Corolla komeammalla korilla?

Toyota Celica 1.8 GSi Coupé testattu marraskuussa 2003 ja tammikuussa 2018.

Muhkeasti muotoiltu coupé jokseenkin alitehoisella peruskoneella.

Siitä on jo yli 14 vuotta aikaa, kun astuin Caradise-maailmaan koeajon muodossa ensimmäisen kerran. Ikää oli noin 18, ja kortti ollut taskussa neljä kuukautta. Autona oli Toyota Celica 1.8 GSi Coupé vuodelta 1996. Seitsemänvuotiaana pikkusportti maksoi 17 000 €. Nyt pääsin Tuusulaan testaamaan juuri samanlaista, mutta mustaa yksilöä, jonka hinta oli kiristetty nippa nappa alle kahden tonnin.

Maailma on ehtinyt siinä ajassa muuttua moneen suuntaan, mutta ei viimeistä edeltävän sukupolven Celica edelleenkään kovin pahalta vaikuta. Pyöreät 1990-luvun puolivälin muodot ovat muhkeat, mikä näyttää hyvältä varsinkin kuskin paikalta peileistä katsoen. Neljä pyörää valonheitintä on tuttu myös rallimaailmasta. Sisältä Celica tuntuu tutulta, tämän ikäiset japanilaisautot muistuttivat kovasti toisiaan.

Celican ajettavuus on myös taattua japsilaatua. Käyttö on helppoa ja hallintalaitteet loogisilla paikoilla. Perusmallin 115-hevosvoimainen kone takaa sen, ettei ajamisesta muodostu kovin suurta elämystä. Kyllähän tällä ehtii, kun muistaa kierrättää moottoria, mutta tehon tunne ei ole koskaan valtava. Suosittelen siis kaksilitraista GTI-mallia, jolloin vapaasti hengittävästä nelikosta puristetaan irti kiitettävät 175 pollea. Tämän noteerasin jo silloin ensimmäisen koeajon yhteydessä. Totesin myös, että perusmoottorilla Celica on aavistuksen verran liian tylsä. Alusta selviytyy tehtävästään kuitenkin ihan hyvin edelleen, vaikka tässä yksilössä on jo 320 000 kilometriä mittarissa.

Ikä on silti tehnyt tehtävänsä. Celicassa on vaivaksi monenlaista pikkuvikaa, kuten rikkinäinen kello, kulunut turvavyö ja muuta sellaista. Suurempi syy, miksi auto jäi lopulta kauppaan, näkyi ulkopuolella. Musta kori on päässyt ruostumaan todella pahasti monesta kohtaa, ja oikea takalokari on saanut ruman kerroksen mustaa spray-maalia. Kolhuja ei sentään ollut.

Olin siis eilen todellakin autokaupoilla, mutta päädyin lopulta toisenlaiseen Coupéen! Mutta jos olet joskus harkinnut pyöreälamppuista Celicaa, en usko, että ostos jää kaduttamaan. Kunhan löytää vain hyväkuntoisen yksilön. Malliston kolme eri moottoria tuo valikoimaan sopivasti erilaiset luonteet. 1,8-litrainen GSi tarjoaa lähinnä makeat kuoret toimivalla perustekniikalla. Kaksilitraisella GTI-mallilla voi jo hätyytellä isompiaan etuvedon rajoittein suhteellisen edullisesti. Se kolmas vaihtoehto kolkutteleekin jo klassikkoautojen osastoa: Rallimalli GT-Four tuo pakettiin nelivedon ja turboahdetun 240-hevosvoimaisen moottorin. Näistä pyydetäänkin jo lähes 20 000 euron hintaa!

© Caradise 2018

Tapahtumarikas viikonloppu

Suomen kesä on lyhyt. Jokainen sen tietää ja siksi siitä on otettava kaikki irti! Autoharrastajalle se tarkoittaa sitä, että jokainen aurinkoinen päivä on ajopäivä ja jokaisen viikonlopun voi halutessaan ruksata jollain autotapahtumalla. Esimerkiksi heinäkuun kolmas lauantai oli tällainen päivä. Kilpailevia tapahtumia oli useita tunnin ajomatkan sisällä, ja jokainen voi valita parhaiten mieltymyksiin sopivan kokoontumisen.

FinToys Ahvenistolla

Ehkä tästä syystä Toyota Club of Finlandin ratapäivän osallistujamäärä Ahvenistolla jäi vain parikymmeneen ratapeliin. Myös FinToysina tunnettu yhteisö on kyllä yksi suurimpia merkkikerhoja Suomessa, mutta rata-ajoon ihanteellisiin autoihin japanilaisvalmistaja ei ole juurikaan erikoistunut. Tosin tälläkään kertaa harva rataa kiertäneistä oli täysin alkuperäisasetuksissaan.

Sinänsä on hienoa, että merkkikerhoilla on mahdollisuus tarjota jäsenilleen tilaisuuksia, joissa voi kaahata menopelillään niin paljon kuin sielu - ja autot - sietää! Nytkin kalusto radalla oli kirjavaa. Esimerkiksi Corolloista radalla oli useampia malleja 2000-luvun käyttöpeleistä 80-luvun tietyissä piireissä legendaariseksi muodostuneeseen DX-malliin. Ja sokerina pohjalla Corollaan perustuva coupé-malli Levin, joka tuntui kiertävän rataa kaikkein nopeimmin!

Myös toisen polven MR2:sia oli paikalla jopa kuusi kappaletta, joista kukin on viritelty omistajan mieltymyksen mukaan. Celicoita oli vähemmän, niistä mieleenpainuvin oli villi ja vihreä TA22-malli. Yhtään Supraa ei radalla aamun aikana nähty. Toyota Clubin ratapäivät ovat sallittuja myös muille merkeille. Tätä mahdollisuutta käytti hyväkseen mm. upea ja nopea Mitsubishi Evo VI Tommi Mäkinen Edition.

XXIV Bella Italia

Tuttuun tapaan satakunta italialaista autoa ja saman verran moottoripyöriä täytti Mustialan Kartanon nurmikentät heinäkuun kolmantena lauantaina. Konsepti on pysynyt vuosikausia samana, ehkä jo liiaksikin? Fiatien omistajat kurvailevat totutusti omalle osastolleen, samoin Alfa Romeot ja Lanciakin on kotiutunut uudelle paikalleen kartanoalueen eteläpäädyssä. Moni autoista on nähty useasti aiempina vuosina ja moni omistajista ajaa harrastepelinsä juuri samalle kohdalle kuin ennenkin. Toki mukaan mahtuu aina kourallinen juuri tuotuja siirtokilvellisiä kulkupelejäkin.

Hieman eksoottisempien merkkien tarjonta oli sekin kovin tutun oloista. Ferrareita ja Maserateja oli sentään kourallinen, mutta nekin yleisemmästä päästä ja sinänsä tuttuja ahkeralle autotapahtumien kiertäjälle. Mutta esimerkiksi Lamborghineja ei ollut lainkaan, vaikka kyseisten härkien lukumäärä on moninkertaistunut Suomessa 2000-luvulla. Ainoa harvinaisemman merkin edustaja oli Innocenti 950 Spyder, joka peruutettiin tuttuun koloonsa kartanon kulmalle.

Vaikkei yhdelläkään maahantuojalla ollut enää omaa osastoaan, näytille saatiin yksi todellinen uutuuskin! Alfa Romeo on esitellyt täysin uudenlaisen urheiluauton, 4C Coupén, jo viime vuoden puolella, mutta nyt se oli ensimmäistä kertaa Suomen kansan ihmeteltävänä Bella Italiassa. 4C on villisti muotoiltu ja eksoottisten materiaalien vuoksi erittäin kevyt urheiluauto, joka uskoo pärjäävänsä hyvin 1,75-litraisella turbonelikolla isompia kilpailijoitaan vastaan.

Forssan Autokeidas palkitsi näyttelyn upeimman auton sekä moottoripyörän. Nelipyöräisten sarjan voitti Antti Lammelan Mikki Hiiri –mallinen 1939 Fiat 500 Topolino. Kaksipyöräisten voittaja oli vähintään yhtä sympaattinen Lambretta 150 LD –skootteri vuodelta 1958, jonka omistaa Ilpo Koskinen.

Bella Italia on kyllä käymisen arvoinen tapahtuma, mutta pidemmän päälle järjestelyihin soisi enemmän vaihtelua. Jokavuotiseksi perinteeksi siitä ei ole muille kuin italialaisten ajoneuvojen harrastajille, jotka tulevat tapaamaan tuttujaan ja vaihtamaan vuoden varrella kertyneitä kuulumisia.

