Tänä vuonna talvi EI yllättänyt autoilijoita. Lumi saatiin
etelään vasta tammikuussa, mikä sopii minulle oikein hyvin. Ensimmäinen viikko
talvisessa liikenteessä palautti mieleen heti muutamia piirteitä, joista itse kunkin
kannattaisi hankkiutua eroon.
Ensinnäkin jalankulkijat hyppivät autotielle mitä
kummallisemmissa paikoissa sivuilleen katsomatta. Mitä huonompi keli, sen
syvemmälle suomalaiset ovat piiloutuneet toppatakkiensa huppuihin. Heille ei
tule mielenkään juostessaan lumipyryssä Mannerheimintiellä suojatielle, ettei
autot pysähdy enää samalla matkalla kuin kesällä. Joskus taksiurani alussa
jouduin väistämään (onnistuneesti) jalkakäytävälle, kun kaksi edelläajavaa
pysähtyy kesken kaiken ja itse huomaan, ettei tilataksi pysähdy millään ennen
osumista autoihin. Jotenkin olen tähän saakka onnistunut olemaan osumatta
yhteenkään ”keilaan”, toivotaan ettei täyskaatoa tule jatkossakaan...
Toisilla varovaisuus lisääntyy selvästi liukkaalla, toisilla
taas ei. Jostain kumman syystä juuri ne, jotka ajelevat varovasti rajoitusten
mukaan kesällä, pudottavat vauhtia pois kympillä talvella. Onhan se järkevääkin
hidastaa, jos tuntuu epävarmalta liikenteessä. Sitten ne, jotka ajavat kesällä yleensä
sen kympin verran ylinopeutta, jatkavat talvella samaa vauhtia. Myönnän
kuuluvani tähän jälkimmäiseen ryhmään. Tästä seuraa se, että liikennevirta
sekoittuu enemmän ja villit kaistanvaihdot lisääntyvät. Kun edelleen muistetaan
se pidempi jarrutusmatka, niin pian taas saataneen lukea seuraavasta
joukkokolarista Lahdenväylällä.
Eli otetaan ihan iisisti siellä tien päällä, ja pidetään
kuitenkin liikenne sujuvana. Tosin helppo se on muille huudella, itse alan taas
totutella talviajon riemuihin, tänä vuonna Renaultin käsijarrun kanssa. On se
vaan niin lapsellisen hauskaa heittää perää risteyksissä ja tiukoissa mutkissa!
Loppuun vielä kuva naapurustosta. Joillakin tuntuu olevan varaa jättää arvoautonsa lumipenkkojen vangiksi kadun varteen. Onneksi lunta ei vielä ole muutamaa senttiä enempää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti