Mazda MX-5 RF
Suuntasin Auto 2018 -tapahtuman auetessa suoraan Inchcapen
osastolle varaamaan aikaa Mazda MX-5 RF:n koeajoon. Se oli mielestäni listan
autoista mielenkiintoisin, ja ainoa todellinen urheiluauto. Pääsinkin koeajoon
saman tien ja likastamaan targa-mallisen pikkusportin marraskuiseen kuraan.
Kyytiin saatiin nuori mies opastamaan MX-5:n saloihin.
Uusimman MX-5-sukupolven erinomainen ajettavuus tuli tutuksi
jo vuosi sitten avomallin muodossa. Taittuvalla targa-katolla varustettu auto
on alustaltaan suurin piirtein sama, joten siihen ei tässä pikakertauksessa
palata. Nopeasti voidaan todeta, että tuntuma tiehen on edelleen mainio, ja
autossa on sopivasti vanhan hyvän ajan karismaa.
Tämä RF oli varustettu modernimmilla varusteilla.
Vaihteistona on kuusipykäläinen automaatti, ja varustetasona kallein Luxury
Sport, joka sisältää mm. Start-stop-järjestelmän, kaistavahdin ja muita turhia
nykyajan hömpötyksiä, jotka ovat urheiluautossa tarpeettomia avustimia.
Vapaasti hengittävän kaksilitraisen neloskoneen teho on tänä vuonna noussut 24
hevosvoimaa, 184 heppaan.
Mielestäni MX-5 on parhaimmillaan manuaalivaihteistolla,
mutta ei automaattikaan huono ole. Kuusipykäläinen vaihtaa ripeästi, ja
riittävän huomaamattomasti. Automaattivaihteistot ovat kehittyneet viime
vuosina huomattavasti parempaan suuntaan. Esimerkiksi moottorijarrutus on
selvästi tehokkaampaa kuin vanhoilla rullaavilla laatikoilla, etenkin
sport-asetuksella. Tämä tekee ajamisesta jotenkin luontevampaa ainakin omaan
makuun. Nykytyyliin vaihteita voi vaihtaa itse, ratin takaa löytyvistä
siivekkeistä. Mazdassa ne toimivat hienosti, eli ottavat käskyn vastaan lähes
ilman viivettä.
Koeajolenkin viimeisellä kilometrillä oli vielä pakko
kokeilla katon avautumista. Riittää kun vauhtia on alle 9 km/h, ja napin
jatkuva painallus työntää ensin tyylikkäästi koriin sulautuvat B-pilarit
takaviistoon. Saman tien katto taittuu niiden alle koloonsa, ja pilarit
laskeutuvat paikalleen. Myös pystysuora takalasi laskeutuu alas. Koko operaatio
vie vain 12 sekuntia ja Mazdassa pääsee aistimaan raikasta syysilmaa!
Kaikkiaan erittäin hieno toteutus, ja hyvä vaihtoehto
rättikattoiselle avomallille. RF sopinee kaksikosta paremmin ympärivuotiseen
käyttöön. Kevytrakenteista kattomekanismia tuskin silti kannattaa jättää
lumikuorman alle. On pitkälti makukysymys, kumpi sopii omaan käyttöön paremmin.
Ostamalla kumman tahansa tekee samalla kulttuuriteon, sillä tämän kaltaiset
pienet urheiluautot ovat pahasti poissa muodista…
Lexus RC 300h
Toisena mielenkiinto suuntautui Lexuksen osastolle, jonka repertuaarista löytyi testattavaksi jännästi muotoiltu coupé-malli RC 300h. Rohkean ulkoasun lisäksi auton tekniikka kiinnostaa, Lexus on nimittäin jo pitkään tukeutunut hybridi-voimalinjoihin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa 2,5-litraista vapaasti hengittävää bensanelikkoa yhdistettynä sähkömoottoriin. Järjestelmän yhteisteho on 223 hevosvoimaa. Vaihteistona on portaaton CVT-vaihteisto, joka vie ajatukset moottorikelkkoihin.