Vantaan Cruising

Ennen vilkasta lauantaipäivää kävin edellisenä iltana tarkastamassa vielä Vantaan Cruisingin. Sillä en ole koskaan aiemmin ehtinyt käydä Heurekan parkkipaikan kokoontumisajossa, ja nyt se piti tehdä ennen kuin muutan pois. Ja täytyy myöntää, että yllätyin positiivisesti!

Tunnelma oli todella rento ja kaikenikäiset harrastajat kulkivat sulassa sovussa. Kuninkaalantien viereinen nurmialue on sopivasti pienessä rinteessä ilta-aurinkoa kohti, joten helteistä iltaa voi viettää sadat ihmiset nurmikolla istuskellen ja kuminpolttoja ihmetellen. Heurekan parkkipaikka kuulostaa tylsältä lokaatiolta tällaisen järjestämiseen mutta toimii hämmästyttävän hyvin. Siellä on sopivasti tilaa ja sileää asfalttia, sekä kaksi sisäänkäyntiä, joiden väliin kyseinen lyhyt kuminpolttosuora sijoittuu. Paikallaolevat autohullut muodostavat kunniakujan, joissa kaikki riittävän tehokkaan takatuupparin omaavat voivat antaa näytettä burnoutista!

Tie ei siis ole suljettu mitenkään, vaan kaikki tapahtuu periaatteessa normaalien liikennesääntöjen alla, eli ”laittomasti”. Onneksi poliisi katsoo tätä epävirallista showta läpi sormien ja antaa ”poikien” sauhutella edes yhtenä iltana kuukaudessa! Olihan edelliselläkin kerralla maija kulman takana vartiossa, mutta oikeaoppisesti keskittyneenä vain rattijuoppojen pois noukkimiseen.

Autojen suhteen jenkeillä on ylivoima. Niitä on koolla laidasta laitaan kaikissa ikäpolvissa. Muutakin harrastekalustoa on onneksi näytillä. Seuraavaksi yleisin ryhmä on tuunatut eurot ja japsit, mutta myös viimeisteltyjä klassikoita ja uusia urheiluautoja on mukana viettämässä kuminkäryistä kesäiltaa!

 

© Caradise 2014

Pikkusportti pikkuteille

Toyota GT86 2.0 D-4S M/T Coupé testattu elokuussa 2012.

 

 Toyotan ja Subarun avioton lapsi nostaa esiin vanhan ajan autoilufiiliksiä.

Puhelin pirisee ja Spinneri-lehden päätoimittaja soittaa. Hän on lainannut maahantuojalta viikoksi upouuden Toyotan takavetoisen pikkusportin, GT86:n. Tänään sillä voisi fiilistellä ja huomenna se vietäisiin Forssan raviradalle paljon suurempien amerikanrautojen ahdisteltavaksi. Ja vasta seuraavana maanantaina sillä kuulemma pääsisi varsinaiselle moottoriradalle.

Jo puhelimessa käy ilmi, että uusi ”Toybaru” on luotu syheröisille teille. Päätoimittaja kehuu alustan onnistuneen täydellisesti mutka-ajoon, olematta silti liian kova arkikäyttöön. Snabbertunan retken jälkeen parin tunnin päästä oranssi pikku-coupé kaartaa kotikatuni kääntöpaikalle, jolloin minä pääsen rattiin! Ensimetrit GT86:lla osoittavat, että nyt ei kannata suunnata kehäteille eikä kaupunkiin. Alusta on tosi jämäkkä ja hitaalla vauhdilla möykyt tuntuvat, vaikkei kuitenkaan liian häiritsevästi. Vapaastihengittävän bokserin teho ei sinänsä päätä huimaa eli jatkuvista kiihdyttelyistäkään ei hirveästi riemua kerry. Suuntaamme siis Porkkalantielle, jota en ollut ajanut muutamaan vuoteen...

Länsiväylällä GT86 ei mitenkään loista, eipä tosin mikään häiritsekään. Kaikki toimii niinkuin pitää. Kuudes vaihde pitää kierrokset suht matalalla ja renkaat suhisevat jonkun verran. Varusteita on riittävästi pikkusporttiin: vakionopeudensäädin löytyy, samoin navigaattori kosketusnäytöllä ja automaatti-ilmastointi. Muuta et oikeasti tarvitse, usko pois. Näkyvyyskin on ihan hyvä, tosin peruutustutka uupuu. Joku saattaa huomauttaa, että suoralla tiellä ohjaustuntuma keskialueilla on hieman ohuehko, eikä palautus ihan riitä kuljettamaan Toyotaa suoraan.

Eli liittymä mutkaiselle Porkkalantielle tulee sopivaan aikaan! Tämä tie on lähes 20 kilometriä pitkä pätkä sileää asfalttia merenrannalle, ja matkalle mahtuu satoja mutkia. Ehdottomasti yksi Suomen upeimmista ajoteistä. Ja sen tietää moni muukin. Eletään elokuun aurinkoista lauantaipäivää, eli liikennettä pikkutiellä riittää. Tosin sattumalta onneksi vain vastaantulijoiden kaistalla. Volvon ohituksen jälkeen baana näyttäisi olevan vapaa!

Pian GT86 alkaa lunastamaan päätoimittajan antamia lupauksia kympin arvoisesta alustasta. Tämä takavetoinen pikku-Toyota tuntuu vain imeytyvän mutkiin. Nopeutta voi nostaa jyrkissäkin mutkissa sellaisiin lukemiin, millä normiautoilla mentäisiin kumit vinkuen metsään! Tämä ei yli- eikä aliohjaa yhtään, eikä myöskään kallistu. Persauksessa tuntuu siltä, että takarenkaat oikein loksahtavat sellaiseen kulmaan, joka vie auton mutkan läpi optimaalisella ajolinjalla. Pitoa on uskomattoman paljon, vaikka renkailla on leveyttä vain 215 milliä. Jos taas mutkan menee kaasu pohjassa vaikkapa kolmosvaihteella, peräpää antaa pidon hieman irrota hyvin loogisesti ja helpon oloisesti, ja luiston rajan pystyy arvioimaan hyvin. Kaiken kaikkiaan tällä on todella helppoa ja yksinkertaista ajaa lujaa!

Syitä onnistuneeseen alustaan on useita. Ripustukset ovat normaalit, useasta vastaavasta löytyvät ja hyviksi havaitut kolmiotukivarret. Säädöt on vaan tehty sen verran huolella, että Toybaru tuntuu kaartuvan kuin itsestään. Lisäksi painopiste on matalalla (46 cm), siitä osittain kiitos moottorin bokserimuodolle. Samoin painonjakauma on ihanteellinen, 53 % edessä ja 47 % takana.

Tällaisella tienpätkällä moottorin rajat ei myöskään tule vielä vastaan. Enemmänhän sitä tehoa saisi aina olla, varsinkin kun alusta on niin hyvä ja toimiva. Suurimman osan ajasta Porkkalantien syheröillä oli kolmonen tai nelonen päällä, ja kierrokset jossain kolmen ja kuuden tuhannen välissä. Sillä alueella kaksilitrainen bokserinelonen vääntää hyvin eikä varsinaista hengenahdistusta tarvitse potea. Tosin kuuden tonnin yläpuolelle kierrättäminen vaikuttaisi turhalta, eikä puhti riitä sen yläpuolelle, vaikka bokserin pörinä suht makealta kuulostaakin.

Kieltämättä turbo tekisi terää bokserin kyljessä. Alusta kyllä sietää näilläkin säädöillä reilun lisäpotkun. Voi olla, että kun lehdistö ja asiakkaat ruinaavat tarpeeksi kauan lisää paukkua, joko Toyotan tai Subarun johto heltyy, ja tuo turbomallin automaailman iloksi. Kuinkahan kauan jaksavat tehtaan pamput katsella, kun saksalaiset virityspajat tekevät tiliä uusien Toybaru-kuskien vauhdinnälän kustannuksella?

Hinta on Toyotalla 47 000 € tuntumassa ja Subaru on noin kolme tonnia kalliimpi. Se on paljon enemmän mitä Celica aikanaan maksoi, tosin nyt kyseessä on paljon enemmän ajajan auto. Toisaalta ei mikään mahdoton hinta, ostellaanhan niitä A5:ia ja 300-sarjan Coupéita vaikka kuinka paljon. Silti pahin kilpailija tällä hetkellä lienee Hyundai Genesis, joka on hieman kalliimpi ja paljon tehokkaampi. Mutta Hyundain alusta ja ajettavuus eivät voi mitenkään vetää vertoja Toyota GT86:en!

© Caradise 2014