla pienet sivuikkunat. Samainen idea kopioitiin myöhemmin myös Corvetteen. Takavaloina oli lähes koko kakkossukupolven ajan kolme ohutta riviä poikittain. Neljä pakoputkenpäätä roikkuu jännän ”laiskasti” pitkittäin molemmin puolin takakulmia.
Sisätilat ovat tyypillistä jenkkityyliä. Kojelauta on kulmikas ja siinä on viisi pyöreää mittaria. Materiaalit ovat karkeita ja repsottaa paikoin. Penkki on pehmeä, eikä tue kovassa menossa millään tavalla. Eli kauniisti sanottuna olot ovat leppoisat.
Eurooppalaisten standardien mukaan ei ehkä puhuttaisi urheiluautosta, mutta amerikkalaisen mittapuun mukaan Trans Am on yksi urheilullisimmista jenkeistä. Tätä korostaakseen Pontiac esitteli vuodelle 1978 lisävarusteisen WS6-alustan. Sen mukana tuli muun muassa jäykemmät jouset ja paksummat kallistuksenvakaajat. Näillä eväin ainoastaan Corvette olisi aiemmin perillä, jos reitille sattuu osumaan runsaasti tiukkoja kaarteita. ”We’ve got a long way to go, and a short time to get there...”
Valitettavasti kuvien Trans Amissa sellaista alustaa ei ollut. Näin ollen joudutaan tyytymään perusamerikkalaiseen ajettavuuteen. Jäykkä taka-akseli ehkäisee liiallista sivuttaista kallistelua, mutta kiihdytyksissä ja jarrutuksissa kori luonnollisesti elää. Paksujen renkaiden korkea profiili ohentaa ajotuntumaa, eli suurten nopeuksien pitäminen mutkissa vaatii totuttelua. Elokuvassakin huomaa monessa kohtaa kuinka Banditin Trans Am käyttäytyy levottomasti ja hermostuneen oloisesti nopeimmissa mutkissa. Pitää vain nostaa hattua Konnan ja koukun stunt-miehille.
”Keep your rubber band stretched real tight!” Veekasin vääntö riittää vaivattomaan liikkumiseen ja automaatti sopii oivasti sen kaveriksi. Kun kaasun runttaa lattiaan saakka, muhkea isolohkon jytinä tunkeutuu ohjaamoon, ja nopeusmittarikin nousee heti kun laatikko herää mukaan leikkiin. Peräkin on mahdollista saada luistoon pienellä kikkailulla. Kivaa hommaa, varsinkin tekoviikset naamassa ja Cowboy-hattu päässä...
Artikkeli julkaistu hieman muokattuna Spinnerin numerossa 1/2011.
Joten alustanumero on melkeinpä ainoa lähde auton alkuperäisestä asusta. Vuonna 1978 kaikissa Pontiaceissa numero 2 oli ensimmäinen numero. Sen jälkeen W paljastaa auton olevan mallia Trans Am, ja sitä seuraava 87 merkitsi Sport coupe-korimallia. Viidentenä oleva kirjain kertoo auton alkuperäisen moottorin: Z-kirjainta käytettiin autoissa, joissa on 400-kuutiotuumainen nelikurkkuinen Pontiacin oma V8, joka oli tarjolla Firebirdeissä vuosina 1977-79. Numero 8 sen perässä tarkoittaa vuosimallia eli 1978. Ja lopulta L-kirjain ennen sarjanumeroa oli Van Nuysin tehtaalla Kaliforniassa valmistetuissa autoissa.
Alustanumerokaan ei kerro tarkasti kumpi nelisatasista autossa on. Skuupin T/A-6.6-tarra kertoo selvästi, että tässä Trans Amissa olisi tehokkaampi vaihtoehto. Näin ollen puhuttaisiin 220-hevosvoimaisesta voimanlähteestä, joka tunnetaan myös varustekoodilla W72. Toisaalta kun koko auto on muutettu vastaamaan ulkoisesti Special Editionia, ei ole suuri homma lisätä myös pieniä tarroja skuupin kylkeen. Valmistusmäärät nimittäin antavat epäillä toista: L78-perusversiota valmistettiin yli kymmenen kertaa enemmän kuin tehokkaampaa W72-mallia. Tehoero oli saavutettu lukuisin eri konstein, tärkeimpänä korkeampi puristussuhde toisenlaisista sylinterinkansista johtuen. Ulkoisia eroja koneissa ei silti juurikaan ole. Myös perävälitys oli erilainen näiden kahden kesken. Tuplaputkisto kuitenkin vahvistanee moottorin tehokkaammaksi ja harvinaisemmaksi.
