Volvolla Ahvenistolla

Täytyyhän sitä nyt kerran kesässä radalla käydä! Onhan kotikaupungissani edelleen Suomen haastavin moottorirata. Tällä kertaa halusin mäkiselle ja syheröiselle baanalle omalla isolla Volvollani! Vakaudessaan C70 on esimerkillinen ja moottoritie on sen ehdotonta kotikenttää, mutta rata-ajoon Volvo ei suoranaisesti kutsu. Silti tämäkin riemu on syytä kokea, ennen kuin laitan Volvon myyntiin.

Tavoitteeksi tunnin ratariehalle asetin tietysti ehjänä pysymisen, niin kuskin kuin autonkin osalta. Silti jonkinlainen kierrosaika pitäisi taululle saada. Tähtäimessä siis noin 1:48 kierrosaika, tai mielellään sen alle, sillä näille hujakoille pääsin aikanaan V6-koneisella Ford Probella ja jopa Mitsubishi Carismallani!

Halusin päästä ajamaan aurinkoisena, mutta viileänä päivänä. Näin pienennetään ylikuumenemisen riskiä etenkin jarrujen ja moottorin osalta. Toisaalta asfaltille, ja sitä kautta kumeille on syytä saada kunnolla lämpöä. Ennen ajelua vielä nesteet lähelle ylärajaa ja paineet kolmeen bariin. Tankissakin on hyvä olla riittävästi polttoainetta.

Vaikka Volvossa on mukavasti tehoa ripeisiin liikkeellelähtöihin ja suoralinjaiseen etenemiseen, rata-ajossa suuri massa tuo mukanaan ongelmia. Kurveissa C70 tuntuu huojakkaalta, mutta runsas kallistelu häiritsee ajamista lopulta melko vähän. Volvon erinomainen istuin tukee yllättävän hyvin myös kanttailussa, toki ratista on pidettävä jatkuvasti kunnolla kiinni. Mitään ylimääräistä auton kyydissä ei saa olla, sillä kaikki tavara pyrkii heilumaan puolelta toiselle.

Jarrut ovat kuitenkin isossa autossa kaikkein kovimmalla rasituksella! Jo lämmittelysession aikana jarrunesteiden kiehuminen alkaa, ja jarrupoljin painuu huolestuttavan syvälle. Pysäytystehoa kuitenkin on jonkun verran, ja tunto palautui lähes normaaliksi, joten uskallan jatkaa nopeammille kierroksille.

Kolmas rata-ajoon arveluttava haaste Volvossa on vaihteisto. Tämän ikäinen automaattivaihteisto on ihmeissään tällaisesta ajotyylistä, missä kaasua painetaan vähän väliä pohjaan eri nopeuksissa. Sitten taas mutkissa, missä riittäisi vähempikin kaasu, laatikko haluaa herkästi heittää isompaa silmään. Ja heti perään pienempää, kun kaasu taas tallataan pohjaan. Onneksi vaihteisto kesti koko rääkin.

Tunnissa ei lopulta hirveän monta nopeaa kierrosta pysty siviiliautolla kelaamaan, sillä on hyvä tehdä välillä jäähdyttelykierroksia ja antaa pieniä lepohetkiä niin autolle kuin kuljettajallekin. Ehdin ajaa lopulta vain kaksi sessiota. Mainittakoon muuten, että Ahveniston radan pyörittäjät ovat joutuneet nostamaan korona-aikana hintojaan. Ennen sai ajaa kaksi tuntia 35 eurolla, nyt tunnista pitää pulittaa 45 €. No hyvä se on tukea tällaista toimintaa Suomessa.

Aika pöytään

Lämmittelyt on lämmitelty, ja on nopeiden kierrosten aika. Etuvetoisen Volvon ajettavuus on onneksi kaikissa vauhdeissa turvallisen loogista. Nopeuttaa uskaltaa siis sen puolesta nostaa pykälä kerrallaan isommaksi. Tasapainoinen Volvo ei lähde viemään perää sivulle, vaikka kuinka yrittäisi keventää mutkissa. Pelko jarrujen hiipumisesta ja totaalisesta loppumisesta pahimmassa kohdassa estää saamasta huippuaikaa. Tulos ensimmäisen session jäljiltä 1:52,7.

Vaihteisto on myös varmasti yksi jarruttava tekijä. Nelivaihteinen aski arpoo vaihteita satunnaisesti. Välitykset ei tunnu oikein sopivan varsinkaan suolenkin mutkiin. Toisaalta pääsuorallakin Volvo käyttää maksimissaan kolmosta, joten toiselle nopealle sessiolle kokeilin 3-pykälää D-vaihteen jälkeen. Tämä vähentää arpomista siinä määrin, että mutkissa ei ainakaan nelosta heitetä hetkeksi silmään. Ehkä tällä on pieni vaikutus nopeamman kierrosajan metsästyksessä.

Tässä kohtaa jarrupoljinta saa survaista todella syvälle, mutta jostain silti löytyy aina pysäytystehoa ennen seuraavaa mutkaa. Täysjarrutuksissakin esiintyy epäloogisuutta. Kun poljinta painaa entistä syvemmälle, tuntuu kuin takajarrut tarttuisivat vasta noin sekunnin viivellä, ja viimeistään sillä saadaan vauhti hidastettua sopivaksi ennen seuraavaa mutkaa.

Lähtösuoran yllättävän tiukkaa mutkaa en uskaltanut kertaakaan mennä kaasu pohjassa, ettei Volvo puskisi vauhdilla hiekalle. Tällöin suoravauhti ennen jarrutusta jää alle 150 km/h. Varikon viereiseen alamäkeen Volvo sen sijaan kerää jopa pelottavat vauhdit enkä uskalla ollenkaan niin lähelle kaidetta kuin ammattikuskit. Saan silti hiottua sekunnin pois, ja parhaaksi ajaksi jää lopulta 1:51,7. Potentiaalia 1:50 alitukseen on, mutta halusin säästää jarruja täystuholta.

Muutoin merkkejä Volvon väsymisestä ei ole. Moottori toki tuulettaa useamman minuutin ajelun jälkeen, mutta vanha kunnon turbo-viitonen osoitti voimansa ja sen kohoava kurnutus sai hymyn kuljettajan huuleen. Jarruista nousee suloinen, kuminsekainen käry, ja kotiin ajellessa ihmetellään oudon syvälle painuvaa jarrupoljinta. Ei haittaa, kivaa oli ruotsinraudallakin!