Täytyy myöntää, että valmistajan kokemus hybrideistä näkyy
ajossa. Meno on nimittäin sulavaa, eikä arpomista voimanlähteiden välillä juuri
esiinny. Kaasun annostelu tuntuu luonnolliselta. Välillä on jopa vaikea
erottaa, koska mennään pelkällä sähköllä ja koska polttomoottori on käynnissä
avittamassa kiihdytystä.
Toisaalta pian käy selväksi, että kovin ripeästi ei pelkän
sähkön avulla päästä. Kun kaasua painaa vähänkään syvemmälle, rivinelonen
puuttuu peliin ja ottaa ohjat käsiinsä. Mittariston pyöreä keskiosa on jaettu
eri lohkoihin, joista kaksi ensimmäistä sinistä kaarevaa palkkia pitää auton
sähkömoodissa. Heti kun viisari heilahtaa katkoviivan puolelle otetaan
fossiiliset polttoaineet mukaan.
Tuusulanväylän alussa pääsin lähtemään valoista ensimmäisenä
autona, joka käytännössä tarkoittaa terävää kiihdytystä moottoritienopeuteen.
Siinä vaiheessa olin löytänyt myös autosta Sport-kytkimen ja manuaalivaihteet.
Kiihdytys sujuu kiitettävän ripeästi, jopa luistoneston merkkivalo taisi
vilahtaa mittaristossa. Keinotekoiset välitykset vaihtuvat nopeasti.
Kokeilin myös painaa kaasun pohjaan kuutosvaihteella, jotta
selviää, pysyykö haluttu vaihde valittuna. Pysyi kyllä, mutta kiihdytys tuntui
yllättävän ponnettomalta. Onneksi alusta tuntuu suht jämäkältä, eikä 60 km/h tiukkaan
ramppiin tuntunut kallistavan Lexusta juurikaan.
Paluumatkan kiihdytyksessä moottoritielle kokeilin pelkkää
D-vaihdetta. Nyt paljastui variaattorin todellinen luonne. Kierrokset nousivat
kolmeen tonniin, ja moottori huutaa tasaisesti niin kauan kuin kiihdytys
jatkuu. Ei ehkä kovin hienostunutta. Tämä onkin pahin kauneusvirhe muuten niin
laadukkaassa autossa.
Joka tapauksessa Lexus RC 300h:sta jäi kiva jälkimaku.
Tunnelma on japanilainen ja hyvin viimeistelty. Siis varsin erilainen kuin
saksalaisissa kilpailijoissa. Urheiluautoksi tästä ei ole, sen verran painava
auto on. Mutta jos ajaminen suuntautuu pääosin kaupungin keskustaan, hiljainen
ja sulava Lexus pääsee loistamaan.
Mercedes-Benz C 300 Coupé
Lexuksen jälkeen olikin sopiva kokeilla suoraa kilpailijaa Mersun leiristä. Saksalaismerkki tarjoaa nykyisin autoja joka luokkaan, ja coupé-mallejakin on myynnissä enemmän kuin muilla, vaikka tämäkään hieno autoluokka ei ratsasta trendien aallonharjalla tällä hetkellä. C-sarjan kaksiovinen on sentilleen yhtä pitkä kuin Lexus RC, ja hinnatkin osuvat samaan kastiin. Mersun mallisto on toki huomattavasti laajempi. Lexus on kuitenkin rohkeammin muotoiltu kuin puikulamainen C Coupé.
Luku 300 vie ajatukset Mersuista puhuttaessa komeisiin
kuusisylinterisiin, ja se lienee nimityspolitiikan tarkoituskin. Valitettavasti
nykyajan downsizing tarkoittaa tässä tapauksessa vain kaksilitraista, turbolla
terästettyä rivinelosta, josta irtoaa kivat 258 hevosvoimaa. Mallimerkintä 250
tai 260 olisi ehkä aiheellisempi?
Teholukemien ohella viime vuosina myös vaihteiden lukumäärät
ovat kasvaneet. C 300:ssa niitä on peräti yhdeksän kappaletta. Suoraan
sanottuna vähemmälläkin tulee toimeen. Automaatti toimii sulavasti, kuinkas
muuten, onhan tästäkin stuttgartilaisilla vuosikymmenten kokemus. Käsin
vaihtaminen onnistuu tässäkin vivuista ratin takaa, mutta kun vaihteita on näin
monta, niitä ei tee edes mieli vaihtaa itse.