Joka tapauksessa SE-mallia vastaavat muutostyöt on tehty hyvin. Lukuun ottamatta tuota skuupin merkintää, kaikki korin koristetarrat ovat samanlaiset kuin Banditin Trans Amissa. Sisältä löytyy kuitenkin ehkä se selvin johtolanka, joka paljastaa, ettei kyseessä ole aito Special Edition. Oikeassa SE-mallissa kojelaudan taustalevy olisi myös kultainen, tässä autossa se on hopeinen. Muita eroja Banditin autoon on kiinteä kovakatto ja punainen sisustus ja plyysipenkit. Ja tietysti moottori...
Vuosien 1977-78 Firebird on kieltämättä komean näköinen. Pituutta on yhtä paljon kuin isoissa eurooppalaisissa sedaneissa, silti auto on matalampi kuin suurin osa nykyajan urheiluautoista. Etuosa on pitkä ja tasainen, ainoastaan reikä konepellissä, ja sen läpi tunkeva ilmanputsari rikkovat konepellin lakeutta. Keskellä peltiä kulkee pieni ja terävä kohouma joka jatkuu kohti keulaa. Samoin valojen kehykset työntyy keskeltä hieman esiin, muistuttaen hyvin paljon linnun nokkaa. Uretaaniset kehykset ovat yhtä puuta puskurin kanssa, joka piilottaa sisäänsä lakisääteiset turvarakenteet erittäin hyvin.
Kylkilinja on simppeli ja pullea, ja ykköspolven Camaroista ja Firebirdeistä tutusta Cokis-pullo-muotoilusta on jätetty aavistus jäljelle. Ovi on erittäin pitkä, ja heti sen jälkeen on paksu B-pilari. Trans Ameissa sen keskellä on tulilintulogo. Molempien pyöränkaarien edessä on selvät ilmanohjaimet. Heti eturenkaan takana oleva ilmanpoistoaukko on Trans Amiin kuuluva yksinoikeus.
Kattolinja kaareutuu takalasiksi ja siitä edelleen samassa linjassa takaluukun kanneksi, jonne perässä oleva ilmanohjain tekee hyppyrin. Takalasi ulottuu sivuille saakka, luoden samalla pienet sivuikkunat. Samainen idea kopioitiin myöhemmin myös Corvetteen. Takavaloina oli lähes koko kakkossukupolven ajan kolme ohutta riviä poikittain. Neljä pakoputkenpäätä roikkuu jännän ”laiskasti” pitkittäin molemmin puolin takakulmia.
Sisätilat ovat tyypillistä jenkkityyliä. Kojelauta on kulmikas ja siinä on viisi pyöreää mittaria. Materiaalit ovat karkeita ja repsottaa paikoin. Penkki on pehmeä, eikä tue kovassa menossa millään tavalla. Eli kauniisti sanottuna olot ovat leppoisat.
Eurooppalaisten standardien mukaan ei ehkä puhuttaisi urheiluautosta, mutta amerikkalaisen mittapuun mukaan Trans Am on yksi urheilullisimmista jenkeistä. Tätä korostaakseen Pontiac esitteli vuodelle 1978 lisävarusteisen WS6-alustan. Sen mukana tuli muun muassa jäykemmät jouset ja paksummat kallistuksenvakaajat. Näillä eväin ainoastaan Corvette olisi aiemmin perillä, jos reitille sattuu osumaan runsaasti tiukkoja kaarteita. ”We’ve got a long way to go, and a short time to get there...”
Valitettavasti kuvien Trans Amissa sellaista alustaa ei ollut. Näin ollen joudutaan tyytymään perusamerikkalaiseen ajettavuuteen. Jäykkä taka-akseli ehkäisee liiallista sivuttaista kallistelua, mutta kiihdytyksissä ja jarrutuksissa kori luonnollisesti elää. Paksujen renkaiden korkea profiili ohentaa ajotuntumaa, eli suurten nopeuksien pitäminen mutkissa vaatii totuttelua. Elokuvassakin huomaa monessa kohtaa kuinka Banditin Trans Am käyttäytyy levottomasti ja hermostuneen oloisesti nopeimmissa mutkissa. Pitää vain nostaa hattua Konnan ja koukun stunt-miehille.
”Keep your rubber band stretched real tight!” Veekasin vääntö riittää vaivattomaan liikkumiseen ja automaatti sopii oivasti sen kaveriksi. Kun kaasun runttaa lattiaan saakka, muhkea isolohkon jytinä tunkeutuu ohjaamoon, ja nopeusmittarikin nousee heti kun laatikko herää mukaan leikkiin. Peräkin on mahdollista saada luistoon pienellä kikkailulla. Kivaa hommaa, varsinkin tekoviikset naamassa ja Cowboy-hattu päässä...
Artikkeli julkaistu hieman muokattuna Spinnerin numerossa 1/2011.
 |
| © Jari Sjöman / Spinneri |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti