Urheiluautoilijat Vanajanlinnassa

Kun upeita urheiluautoja kokoontuu ehkä Suomen upeimman linnan pihalle, konsepti ei oikein voi mennä pieleen. Kaikki tämä vielä alle kymmenen kilometrin päässä omasta kotiovesta. Nyt kun olen vielä hankkinut tapahtumaan täydellisesti sopivan urheiluauton, on itsestään selvää, että ajan sen näytille. Kyse on siis Suomen urheiluautoilijoiden kokoontumisesta Vanajanlinnassa, nyt viidettä kertaa.

Suuntaan hyvissä ajoin paikalle ja minut ohjataan hymyn kera linnaan johtavalle lehtipuiden reunustamalle kujalle. Peruutan Mazdan koloonsa ensimmäisten autojen joukossa ja jään odottelemaan muita urheiluautoja. Niitä valuukin paikalle tasaiseen tahtiin pitkin päivää, niin että osa ehtii jo pois alta seuraavien hakiessa vasta paikkaansa. Puolen päivän jälkeen autoja ja yleisöä on eniten paikalla.

Tosin ei ehkä ihan edellisvuosien tapaan. Virallisia lukemia en tiedä, mutta ainakin pari vuotta sitten, jolloin viimeksi kävin, autoja tuntui olevan hieman enemmän paikalla. Tai sitten tänä vuonna myrskyinen poutapäivä piti vierailut lyhyinä ja autot vaihtuivat päivän mittaan tiuhempaan. Toki kesän viimeisenä viikonloppuna on myös kilpailevia autotapahtumia: Alastaro keräsi kaikki Porschet ja jenkkiraudat suuntasivat Mobiliaan.

Toisaalta pari vuotta sitten tapahtumaan oli saatu hieno kokoelma eri juhlavuosiaan viettäviä malleja. Tänä vuonna ei tainnut olla yhtään teemamerkkiä tai –mallia. Linnan sisäpihaan oli toki koottu kaikkein näyttävimmät autot. Esimerkkinä mainittakoon kahdeksan Lotusta hienosti rivissä. Kunniapaikka oli varattu myös jo Vauhdin Festivaalista tutulle LuxuryCollectionin kolmikolle. Ne saivat vielä näyttelyn viimeisinä tunteina kaverikseen odotetun Lamborghini-kaksikon V12-moottoreilla. Sateiden vuoksi tänäkään vuonna ei päästy viemään autoja takapihalle saakka.

Vaikka moni auto onkin tuttu näky aiemmilta vuosilta, Vanajanlinnaan kertyy varsin monipuolinen joukko klassikkoautoja. Palkittujen joukkokin sen kertoo: kunniamaininnan saivat urheiluautojen, GT-autojen ja klassikkojen kolme parasta. SUAkelin hienoksi autoksi valittiin Citroën SM (Yksi kahdeksasta!). Hyvin se Mazdakin sopi joukkoon. MX-5 keräsi tasaisesti yleisön katseita, sekä ison annoksen myrskytuulen puista irrottamia lehtiä, oksia ja siemeniä.

© Caradise 2016

 

Free Spirit

Seuraa pikapäivitys: Näin vihdoin sen toisen paikallisen 10-vuotisjuhlamallin siten, että itse olen Mazdalla liikenteessä. Järkkäri jäi tietenkin kotiin, joten joudutte tyytymään huonolaatuiseen kännykkäkuvaan kaksikosta. Siitä voi kuitenkin tarkastella, miltä sen alkuperäisen 10th Anniversary Editionin pitäisi näyttää kromivanteineen. Toki takaluukun teline on lisävaruste. Tosin tässäkin sininen rättikatto on ehtinyt haalistua lähes harmaaksi, joten voin olla tyytyväinen omaan jälkiasennettuun mustaan mohair-kattoon.

Ehdin viimein tässä kaikessa tohinassa ajaa myös prätkäkortin. Autokoulu tarjosi minulle ilmaisen opetuksen, pitäen silmällä sitä, että tulisin itse opettamaan kaksipyöräisiä joskus tulevaisuudessa. Kiitos siitä! Tulevaan ajokorttiin kirjoitetaankin sitten kaikki mahdolliset kirjaimet, eli ABECEDE.

Itse moottoripyörällä ajaminen ei niin vaikeaa ollutkaan. Opin kuuden ajotunnin aikana käsittelyn perusasiat ja inssikin meni kerrasta läpi, kuten kaikki aiemmatkin. Mutta varsinaista motoristia minusta tuskin koskaan tulee, tuppaa ne rahat kulumaan nelipyöräisiin härveleihin. Vaikka moottoripyöräilyyn liittyy tietty vapaus, en vaan jaksa sitä varusteiden pukemista jokaista ajokertaa varten. Avoautoon voi vain hypätä ja painaa kaasua. Toki ymmärrän motoristeja, onhan moottoripyörälläkin hauska ajaa mutkaisilla maantiellä.

© Caradise 2016

Tapahtumarikas viikonloppu osa 2016

Suomessa kesäsää vaikuttaa huomattavasti auto- tai minkä tahansa muiden tapahtumien tunnelmaan. Etenkin, jos sää sattuu olemaan peräti syksyinen. Sen sai kokea elokuun toisena viikonloppuna, jolloin järjestettiin taas useampi merkittävä autohullujen tapaaminen. Siksi sinänsä mielenkiintoiset tapahtumat niputetaan nyt yhteen, eikä erillisinä juttuina.

Vauhdin Festivaali

Viime vuonna kotikaupungissani onnistuttiin rakentamaan tyhjästä täysin uudenlainen ja erittäin toimiva moottoriurheilutapahtuma. Se oli suosiollinen niin yleisön kuin säänkin suhteen. Tälle vuodelle oli siis odotettavissa jatkoa, ja paikalle oli pakko päästä.

Kankaanpään torilla olevaa varikkoaluetta oli laajennettu erityisellä Jubilee-kadulla, jonne oli koottu nippu katukäyttöön hyväksyttyjä urheiluautoja. Paikalla olikin taas huomattava joukko automaailman eksotiikkaa; kymmenkunta Ferraria, saman verran Porscheja, pari upeaa Lamborghinia, ja sokerina pohjalla Suomen ensimmäinen McLaren: upouusi 570S Coupé. Pienet ja vähän suuremmatkin pojat ihmettelivät Luxury Collectionin tähtitieteellisiä hintalappuja.

Paikallinen tuttu autokauppias oli lainannut maahantuojalta SLS-Mersun, jota pääsin itsekin kaasuttelemaan paikallaan. Kieltämättä AMG:n 6,3-litrainen vapaasti hengittävä V8 tarjoaa ehkä automaailman upeimmat äänet, ja kerää välittömästi uteliaita katseita joka puolelta. Voi kun vielä olisi päässyt ajamaan sillä suljetulle katuradalle! Tai edes omalla autolla, sillä tehokkaiden urheiluautojen sekaan oli eksynyt myös muutama halvempi menopeli. Märällä radalla olisi saanut Mazdallakin aikaan näyttäviä luisuja.

Viime vuoden tapaan keskustan kadut oli suljettu näytösajojen käyttöön. Tämän vuoden jatkuva sade tosin hillitsi kierrosten määrää, eikä nyt saatu ihan niin kattavaa kuvaa suomalaisesta moottoriurheilusta kuin viime vuonna. Silti yleisöä oli edelleen radan varrella sadoittain. Varikon puolella keskityttiin juhlistamaan marraskuussa 50 vuotta täyttävää Mika Saloa.

Järjestäjät tekivät siis tänäkin vuonna kaiken oikein, säälle ei vaan kerta kaikkiaan voi tehdä mitään. Kylmä, harmaa ja sateinen sää on omiaan latistamaan tunnelmaa, mutta toivottavasti tälle hienolle tapahtumalle saadaan jatkoa ja kunnon kansallista näkyvyyttä. Kankaanpään Vauhdin Festivaaleille kannattaa nimittäin ehdottomasti tulla kauempaakin!

 

LinnaCruising

Ehdin juuri sopivasti takaisin nykyiseen kotikaupunkiini Hämeenlinnaan. Täällä sadoittain jenkkiautoja keräävä LinnaCruising oli jo edennyt siihen pisteeseen, että valtaisa letka oli juuri saavuttamassa keskustaa. En halunnut tänä vuonna jäädä tien varteen kytikseen kameran kanssa, vaan ajoin letkaan nähden päinvastaiseen suuntaan. Tuulilasikamera tallensi koko matkan, ja näin sai hyvän kokonaiskuvan Hämeen amerikanrautojen paljoudesta. Kunnon valokuvia ei sen sijaan jäänyt muistoksi yhtään…

Sääkin oli selkiytynyt juuri sen verran, että Mazdan katon uskalsi avata. Reitin varsi on täynnä paikallisia heiluttamassa kaikenkarvaisille harrasteautoille, osa jopa noteerasi vastavirtaan uivan pienen japanilaisen urheiluauton! Mutta itse letka koostui valtavasta määrästä V8-moottorisia kulkineita laidasta laitaan. Kymmenittäin Cadillaceja, Corvetteja, Mustangeja sun muuta, muttei mitään uutta ja ihmeellistä. Kaikkiaan noin 570 menopeliä!

Muutoin LinnaCruising eteni tänäkin vuonna tutulla kaavalla. Reittikin tuntuu olevan vuodesta toiseen sama. Ehkäpä ensi vuonna ehdin jo Ahveniston moottoriradalle asti haistelemaan tunnelmaa, josko se toisi jotain lisäarvoa yhteen Hämeenlinnan kesän päätapahtumaan. Maantieteellinen ja ajallinen läheisyys Forssan Pick-Nickin kanssa tuottaa kieltämättä pienimuotoisen ähkyn isoista amerikkalaisista maantielaivoista.

Britit Kohtaavat

Aurinkoinen Fiskars kuulostaa kieltämättä paljon paremmalta kuin sateisen harmaa Riihimäki. Sinne Britit Kohtaavat –tapahtuma on kuitenkin siirtynyt täksi vuodeksi. Toki tapahtuman paikka vaikuttaa paljon tunnelmaan, mutta onneksi ero ei nyt niin valtava ole. Sateetkin onneksi jäivät Hämeenlinnaan, joten runsaat määrät brittiläisiä avoautoja sai pitää halutessaan kattonsa auki.

Riihimäen Messupuisto sijaitsee lasimuseon vieressä. Perus nurmikentän koristeena on yksinäinen suihkulähde, mutta tilaa laajentua Fiskarsista on huomattavasti enemmän. Ainakaan vielä tänä vuonna ei tullut mitään uusien osanottajien ryntäystä.

Toki joka vuosi jotain mielenkiintoista nähtävää on. Esimerkkeinä mainittakoon upouusi Ranger Rover Evoquen avomalli, sekä nippu TVR:iä. Ilkka Brotherus saapui paikalle naapurikuntaansa Charlie Chaplinin entisellä Rolls-Royce Phantom II Croydon Convertible Coupélla.

© Caradise 2016

 

Takuuvarma Tallinna

Perheemme yhteiset matkat ovat viime vuosina osuneet itäiseen Eurooppaan. Viime vuonna oltiin Puolassa, muutama vuosi sitten Pietarissa, ja tänä vuonna päädyttiin Tallinnaan. Matkan syy oli jälleen 60-vuotissynttärit, tällä kertaa äiti oli sankarina. Vaikka Tallinnassa tulee käytyä silloin tällöin, on ”Etelä-Helsingistä” syytä mainita jotain. Ollaanhan kuitenkin melkein ulkomailla ja melkein kotimaassa!

Tallinnan valloitukseen lähdettiin kahden auton voimin, ja kaksi yötä nukuttiin Pirita Spa Hotellissa kaupungista koilliseen. Hotelli itsessään on suojeltu muisto neuvostoajalta. Vuoden 1980 Moskovan olympialaisten purjehduskilpailut pidettiin viereisessä satamassa ja betonisen kulmikas hotelli on rakennettu urheilijoiden majoitustiloiksi.

Muitakin jälkiä kommunismista on vielä jäljellä. Leveän rantabulevardin yli olisi joskus pitänyt rakentaa silta Suomeen saakka, mutta alkua pidemmälle ei koskaan päästy ja merkkinä paikalla on betoniset monumentit. Vielä komeampi kompleksi on myös vuonna 1980 valmistunut valtava kulttuuri- ja urheilukeskus Linnahall keskustasta pohjoiseen. Palkittu kokonaisuus on rapistunut urbaaniksi temmellyskentäksi ja kukaties huumeluolaksikin, mutta se on joka tapauksessa näkemisen arvoinen kokonaisuus keskustasta luoteeseen.

Parhaimman kosketuksen Neuvostoliiton menneeseen suurvaltapolitiikkaan saa kuitenkin Viru-hotellin museossa, jossa persoonallinen opas johdatti KGB:n saloihin ja paljasti hotellin sisällä olleita vakoilu- ja salakuunteluvälineitä. Tunnin mittainen kierros on erittäin suosittu ja suositeltava. Mukaan kuuluu hulppeat näkymät 23. kerroksesta, jota ei alun perin pitänyt olla olemassakaan…

Vielä korkeammalle pääsisi Swissotelin katolla, joka kohoaa 117 metrin korkeuteen. Muutenkin Tallinnan keskusta on kehittynyt valtavasti, ja moderneja lasipalatseja riittää varsinkin vanhan kaupungin itäpuolella. Tallinnan skyline on huomattavasti korkeampi kuin Helsingissä tai edes Espoon Keilaniemessä. Tuntuu siltä, että Viro on ajanut kehityksessä jo Suomen ohi!

Toki Tallinnan suuri historiallinen keskusta on sekin ehdottomasti käymisen arvoinen ja varmasti tutuin paikka monelle turistille. Monta sataa vuotta vanhat talot on saatu entisöityä hyvällä prosentilla Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Turisteja piisaa elokuussa tungokseksi asti ja iso osa näistä suomalaisia, onneksi ei sentään kaikki. Hinnatkin ovat sen mukaiset, vasta kilometrien päässä keskustassa on vähän halvempaa. Täälläkin euro on nostanut hintoja reippaasti.

Suosittelen kuitenkin Tallinnaan matkaaville autoa alle, ja suunnaksi turistirysien ohi. Nähtävää riittää nimittäin muuallakin kuin sataman läheisyydessä. Esimerkkeinä voisi mainita vaikka Kadrioru parkin ja valtaisan laululavan. Myös Piritan ranta ja reitti pohjoiseen Viimsiin on kaunista katseltavaa, jota yhden päivän turistikierroksella ei tule noteerattua. Samalla voi pysähtyä trendikkääseen Noa-ravintolaan ja ihmetellä Tallinnan maisemia ja uudenkarheaa autokantaa.

Halpa bensa ja olematon autovero houkuttelee paikalliset ostamaan isomoottorisia laatuautoja käytettynä Saksasta. Toisin kuin suomalaiset, virolaiset antavat menestyksensä näkyä. Eksoottisia sporttejakin näkyy satunnaisesti, mutta vanhemmat klassikkoautot ovat harvinaisia.

© Caradise 2016

 

Viinan voimalla

Raittiina miehenä olen sitä mieltä, että kaiken alkoholin voisi polttaa autojen moottorissa. Se kun käy lähes sellaisenaan bensiinimoottoreihin. Vatsaan sitä on turha kaataa, sillä pilaa vain maksansa ja ihmissuhteensa. Toisaalta Raamatussa kehotetaan nauttimaan viiniä kohtuudella vatsavaivojen parantamiseksi. Tämä ohje paransi myös Mazdan vaivoistaan.

Vein nimittäin autoni katsastukseen kesäkuun viimeisenä päivänä kuuntelemaan tuomiota. Vaikka autoa kehuttiin kaikin puolin hyväkuntoiseksi, leimaa ei tullut korkeiden päästöjen takia. Palamattomien hiilivetyjen (HC) osuus tyhjäkäynnillä oli liian korkealla, kierroksilla taas häkää (CO) tuprutti yli sallitun.

MX-5-kerhon pätevää keskustelufoorumia selatessa tuli vastaan varsin monia vinkkejä ja selityksiä korkeisiin päästölukemiin. Ensiapuna tarjottiin tulppien uusimista ja johtojen vaihtamista, ilmanputsarin vaihtamista tai kaikenlaisten vuotojen tukkimista. Hyvin usein syynä tuntuu olevan myös joko viallinen lambda-anturi tai itse katalysaattori.

Foorumin syövereissä törmäsin erittäin arvokkaaseen tietoon Mazdaani koskien. Kävi ilmi, että edellinen omistaja on hänkin paininut juuri saman ongelman kanssa vuosi pari sitten. Itse asiassa ruudulla ilmoitetut päästöarvot olivat hämmästyttävän samankaltaisia nyt saatujen tulosten kanssa. Jo silloin hän teki kaikki tarpeelliset huoltotoimenpiteet. Lambda-anturin vaihtokaan ei silti auttanut, vaan vasta katalysaattorin uusiminen tuotti riittävän puhtaat päästöt. Tämä leima on siis ollut tähän saakka voimassa, mutta sama vika tuntuu edelleen vaivaavan.

Huolto tilattiin Tampereen Autosähkön asianharrastajilta. Puolentoistatunnin järkeilyn perusteella pätevän oloinen asentaja vakuuttui siitä, että vielä viime vuonna toiminut katalysaattori ei toiminut enää tarpeeksi tehokkaasti. Se sijaitsee aivan liian kaukana moottorista, suurin piirtein istuimien alla, jolloin se ei pääse lämpenemään riittävän kuumaksi myrkkyjen puhdistamiseen. Sijaintiinsa nähden katti osoittautui myös aivan liian pieneksi. MX-5 Partsin katalogista löytyi aivan saman näköinen, noin 80 puntaa maksava putkenpätkä. Suoraan sanottuna kertakäyttökapistus! Kokonaan uusi katalysaattoriputki maksaisi vähintään 300 puntaa. Toisaalta sekin on vähän alkuperäisvaraosaan verrattuna: Mazdan osa maksaisi englannista tilattuna noin 800 puntaa ja Suomesta ostettuna hunajaiset 1800 €. Jotain muuta olisi siis keksittävä!

Foorumin loppuvaiheilla bongasin yllättävän tiedon. Jotkut, itse asiassa aika monetkin, ovat saaneet autoonsa puhtaat päästöt pelkästään tankkaamalla etanolia tankkiin. Eli siis sitä alussa mainittua puhdasta alkoholia, tosin Suomessa aina bensiiniin sekoitettuna. Toisaalta osa kyllä varoittikin etanolin vaaroista, eli lähinnä mahdollisista käyntihäiriöistä ja syöpymisriskeistä. Yhden tankillisen aikana syöpyminen tuskin muodostuu ongelmaksi, ja onhan nykyisissäkin polttoaineissa 5-10 prosenttia etanolia, joten uskalsin kokeilla temppua omaan autooni.

Lähdin siis kesken vianetsinnän täyttämään tankin läheiselle Prismalle. Tartuin siniseen letkuun, ja täytin tyhjän tankin puolilleen E85:ä ja sitten heti perään loput 95 E10:ä. Tällöin lopullinen seossuhde oli noin 50:50 etanolia ja bensiiniä. Sitten ajoin moottorin niin kuumaksi kuin mahdollista Tampereen kehätiellä ja heti uudestaan mittaukseen. Hetken polkemisen ja lämmittelyjen tuloksena Mazdalle saatiin kuin saatiinkin puhtaat paperit käytännössä mitään muutoksia tekemättä! Luvattuja käyntihäiriöitäkään ei esiintynyt, mutta varmuuden vuoksi ajoin tankillisen tyhjäksi melko nopeasti, ja täytin sen taas 98 E5:llä, ettei isompia ongelmia syntyisi.

Nyt saa siis ajaa taas vuoden verran rauhassa. Toisaalta katalysaattorin vaihto tullee ajankohtaiseksi ennen seuraavaa katsastuskertaa, ettei sentään koko Etelä-Suomen ympäristöä pilata. Öljyvuotokin jatkuu edelleen, tosin tamperelainen korjaaja ehdotti vuotajaksi venttiilikannen tiivistettä kampiakselin stefan sijaan. Se olisi paljon helpompi vaihtaakin. Toivottavasti saan sen pian tehtyä, tai teetettyä jollakin. Jos vaikka inhottava öljyvuoto lakkaisi kokonaan sillä.

Jäähdytysnesteen pienoinen vuotaminen lakkasi onneksi yksinkertaisilla konsteilla. Eräs paluuletkun klemmari oli löystynyt ja sen kiinnittäminen takaisin lopetti valtaosan vuodosta. Pieni tiputtelu jäi, mutta Motonetistä hankittu jähmeä ihmeaine jäähdytysjärjestelmän paikkaamiseen lopulta auttoi niin, ettei vettä ole enää tarvinnut juurikaan lisäillä. Vastaava öljyvuodon estoaine ei kuitenkaan vaikuttanut ollenkaan.

Kesän mittaan olen edennyt myös pitkässä prosessissa palauttaa auton alkuperäisyyttä. Aloin etsiä avatun rättikaton suojaksi peiteltävää tonneau coveria. Olisin tyytynyt mustaan, mutta onnekseni eräs kerholaisista oli juuri pannut myyntiin alkuperäisen ja erittäin siistin 10AE:n sinisen pressun, jonka sain hankittua sopuhintaan viidelläkympillä. Käytännössä sitä tulee harvoin käytettyä, mutta varsinkin näyttelytarkoituksessa se toimii erinomaisena yleisilmeen viimeistelijänä. Se jopa peittää silloin jälkiasennetun mustan, mutta laadukkaan rättikaton, joka alun perin oli sekin sininen. Jopa ilman pyörteily ohjaamossa vähenee aavistuksen.

Irrotin myös kuraläpät takakaarista. Nekin sain myytyä kivuttomasti Miata-kerhon foorumilla. Ostajaa odoteltiin vain pari päivää. 40 € hinta miellytti varmasti kaupan molempia osapuolia! Mazda-tunnukset kiinnitin kaksipuoliteipillä väliaikaisesti, sillä sekä etupuskuria ja takaluukkua odottaa molempia maalaus syksymmällä. Pysyvämpi liimaus ei olisi siis sopinut kuvioon tällä erää, mutta merkit ovat pysyneet paikallaan yllättävän hyvin. Sain myös liimailtua kuluneen ja paikallaan pyörivän nahkaisen vaihdekepin nupin takaisin kiiltävän kameleontin värisen tilalle.

Näiden jälkeen alkuperäisestä ulkoasusta ei puutu enää juuri muuta kuin kromiset vanteet. Niitäkin saisi englannista tilaamalla, mutta 300 puntaa per nurkka on tähän rahatilanteeseen aivan liian paljon punnan arvon laskusta huolimatta. Jos joku tietää hyvän ja halvan kromimaalauksia taitavan tekijän, saa antaa vinkkiä!

Muutoin ajo MX-5:llä maistuu, pienintäkään kyllästymistä ei ole havaittavissa. Toki rahalliset resurssit rajoittavat satunnaista päämäärätöntä kruisailua. Reilun neljän kuukauden jälkeen kilometrejä Mazdalla on takana yli 4 000. Pitkäaikainen keskikulutus on asettunut noin 8,2 litraan satasella. Kulurakennekin alkaa tasoittua reiluun 20 senttiin kilometriltä. Erinomaisia tuloksia 17 vuotta vanhalle urheiluautolle! Okei, kuluja vähentää kyllä autosta myydyt osat, joilla on tienattu melkein 300 euroa.

Sain myös vihdoin päivitettyä Omat autot -osion uusimman ajopelini esittelyllä!

© Caradise 2016

 

Veli Ponteva

Pontiac Firebird 3.4i V6 Targa testattu marraskuussa 2007 sekä heinäkuussa 2016.

 

Näyttävä coupé muistuttaa etäisesti kankeaa ja ylipainoista possua.

MX-5 jäi päiväksi hoitoon liian korkeiden päästöjen takia Tampereelle. Se, miten korjausten kanssa kävi, paljastetaan myöhemmin. Mutta parin tunnin luppoaika pitäisi saada kulutettua mielekkäällä tavalla, joten kävelin lähelle Lakalaivaan autokaupoille. Tavoitteena tietysti päästä koeajamaan jotain eksoottista. Ensin kysyin vähänajettua Fiat Coupéa, mutta sen akku oli tyhjä, eli testaus ei onnistunut. No, naapuriliikkeen pihalla loikoili iso punainen Pontiac Firebird vuodelta 1994.

Olin joskus aikeissa ostaakin sellaisen, kun asuin vaihtojaksollani Belgiassa syksyllä 2007. Silloin testattu yksilö oli itse asiassa varusteiltaan lähes täysin samanlainen kuin tämä, ainoastaan vaihdelaatikko oli manuaalinen. Kieltämättä lähellä Antwerpenia ajettu auto oli melko huonossa kunnossa kauttaaltaan, eikä kauppoja silloin syntynyt.

Molemmat ajetut autot ovat lähtötason 3,4-litraisella V6-koneella varustettuja. Tilavuutta siis riittää, ja vääntöä, mutta tehoja ei ole kuin 148 hevosvoimaa. Tällä moottorilla iso automaattivaihteinen Pontiac kiihtyy eleettömästi, muttei missään vaiheessa kovin repivästi. Eikä se silloin manuaalinakaan kovin nopea ollut. Soundit sentään ovat kohdallaan, komea murina muistuttaa etäisesti jopa täyskokoista kasikonetta! Sellaisenkin saa tähän autoon, tosimiesten ehdoton valinta…

Molemmissa on myös punainen väri eri vaiheessa elämänkaartaan. Nyt koeajetussa maalia tarvittaisiin ainakin puskuriin. Belgian tuliainen olisi todennäköisesti pitänyt maalata kokonaan. Molemmissa on myös kaksipalainen lasitarga-katto, joka ei kuulemma vuoda kovallakaan sateella. Samoin nahkapenkit osittaisin sähkösäädöin kuuluu varustukseen, joissa tuttuun tyyliin on kulunut reikä selkänojan vasemmassa toppauksessa.

Varustelu on amerikkalaisissa ollut aina runsasta, näissäkin yksilöissä on tarjolla vakionopeudensäädintä ja ilmastointia. Soitinkin oli ikäisekseen viimeisen päälle, mutta se ei toista kuin C-kasetteja! Eikä se ole edes DIN-aukossa, eli sen vaihtaminen olisi työn ja tuskan takana. Kaikella on muutenkin aikansa, nyt testatussa Tulilinnussa ilmastointi ei toiminut ollenkaan. Jenkkiautojen tavaramerkki on myös kova ja karkea muovi, joka tuntuu erityisen kolholta tämän ikäisessä autossa.

Suuntaan Pontiacin heti moottoritielle, jotta kaasun saa painaa pohjaan saakka. Kyllähän Firebird kiihtyy, muttei tätä urheiluautoksi sovi kutsua. Kiihdytyskaistan mutkat nimittäin kallistavat autoa melkoisesti ja tunnelma on kieltämättä hyvin amerikkalainen. Tämä auto on tehty ehdottomasti leppoisaan kruisailuun! Pontiac on iso ja painava auto, mutta akseliväli on poikkeuksellisen lyhyt. Tämä vaikuttaa vielä omalta osaltaan ajettavuuteen, eli terävin tuntuma tiehen puuttuu.

Taajamanopeuksiin hidastettaessa saa käyttää jarrua tosissaan. Automaatti sallii nimittäin valtavan pitkän rullailun ja vauhti pysyy hyvin yllä kaasuun koskematta. Tuntuu jopa siltä, että veto loppuu kokonaan ja V6 palautuu tyhjäkäynnille aina kun kaasun nostaa. Kai tämä on amerikkalainen tapa säästää. Kaasupoljin painuu syvälle ja kun oikea jalka on päässyt lattiaan saakka, laatikko etsii nopeasti ja pehmeästi pienempää pykälää ja perässätulijat jäävät ihmettelemään taustapeiliin. Kiihdytys ja vauhti vaan ei tunnu oikein missään. Toki murinat ovat komeaa kuultavaa.

Firebird tuntuu sopivan paremmin iäkkäämmälle (ja ylipainoiselle) herrasmiehelle. Pieneen, tiukkaan ja tyköistuvaan sportti-Mazdaan tottuneena Pontiac tuntuu aikamoiselta laivalta. Paikaltaan lähdettäessä ollaan MX-5:n kanssa varmaan tasatahdissa, mutta heti kun pitää kääntää rattia, MX-5 karkaa saavuttamattomiin. Ehkä pitäydyn edelleen omassa autossani, vaikka hintaa Firebirdillä olisi alennuksen jälkeen vain viisi tonnia.

Kävin muuten pikaisesti istumassa myös vuoden 1985 Corvetessa. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tiukempi ja urheilullisempi se olisi verrattuna Firebirdiin. Vai onko amerikkalaisten tottumus mukavuuteen juurtunut niin syvälle, että heidän suunnittelemissa urheiluautoissaankin tärkeämpää on se, kuinka nopeasti auto selviää neljännesmailin suorasta, kuin se miten auto kääntyy ja miltä se tuntuu mutkissa?

Ei Firebird silti huono auto ole. Takavetoisena ja jäykällä taka-akselilla talviset luistot voisivat olla aika nautittavan laajoja! Ja onhan se kahdenkymmenen vuoden jälkeen edelleen hyvännäköinen, voimakkaasti muotoiltu matala coupé. Eli voisin ehkä sittenkin ostaa Firebirdin vielä joskus. Tosin mielellään veekasilla! Ja ehkä avona! Ja niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista!

© Caradise 2016

 

Classic Sportscar Concours D'Elegance

Tänä vuonna 20. Classic Sportscar Concours D’Elegance on jo yli vuosikymmenen ollut mielestäni autotapahtumien vuotuinen kohokohta Suomessa. Ja varmaan yhtä pitkään olen unelmoinut autosta, jolla voisin ajaa kartanon nurmirinteille näytille. Tänä vuonna se on vihdoin mahdollista! Saas nähdä kuinka käy, kelpuutetaanko pieni MX-5-juhlamallini klassisten urheiluautojen aateliseen joukkoon.

Pääsin itse asiassa jo yhtenä vuonna parkkeeraamaan Ford Probeni komeaan erikoisautojen riviin, mutta se sijaitsi yleisöparkin tuntumassa, vähän niin kuin puolittain urheiluautojen joukossa. Tällä kertaa liikenteenohjaajia ei vielä kymmeneltä näkynyt, joten kiersin vain pokkana Mazdani pihan sivuosaan, minne yleensä ei kertyisi ihan niin kalliita ja eksoottisia urheiluautoja. Eipä siellä muutenkaan mitään valvontaa ollut. Yleisöltä tulee sitten happamia katseita, jos joku liian tavallinen auto yrittää urheiluautojen sekaan. Toisaalta nyt varsinaiselle yleisöparkille jää jonkun verran selviä urheiluautoja, kuten Alpine A310, tai vastaava 10-vuotisjuhlamalli kuin minullakin.

Upeiden autojen määrä jaksaa hengästyttää vuosi toisensa jälkeen, vaikka olen paikalla jo ties kuinka monennen kerran. Ferrareja 26, Porscheja vähintään saman verran, kuusi Lotusta, neljä Lamborghinia ja niin edelleen. Eikä tänä vuonna edes ollut mitään erityistä! Toki lisääkin mahtuisi; Amerikkalaisia sportteja alkaa vähitellen kerääntyä myös Corvetteiden lisäksi, mutta japanilaisia urheiluautoja voisi olla vielä paljon enemmänkin. Suurin osa autoista on tällä hetkellä siis eurooppalaisia.

Teemavuosien osalta tarjonta tosin jäi laihaksi. Tapahtumassa juhlittiin 50-vuotiaita Alfa Romeo Spideria, Fiat 124 Spideria sekä Lamborghini Miuraa. Fiateja saapui edes muutama, muttei sentään ihan uusinta mallia. Alfa Romeo Spidereita vaivaantui paikalle tasan yksi, eikä sitäkään huomattu. Ruotsista lainattu punainen Miura sen sijaan häikäisi kartanon edessä kunniapaikalla! Teemavuodet ovat muutenkin olleet aika hataralla pohjalla viime aikoina; eikö kerhot ole halukkaita lähettämään autoja Turun saaristoon vai eikö informaatio vain kulje?

Mutta kuitenkin, jotenkin Antti Wihanto kattavine verkostoineen onnistui taas haalimaan paikalle häikäisevän määrän uutuuksia, joita ei ole tässä maassa ennen julkisesti esiintynyt. Vironkilpiset, mutta suomalaisomisteiset Alfa Romeo 8C Competizione sekä McLaren MP4-12C ovat kansallistekoja, vaikka eivät olekaan tuoneet autoveroa Suomeen. Mersun ja Ferrarin maahantuojat olivat hekin edustavana!

Sokerina pohjalla Ilkka Brotheruksen äärettömän (noin 10 miljoonaa euroa??) arvokas ja suomalaisen kilpailuhistorian omaava Ferrari 250 GT Competizione Tour de France on vihdoin saatu elvytettyä ajokuntoon. Pääsin näkemään sen sattumalta viisi vuotta sitten miehen 60-vuotispäivillä salaisessa piilopaikassa, jossa sijaitsee käsittääkseni Suomen hienoin ja kallein yksityinen autokokoelma. Onneksi tämä sinivalkoinen Scuderia Askolinin Ferrari on säilynyt Suomessa, ja tarjoaa ikimuistoisia kokemuksia täällä kylmässä pohjolassa.

Palkittuja autoja oli taas runsaasti, muiden muassa kaikki edellä mainitut. Sanomatta lienee selvää, että aikoinaan soraralleissakin käytetty Ferrari 250 GT otti Best of Show-palkinnon. Avoautojen luokan ykkönen oli sympaattinen vuoden 1910 Stoewer.

Unelmat ovat näköjään tehty toteutettaviksi. Toisaalta taas tuli huomattua, että autojen suhteen ylärajaa ei ole olemassakaan. Kannattaa siis olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä jo on. MX-5 sopi sulavasti Classic Sportscar Concours D’Elegancen monenkirjavien urheiluautojen joukkoon. Palkintoja ei tällä heru, mutta on kieltämättä ainutlaatuinen tunne tarkkailla sivusta, miten yleisö hämmästelee ja jopa kuvaa omaa pientä klassikkoani muiden kalliimpien ohella. 

© Caradise 2016