Ahvenisto vallattu!

Kun ostin Mazdani viime vuoden keväällä, yksi tavoite siitä lähtien on ollut ajaa sillä radalla. Sijaitseehan Ahveniston moottorirata kotikaupungissani. Viime vuonna en kuitenkaan raaskinut lähteä MX-5:llä radalle, koska rahatilanteeni ei sitä sallinut. Tänä kesänä budjettini on aavistuksen tukevammalla pohjalla, joten unelma rata-ajelusta voisi realisoitua.

Elokuun puolivälissä olin jo lähellä liittyä Miata Clubin jäseneksi, sillä 40 € hintaan kuuluisi yksi ratapäivä Alastarolla. En kuitenkaan kevyen sateenuhkan ja aikatauluongelmien vuoksi ainakaan vielä liittynyt kerhoon. Ehkä ensi kesänä! Alastaro olisi muutenkin ollut kiva rata kokeilla. En ole siellä koskaan käynyt ajamassa, mutta rata on profiililtaan helpompi ja turva-alueet leveämpiä. Siellä olisi siis ollut turvallisempaa aloittaa ja testata miten MX-5 kestää ratarääkin.

Toisaalta tunnen Ahveniston radan jo aika hyvin, joten uskalsin lähteä vihdoin kokeilemaan, miten Miata kulkee. MX-5-kerholla on myös omia ratavuoroja Ahveniston radalla, mutta halusin aloittaa yksin radan vapaalla vuorolla, jolloin kaksi tuntia maksaa 35 € ja saa ajaa ilman kypärää. Elokuun viimeinen maanantai oli sopiva päivä, silloin rata olisi mukavan tyhjä, eikä pahin helle enää vaivannut. Tavoitteiksi asetin itselleni sen, että ajaisin autoni vielä ehjänä kotiin, sekä kierrosajan, joka painuisi minuuttiin ja 45 sekuntiin.

Alkuvalmistelut sujuivat jo rutiininomaisesti, olinhan rääkännyt Carismaa pari kesää sitten, ja jopa opettanut kavereitani rata-ajon saloihin. Eli kaikki nesteet pitää olla kunnossa, ja auto tyhjä ylimääräisestä romusta. Ennen ajoa asetin tietysti rengaspaineet kohdilleen: Vakiovantein suositellaan 1.8 barin paineita, joten laitoin varmuuden vuoksi paineet tasan kahteen. Ja vielä tankki täyteen, tällä kertaa Shellin V-Poweria, jotta pikkunelosesta saataisiin varmasti kaikki tehot irti.

Kun melumittaus hyväksyttiin, oli aika suunnata Ahveniston kaarteisiin. Tätä hetkeä olenkin jo odottanut. Ajelin ensin rauhakseen muutaman kierroksen lämmittelyä. Innostus oli silti parissa kohtaa liian kova, ja spinnasin pari kertaa suolenkin jälkeisissä vasureissa. Kylmät renkaat on siis ehdottoman tärkeää ”puhdistaa” ja saada riittävän lämpimiksi! No, rajoja tänne ollaan tultu testailemaan, täytyyhän sitä tietää, mitä EI saa radalla tehdä. Onneksi Mazda ei sentään osunut mihinkään…

Kurvasin takaisin varikolle, toteamaan että auto on edelleen kunnossa, ja jatkoin matkaa. Nyt mukana enemmän malttia. En ole koskaan aiemmin ajanut takavetoista autoa radalla, joten varovainen pitää olla. Varsinkin äkkinäisen MX-5:n kanssa. Pikkuhiljaa alan löytää taas oikeat ajolinjat ja sopivat vaihteet ja vauhdit mutkiin.

Tiesin jo etukäteen pelätä tiettyjä mutkia, joissa takaveto saattaa yllättää. Esimerkiksi pääsuoran mutka on yllättävän tiukka, enkä sitä uskaltanut missään vaiheessa laskea kaasu pohjassa. Jarrua siinä ei sentään tarvinnut painaa, pieni kaasun kevennys oikeaan aikaan riittää. Kun kurvin saa osumaan hyvin, mittarin neula nousee lähelle 160 km/h ennen tiukkaa jarrutusta.

Katsomon lenkki ei oikeastaan tuottanut ongelmia, kunhan muistaa jarruttaa hyvissä ajoin, eikä päästä autoa luistoon mutkan aikana. Vauhdilla varikon ohi ja kaarretaan ylös nyppylälle menevään mutkaan. En saa siinä oikein millään pidettyä suotavaa satasen vauhtia, mihin etuvetoisella Carismalla uskalsin laskea. Ylämäki on nimittäin siinä jyrkimmillään, eikä vauhtia saa hukata liikaa. Kevyt jarrutus ylimmässä kohdassa ja kaarretaan kohti tarun mutkaa. Kuusivaihteisen MX-5:n välitykset osuvat niin, että kolmosella mennään melkein koko rata, nelosta tarvitaan vain pidemmillä suorilla.

Tarun mutkaan jarrutuskohdaksi muodostui kaiteen päättyminen oikealla puolella. Siitä tiukasti vasemmalle ja suolenkille. Seuraavassa vasurissakin meinasi pari kertaa perä lipsahtaa, mutta nyt osasin olla tarkempi kaasun ja käsien kanssa. Sitten vain kiemurrellaan U-käännökset ylös, ensin kolmosella, sitten tiukemmat kakkosella. Viimeisestä tiukasta oikeasta yritetään saada mahdollisimman hyvä ulostulo, jotta suoralla olisi sitten kunnolla vauhtia. Tässäkin MX-5 lähti kerran liikaa luistoon.

Herkällä takavetoisella kurvailu aiheutti kieltämättä enemmän ajovirheitä, kuin helppo ja loogisesti puskeva etuvetoinen. Täten kovan kierrosajan metsästys oli haastavaa. Aina kun jossain kohtaa lipsahti leveäksi tai meni yliohjauksen puolelle, tuli jäähdyteltyä loppukierros ja etsittyä hyvää ajolinjaa viimeiselle tiukalle mutkalle uutta nopeaa kierrosta varten.

Ajoin kaikkiaan viisi muutaman kierroksen mittaista sessiota, joista ensimmäinen paloi lämmittelyyn ja pyörähtelyihin, eikä kunnon aikaa syntynyt. Seuraava sessio tuotti ajan 1:48,5, joka sentään oli alle Carisman parhaimman ajan. Kolmessa jälkimmäisessä ajoin useamman kierroksen 1:46 aikoihin, joista paras veto oli 1:45,7 viimeisen session viimeisellä nopealla kierroksella. Alaosan video on yksi nopeimmista kierroksista, mutta viimeisen mutkan ulostulossa olisi ollut parannettavaa…

Pääsin siis aika lähelle tavoiteaikaani, joten voin olla tyytyväinen. Silti ehkä vähän jäi hampaankoloon. Olisi kiva tietää, mihin aikaan nopeampi (ja rohkeampi) kuski uskaltaisi Mazdaa viedä. Tai kuinka paljon itse olisi saanut puristettua ajasta pois, jos vakuutus korjaisi hajonneen auton, eikä olisi muutenkaan pelkoa osien pettämisestä. Sen tiedän, että monessa kurvissa olisi Mazdalla voinut mennä vielä lujempaa, eli 1:45 alitus on ihan mahdollinen.

Toisesta tavoitteesta piti myös pitää huolta, että saisin ajettua Mazdani ehjänä takaisin kotiin. Ja hyvinhän MX-5 kesti rasituksen. Moottori kävi kuumana, jälkikäteen asennettu öljyn lämpömittari näytti valtavan korkeita lukemia, mutta auton oma jäähdytysnesteen lämpömittari pysyi oikealla kohdallaan, samoin öljynpaineet. Öljyvuotokaan ei toivottavasti pahentunut, laitoin öljyä mittatikun maksimiin asti, jotta yläkertaankin riittäisi mutkissa öljyä.

Renkaat lopulta lämpenivät sopiviksi, eikä kulunut ihan sakkorajoille vielä. Jarrut pysyivät suht hyvin koossa, ABS-järjestelmä joutui silloin tällöin töihin, mutta mitään näkyvää ongelmaa en havainnut. Kotiin ajellessa poljin kuitenkin painui tavallista syvemmälle, joten selvää kulumista oli tapahtunut. Säädettävä kisa-alusta ei ollut menosta moksiskaan, en tosin jaksanut sen säätöjäkään alkaa muuttamaan. Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että mies väsyi tällä kertaa ennen autoa!

Reilun kymmenen asteen lämpötila oli kovaan ajoon sopiva, sillä moottorille riittää silloin viileää ilmaa. Vähän enemmän aurinkoa olisin toivonut, jolloin asfaltin pinta olisi lämmennyt enemmän. Hiki tuli silti tässäkin menossa. Ajoin katto kiinni, silloin ei pelota niin paljon, ja ilmanvastuskin pysynee pienempänä.

Mutta kivaa oli taas, kiitokseksi ostin Mazdaanikin tarran, joka kertoo, että nyt on Ahvenisto vallattu!