Voimalinjan luonnetta voi säätää eri ajoasetuksin, joista
Sport+ vastaa kaasuun herkemmin ja vaihtaa vaihteet korkeammilla
kierrosluvuilla. Vaikka voimaa riittää ja auto on hyvä ajaa, ei voi olla
huomaamatta nelisylinterisen karkeutta kovissa kiihdytyksissä. Lexuksen
sulavampi hybridi-voimalinja vie tässä vertailussa voiton. Toki tälläkin on
helppo saada luistoneston valo vilkkumaan. Hieno auto kaikkiaan, mutta jotain
enemmän tarvitaan, että tähän ihastuisi. Ehkä kuusi sylinteriä, tai AMG-mallien
kahdeksan!
Onhan Mersussa tietysti lukuisia hienoja yksityiskohtia.
Heti ovea avatessa huomaa, kuinka turvavyö työntyy kuljettajan ulottuville. Ja
kun turvavyö on kytketty, mekanismi kiristää vyötä lempeästi. Vaihde vaihtuu
oikeasta viiksestä ja keskikonsolissa vaihdekepin tilalla on tyylikäs
pyöröohjain valikoiden käyttöön. Ajotietokonetta mittaristossa ohjataan
hipaisemalla ratin neliskanttista nappia.
Hyvä auto siis, mutta jos C Coupésta haluaa upean, on
lyötävä tiskiin iso nippu enemmän seteleitä. Pelkkä reilun 40 000 sijoitus
voi tuottaa hienoisen pettymyksen. Onneksi rahalla saa kaikkea kivaa, varsinkin
Mersun 43-sivuiselta lisävarustelistalta!
Jaguar F-Pace
Olen hieman ihmeissäni ja huolissani autoilun
nykytrendeistä. Yksi hämmästelyn kohteista on nykyinen katumaasturibuumi.
Jokaiselta merkiltä ja jokaiseen kokoluokkaan on kehitelty maasturin oloisia
henkilöautoja, ja uutuuksien tulva tuntuu loputtomalta. Onhan niissä tietysti
hyvätkin piirteensä: Näkyvyys korkealta istuimelta ulos on hyvä ja
ajo-ominaisuudetkin on saatu vähintään kohtalaisiksi. Viime vuosina jopa
perinteiset urheiluauto- ja loistoautovalmistajat ovat tuoneet oman
näkemyksensä tähän kategoriaan.
Niin myös Jaguar. Peribrittiläinen merkki on intialaisen
Tatan hallinnossa muuttunut radikaalisti. Onko suunta ollut oikea? Riippuu
vahvasti keneltä kysytään. Itse pidän esimerkiksi klassisten XJ-mallien
karismasta, mihin ei saksalaisilla ole asiaa. Toisaalta myös Jaggen nykymallit
ovat harvinaisen onnistuneita muotoilultaan ja muutenkin.
Esimerkiksi suht tuore katumaasturi F-Pace näyttää erittäin
hyvältä! Voidaan ehkä puhua siitä kauneimmasta katumaasturista. Harvassa
maasturissa korin korkeat muodot on onnistuttu häivyttämään näin hyvin.
F-Typestä kopioidut viirumaiset takavalot sopivat muotivaatteisiin yllättävän
nätisti.
Sisätilatkaan eivät ole entisellään. Ennen Jaguarin
kojelauta oli vuorattu tuhtiin jalopuukerrokseen. Nyt vallitsee moderni
suuntaus isoine näyttöineen. Jalopuupaneeleista ei ole tietoakaan. Kuljettajaa
odottaa sydämen tahtiin vilkkuva starttinappula, sekä omalaatuinen vaihteenvalitsimen
kiekko, joka ponnahtaa esiin kolostaan.
Konehuoneessakin on käynyt myllerrys. Suurin osa F-Paceista
myydään nelisylinterisillä moottoreilla, tottakai trendien sanelemana
turboahdettuna. Tässä yksilössä luotetaan 180-heppaiseen dieseliin. Onneksi
vielä nelivetoisena, tällaiseen ei etuveto kuulu!
Kone reagoi oikean jalan liikkeisiin yllättävän herkästi jo
D-vaihteella. Tämä saa tehomäärän tuntumaan riittävältä isoon autoon, eikä
F-Pace tunnu millään tavalla hitaalta. Taas pitää kuitenkin muistuttaa
nelipyttyisen karkeudesta V6-koneisiin verrattuna. Niitäkin saa parikymmentä
tuhatta kalliimmalla.
Jaguarissa on kaksikin tapaa saada menosta urheilullisemman
tuntuista. Vaihderullan saa D-pykälän jälkeen S-asentoon, ja vähän siitä alempana
on rivi kytkimiä, joista yhtenä vaihtoehtona on ruutulipun kuva. Lyhyellä
koeajolla ei vielä paljastunut, mitä kumpikin tarkalleen ottaen tekee, ja kumpi
saa aikaan isompia muutoksia. Joka tapauksessa tietty kallistelu mutkissa
säilyy, onhan korkeutta selvästi keskimääräistä enemmän.
Koeajoon tuotu F-Pace oli muuten tullut suoraan tehtaan
linjastolta: Mittarilukema koeajon alussa taisi näyttää 32 km! Siitä huolimatta
polttoaine oli aivan lopussa, eli käytännössä tankissa oli Englannissa
tankattua naftaa! Harvoin sitä pääsee näin uusia autoja kokeilemaan…
Täytyy kyllä nostaa hattua Jaguarin tulolle tähän ahtaaseen
autoluokkaan. F-Pace on kaikin puolin hieno ja toimiva auto. Mallisto on vielä
erittäin laaja, joten jokainen löytää haluamansa. Jos minulla olisi tarvetta
katumaasturille, valintani olisi hyvin todennäköisesti Jaguar. Mersuja,
Bemareita ja Audeja on jo ihan liikaa!
Jaguar XF Sportbrake
Eipä niitä farmarimallejakaan Jaguarin historiasta kovin
montaa löydy. Toisen sukupolven XF:n konttiperä taitaa olla kolmas tehtaan
valmistama farkku. Kaksi edellistä eivät olleet mitään myyntimenestyksiä, eikä
tämäkään malli näyttäisi yleistyvän katukuvassa liialti.
Ei se silti siitä johdu, että XF olisi jotenkin huono auto.
Päinvastoin, XF on tyylikäs, moderni ja tilava auto, joka varmasti toimii
arkiajossa. Syy lienee mielikuvissa, moni muistaa takavuosien Jaguarien heikon
laadun ja kovan arvonalennuksen.
Testattu auto oli lähtötason XF 2.0d E-Performance. Suomeksi
tämä tarkoittaa nelisylinteristä dieseliä automaattivaihteilla. E-Performance
viittaa Jaguarin kielellä säästömalliin, joka kuitenkin tuntuu vielä
suorituskykyiseltä. Eikä sitä sovi hitaaksi moittia 163 hevosvoimallaan.
Potentiaalia oli takapyörien pidon irrottamiseen märällä asfaltilla!
Vertailua tulee tehtyä edellisenä päivänä koeajettuun
F-Pace-katumaasturiin. Esimerkiksi ohjaamon ilmeestä saa etsiä eroja
suurennuslasin kanssa: lähinnä kojelaudan yläosa on muotoiltu eri tavalla.
Nappulaviidakko on molemmissa täsmälleen sama. XF on tarjolla perinteiset
mittarit korvaavalla laajakulmanäytöllä, johon piirtyy tarvittaessa
digitaalinen mittaristo. Koeajettu auto on kuitenkin varustettu perinteisemmällä
mittaristolla.
Toisaalta tässäkin mittariston taustaväri muuttuu punaiseksi
sportti-moodissa. Keskinäytössä on ajoa seuraava avustin, joka poistaa siivuja
viidestä kaaresta sitä mukaa, kun ajaminen muuttuu äkkinäisemmäksi. Puoliturhaa
viihdettä nykysukupolvelle, joka toivon mukaan oppii näin ajamaan taloudellisemmin
huomaamattaan.
Autona XF tuntuu isommalta kuin F-Pace, onhan se myös tätä
pidempi. F-Pacen kaasupolkimen herkkyys ei ole samalla tavalla läsnä, mutta
pyöräyttämällä vaihteenvalitsimen S-kohtaan, tämäkin reagoi kaasuun
kiitettävästi. Kuutoskone sopisi tähänkin autoon, mutta nyt nelisylinterisen
karkeus ei tullut niin pahasti esiin.
Kumman sitten valitsisin, XF Sportbraken vai F-Pacen.
Hintaero on vain muutama tonni XF:n hyväksi. XF on myös isompi ja matalampi.
Silti ehkä päätyisin tästä kaksikosta katumaasturiin, sillä F-Pace on jotenkin
paremman näköinen, eikä ole muotoilultaan niin raskas kuin XF Sportbrake.
Mercedes-Benz CLS 400d
Kuudentena autona ennakkoon kaavaillusta listasta oli, ehkä jopa hivenen sattumalta, se kaikkein komein. Uusi CLS jatkaa edeltäjien tyyliin sulavana neliovisena, mutta nyt ulkonäkö on jopa turhankin hillitty. Se ei siten erotu katukuvasta niin selvästi kuin kaksi edeltäjäänsä. Tulevia omistajia se ei välttämättä haittaa ollenkaan. Ulkopuolelta on vaikea aavistaa, millaisessa ylellisyydessä CLS:n kuski kylpee. Varsinkin, jos ei ole kitsastellut auton varustelemisessa.
Astuminen tumman ja kuraisen CLS-Mersun sisään aiheuttaa välittömästi
vaikuttavan kontrastin. Vaaleat nahkapenkit, punertava nahkainen kojetaulu,
vaaleat ja sileät jalopuupinnat, hopeisena kiiltävät yksityiskohdat,
lentokoneen turbiinia muistuttavat ilmastoinnin suulakkeet, sekä kaksi suurta
laajakulmanäyttöä luovat poikkeuksellisen arvokkaan tunnelman. Violetti valo
kiertää ympäri ohjaamoa, ja uskon että tämänkin värin saa vaihdettua jostain
valikoiden syövereistä. Koeajo sattui vielä Helsingin pimenevää iltaan, jolloin
upea valaistus vain korosti kaikkia kauniita yksityiskohtia!
Toki näin kalliilta autolta voisi jotain tällaista
odottaakin. 340-hevosvoimaisen 400d:n lähtöhinta on 110 000 €, ja tämä
yksilö oli kuorrutettu ekstraherkuilla 135 000 € edestä. Pakettiin kuuluu neliveto,
9-vaihteinen automaatti sekä hurja määrä keksintöjä, joiden opetteluun palaisi
helposti puoli päivää. 20 minuutin koeajo on siis pintaraapaisu uuden CLS:n
sielunelämään.
Tämäkin aika riittää kertomaan, että auto on kerta kaikkiaan
upea. Ainakin alkuvaiheessa Suomeen tuodaan viisaasti vain kuusisylinterisiä malleja
joko dieselillä tai bensalla. Sellainen on ehdottomasti oikea valinta tällaiseen
autoon. Jopa dieselinä moottori on todella sivistynyt ja murinat, se mitä nyt
sisään kuuluu, bassovoittoisen juhlavat.
Voimakaan ei lopu missään tilanteessa kesken. Pääsin
tälläkin lähtemään valoista ensimmäisenä tyhjälle Tuusulanväylälle. Ei
tarvinnut painaa kuin ehkä sentin verran kaasua syvemmälle, ja vauhti oli
hetkessä suurimmassa sallitussa. Mieli olisi tehnyt jatkaa autobaanalukemiin,
mutta nyt ei valitettavasti ollut sille mahdollisuutta. 250 km/h tällaisella
tuskin tuntuu kovinkaan pelottavalta…
Alustakin toimii hienosti, kun ottaa huomioon, ettei CLS ole
urheiluauto, vaan loistelias GT. Sopivan jämäkkä siis, mutta riittävän pehmeä. Automaattivaihteisto
toimii taustalla erinomaisesti, siihen ei juuri tarvitse kiinnittää huomiota.
Kolmannen polven CLS on suoraan sanottuna yksi hienoimmista autoista,
joita olen päässyt kokeilemaan. Täytyy nostaa hattua Mercedes-Benzille, joka on
kehitellyt historiansa aikana valtavan määrän loistavia autoja. Ja Veholle
myös, kun tuovat kaikkein kalleimpiakin mallejaan myyntiin Suomeen ja
keskivertokansalaisen koeajettaviksi. Pitäähän ihmisellä olla unelmia ja
esikuvia, ja niitähän tämä saksalaisvalmistaja osaa tehdä. Tietää ainakin mihin
rahansa tuhlaa, jos koskaan pääsee rikastumaan!
BMW i3S REX
Viimeisellä koeajolla Auto 2018 -tapahtumassa menetin sähköauto-neitsyyteni. Ensin tavoittelin Jaguarin upouutta I-Pace-mallia, mutta se oli niin suosittu, ettei koeajon varaus onnistunut millään. Seuraavaksi suuntasin sähkö-Golfin luo, kunnes matkalla tajusin, että BMW:lläkin on sähköauto: i3.
Jos oikein tarkkoja ollaan, koeajetusta autostakin löytyi
vielä polttomoottori. Moottoripyörän moottori ei kuitenkaan pyöritä renkaita,
vaan toimii lähinnä isona laturina akuille. Kaikki liikkuminen tapahtuu
sähkömoottorin voimin. Polttomoottori käynnistyy lataamaan akkua säännöllisen
epäsäännöllisesti. Tämän huomaa kyllä, kun oikein keskittyy kuuntelemaan sitä,
mutta normaaliajossa se ei häiritse ajamiseen.
Sähkömoottoreita on kehuttu välittömästä voimantuotannosta
ja siten ripeästä kiihtyvyydestä. Pitää myöntää, että väitteet ovat osuneet
oikeaan. BMW i3S vastaa tehoiltaan 184 heppaista polttomoottoria, ja kun kaikki
vääntö on tarjolla käytännössä heti, liikkeellelähtö onnistuu vaivattomasti.
i3S ampaisee liikennevaloista ripeästi ja äänettömästi, ja pian taustapeilistä
huomaa, kuinka liikennevirta jäi kuin seisomaan.
Myös moottorijarrutus on poikkeuksellisen tehokas. Autoon on
tavoiteltu yhden polkimen mekanismia. Siinäkin on onnistuttu, painoin jarrua
oikeastaan vasta viimeisellä pysähdyksellä. Silti tunnelma on riittävän
”automainen”, i3S reagoi kaasupolkimen liikkeisiin luonnollisen tuntuisesti.
Rullaavamman pysähdyksen saa aikaan, kun jää painamaan kaasupoljinta noin
millin verran.
Kaasunpainallus moottoritiellä 80 km/h vauhdissa tuottaa
myös piristävän yllätyksen. Korkeahko Bemari hyökkää tuosta vauhdista eteenpäin
tavalla, mihin vain harvalla bensa-autolla pystyy. Toisaalta huippunopeus on
vain 160 km/h.
Itse auto on omaan silmääni turhan hassun näköinen.
Tila-automainen olemus korostuu sisällä, sillä tuulilasi on kaukana kuljettajasta.
Ohjaamossakin on moni asia eri tavalla kuin perinteisissä autoissa, esimerkiksi
ajovaihde kytketään paksusta pyöritettävästä viiksestä ratin takaa.
Jää nähtäväksi valloittaako sähköautot maailman, mutta ei
nämä pelkäksi muotivirtaukseksi ole jäämässä, vaan pysyväksi vaihtoehdoksi
polttomoottoriautojen rinnalle. Aika harva näitä vieläkään itselleen ostaa,
ainakaan maissa joissa valtion tukitoimet eivät ole suosimassa saasteetonta
liikkumista. Itsekin suosin jatkossa moottorin pärinää, niissä ajaminen tuntuu
oikeasti ajamiselta, eikä vain liikkumiselta jossain pyörillä kulkevassa
laatikossa.
© Caradise 2018 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti