torstai 20. marraskuuta 2014

Business-luokan enkeli

Mercedes-Benz S 400 Hybrid L testattu marraskuussa 2014

He löysivät tähden, ja seurasivat sitä…

Ajan öistä Länsiväylää pois kaupungista. Mukautuva vakionopeudensäädin huomaa edellä ajavan auton ja jättää välin sopivaksi. Kolmoisvilkautus vasemmalle ja vauhti kiihtyy takaisin asetettuun nopeuteen. Punainen kolmio oikeassa peilissä sammuu ja kohta palaan takaisin omalle kaistalle. Ratti täristää katkoviivan kohdalla muutaman kerran. Ai niin, olisi pitänyt käyttää vilkkua! Pikku ylinopeus ei tunnu missään ja jään hetkeksi pohtimaan huomisia ajoja. Kuin huomaamatta anturit haistelevat koko ajan kaistaviivoja ja ratti liikkuu itsekseen pitääkseen auton omalla kaistallaan. Pian suureen näyttöön ilmestyvä käsien kuva muistuttaa tarttumaan taas ratista ja keskittymään tähän hetkeen…
Varhain seuraavana aamuna haen neiti B:n, operatiivisen johtajan, kotoaan. Hän istahtaa muhkealle etuistuimelle ja huokaisee. Aamu tuli taas liian äkkiä. Kaivan 12,2-tuumaisen näytön valikoista hierontatoiminnon ja pienet rauhassa liikkuvat muhkurat rentouttavat tapahtumavastaavan välittömästi. Valikoimme vielä sisätiloja kiertävän ledinauhan värin sopivaksi. Päädymme molemmat siniseen, onhan tulevan kansainvälisen konferenssin yksi kantavia tunnusvärejä vaaleansininen. Ja se sopii muutenkin tummanpuhuvaan sisustukseen. Tästä se pitkä ja intensiivinen työpäivä taas alkaa!
Myöhemmin itsellänikin on aikaa hengähtää lentokentän parkkihallissa ennen seuraavaa saapuvaa lentoa. Hienosäädän istuimen asetukset lopulliseen muotoonsa ja tallennan ne muistipaikkaan kolme. Tekee mieli kuunnella hetki funkahtavaa jazzia. Vaihtoehtoja on useita: bluetooth, USB, AUX, tai vaikkapa kuuden levyn vaihtaja. Kaivan lompakosta lopulta SD-kortin ja asetan sen sisään. Burmesterin 13 kaiutinta alkaa toistaa musiikkia voimalla ja laadulla. Äänen hienosäätöönkin riittää valikoimaa.

Hybrid

Kolme esimerkkiä edellä kuvaavat hiukan sitä, kuinka täydelliseksi uusimman polven S-Mersu on hiottu. Kaikki yksityiskohdat on ajateltu loppuun asti ja kaikki toimii loogisen luontevasti, melkeinpä ajatuksen voimalla. Sain kunnian toimia Euroopan bisnesenkelien kokouksen kuljettajana maahantuojan lainaamalla autolla. Pääsin jopa vaikuttamaan valintaprosessissa: halusin ehdottomasti S 400 Hybridin. Olen jo ehtinyt haukkua sen toimintajärjestelmän edellisessä polvessa, joten halusin selvittää miten uutuuden voimalinjaa on parannettu. Toinen vaihtoehto oli musta S 350 CDI BlueTec, jonka tiesin olevan riittävän tehokas ja sulava tällaiseen luksusautoon. Niin kuin sainkin myöhemmin pikaisella koeajolla todeta. Neiti B:llekin hybridin valinta sopi, mutta häntä kiinnosti enemmän väri, hän halusi tumman cavansitensinisen yksilön…
Minua kiinnostaa kuitenkin se voimalinja! Edellisen polven hybridihän oli pelkkä markkinointikikka, se ei suostunut edes liikkumaan sähkömoottorin voimin. Mutta kun uudella hybridillä painaa kaasupoljinta vain aavistuksen, kaareva palkki kierroslukumittarin alkupuolella pysyy harmaalla E-Drive-alueella, ja paritonninen limusiini liikkuu pelkän sähkömoottorin avulla niin kauan kuin suuressa litiumioniakustossa riittää virtaa.
Tosin on hankalaa pitää se siellä normaaliliikenteen rytmissä. Vaihto sähköstä polttomoottorin puolelle ei edelleenkään ole aina täysin sulava, vaan aiheuttaa pieniä epämukavia nykäyksiä. Niitä ei kyllä taida huomata kuin vaativa kuski, sijoittajat takapenkillä voivat ottaa rennosti. Mutta kokonaisuudessaan kolmelitrainen dieselkone on se sulavampi vaihtoehto. Se jopa kuluttaa vähemmän polttoainetta kuin hybridi!
Olipa moottori mikä tahansa, voimaa on aina runsaasti. Kiihtyvyys on mahtavaa, ja vauhti kasvaa huomaamattoman salakavalasti, kun kuljettaja oppii löytämään kaasupolkimesta sen asennon, josta irtoaa kaikki mahdollinen teho, ilman että kick-down pakottaa vaihtamaan pienemmälle. Vääntöä nimittäin riittää! Kuljettaja myhäilee vain tyytyväisenä, kun bisnesmiehet uppoutuvat neuvotteluihinsa, ja samalla etäisyys takana oleviin kasvaa kiihtyvällä tahdilla.
Airmatic-ilmajousitus sisältää kolme asetusta, jotka soveltuvat hyvin tilanteisiinsa. Normaaliajossa mennään Comfortilla, joka on erittäin mukava kaikissa tilanteissa. Pahimmissa mukulakivissä ja kynnyksissä koria kannattaa nostaa, joka samalla parantaa joustovaroja, mutta kaarreominaisuudet kärsivät. Sport-asentoa suosittelen aina moottoritievauhdissa, jolloin S-Mersu jämäköityy ja pysyy tiessä kuin liimattuna. Mutkistakin se selviää kunnioitettavaa nopeutta, muttei kuitenkaan innosta kuljettajaa kiertämään aina pienten maalaisteiden kautta. Siihen tarkoitukseen Mersulla on Magic Body Control, jolloin ilmajousitusta on kehitelty vielä vakaampaan ja aktiivisempaan suuntaan.
Se onkin yksi harvoista lisävarusteista, joka maahantuojan esittelyautosta puuttuu. Uuden vastaavan listahinta nousee yli 187 000 euroon! Lisävarusteiden osuus siitä on yli 35 000 euroa! On siis helpompi keksiä, mitä autosta vielä puuttuu, kuin luetella kaikkia upeita keksintöjä ja innovaatioita. Yksi niistä on 360-asteinen lintuperspektiivikamera, joita saa jo perheautoihinkin.
Vaikka uutta S-Mersua voidaan pitää hyvällä omalla tunnolla maailman parhaana autona, ehdottomaan täydellisyyteenkin on silti vielä hienoisesti matkaa. Mutta mitättömät kritiikin kohteet oikeastaan vain korostavat Stuttgartin lippulaivan ylivoimaista etevyyttä: Esimerkiksi taskuperuutusautomaatti tuomittiin yhden kokeilun perusteella onnettomaksi yritykseksi. Mukautuva vakionopeudensäädin hämääntyi pari kertaa ja jarrutti yllättäen erään moottoritietä ylittävän sillan kohdalla. Eikä TV löytänyt kuin muutaman hassun Ylen kanavan. No, harvoin sieltä töllöstä nykyään mitään katsottavaa näkee…

Tähti

Jokainen ominaisuus toimii niin varmasti ja sujuvasti, että klassisen ratin taakse on helppo kotiutua. Ja jokaiseen salattuun ominaisuuteen kannattaa ehdottomasti tutustua. Monet niistä eivät ole millään tavalla tarpeellisia, mutta aiheuttavat sulavalla toiminnallaan välittömästi himon ja riippuvuuden. Eihän tästä haluaisi luopua ollenkaan! Neiti B:kin rakasti sitä...
Kaiken kaikkiaan, varsinkin täydellä kattauksella ajoavustimia, S-Mersu tuntuu jotenkin yliholhoavalta hovimestarilta, joka hoitaa kuljettajan ja matkustajien tarpeet välittömästi ja huomaamattomasti. Kaikki ohjaus tapahtuu kuitenkin hienovaraisesti, nöyrästi ja kunnioittavasti. Eikä se tee virheitä. Tai oikeastaan se on kuin suojelusenkeli, joka vie perille kaikkein hankalimmissakin olosuhteissa. Sinä vain päätät suunnan ja vauhdin. S-Mersu hoitaa loput!
© Caradise 2014
 

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Plymouth Road Runner Superbird

Caradise on onnistunut tekemään havaintoja äärimmäisen harvinaisesta maantiekiitäjästä, ja mikä oudointa - Suomessa!


Jossain Arizonan aavikoilla elää erittäin harvinainen lintulaji, jota kutsutaan maantiekiitäjäksi (Superbirdus Plymouthis). Lajia on todella vaikea havaita, sillä se lienee kaikkein nopein lajissaan. Ensimmäiset havainnot uudesta lajista tehtiin vuoden 1969 lopulla. Seuraavana vuonna populaation kannaksi laskettiin 1 920 yksilöä.

Jos on oikein onnekas, voi kuulla maantiekiitäjälle tunnusomaisen, nopean ja korkean, jossain määrin torvimaisen "mid-mid" -äännähdyksen. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, äänteleekö maantiekiitäjä näin soidinmenoissaan, vaiko pelkästään ärsyttääkseen vihollisiaan ja merkinannoksi siitä, että on lähdössä salamannopeasti karkuun.

Liikkuessaan maantiekiitäjä pitää hyvin voimakasta, jopa jyrisevää murinaa. Sen lähteenä on isolohkoinen, kahdeksankammioinen sydän, joka on tilavuudeltaan jopa 7 - 7,2-litraa. Maantiekiitäjä on erittäin voimakas lintulaji. Sanotaan, että yksi maantiekiitäjä vastaa voimiltaan yksilöstä riippuen jopa 375-425 hevosen laumaa.

Maantiekiitäjä vaeltelee pääosin yksin. Vaikka laji on lentokyvytön, se ei jätä juuri ollenkaan jälkiä maahan juostessaan. Nopeasti karkuun ampaistessaan se saattaa jättää maahan kaksi pitkää ja noin 25 senttiä leveää raitaa. Jotkut yksilöt on nähty kiitävän aivan käsittämätöntä vauhtia pitkin Pohjois-Amerikan aavikoiden asfalttiteitä. Joskus 1970-luvulla niitä on jopa nähty laumoittain kisaamassa toisiaan vastaan ovaalinmuotoisilla, kaarevilla radoilla.

Luontaisia vihollisia ei ole oikeastaan kuin yksi, Kelju K. Kojootti (Fordtorinous Talladegas). Maantiekiitäjä on tiettävästi tämän susimaisen lajin herkkua, mutta toistaiseksi ei ole saatu havaintoa siitä, että Kelju K. Kojootti olisi napannut yhtään maantiekiitäjää. Maantiekiitäjä on ilmeisesti liian nopea saalistajalleen. Edes ACME:n kekseliäät työkalut eivät ole auttaneet...

Maantiekiitäjän tunnistaminen on helppoa. Sillä on kaksi erittäin näkyvää tuntomerkkiä, siipi ja nokka. Siiven leveys on melkein kaksi metriä ja ennen kaikkea sen korkeus on huomattava. Siiven ylätaso kohoaa jopa yli 1,5 metrin korkeuteen. Tämä on todella ainutlaatuista lajiensa kirjossa. Siiven tehtävä on pitää maantienkiitäjä tasapainossa kaarteissa. Maantiekiitäjän nokka on erittäin voimakas, todella pitkä ja todella paksu. Sen muoto on helposti tunnistettava, sillä se kapenee luodin lailla nokan kärkeä kohti. Nokan alaosassa voi havaita pienen ilmanohjaimen, joka vakauttaa linnun menoa suurilla nopeuksilla.

Väreiltään maantiekiitäjä voi olla oikeastaan millainen tahansa, mutta kauneimmat ja menestyneimmät yksilöt ovat lähes poikkeuksetta kirkkaanvärisiä ja melkein kokonaan yksivärisiä. Ainoastaan päälaki ja nokan kärjen yläosa on mattamusta. Vaikka täyskasvuinen yksilö painaa jopa 1 750 kiloa, olemukseltaan maantiekiitäjä on hyvin pitkänomainen ja vartaloltaan sulava, huolimatta pienistä, pyöreistä ja mustista jaloistaan.

Ainoa laji, johon maantiekiitäjän voi sekoittaa, on Daytonan sotaratsu (Dodgechargerus Daytonas). Tämä laji on vieläkin harvinaisempi, kannan ollessa runsaan 500 yksilön paikkeilla. Tämä elelee lähinnä pohjoisempana, Suurten Järvien eteläpuolella kilparatojen läheisyydessä. Suurimmat erot ovat pyrstössä, Daytonan sotaratsu on virtaviivaisempi, sekä pienissä vaikeasti havaittavissa eroissa vartalon muodoissa. Ehkä paras tunnistuskeino on kuitenkin väritys: sotaratsusta puuttuu mattamustat kohdat päälaesta ja nokasta, sen sijaan siipi on sillä kokonaan valkoinen tai musta.

Maantiekiitäjän reviiri on laajentunut viimeisten vuosikymmenten aikana, ja ensimmäinen yksilö on eksynyt jo Suomeenkin. Tiettävästi tämä ainokainen yksilö liikuskelee Huittisten seudulla Satakunnassa, mutta itse tein siitä ensimmäisen havainnon eräässä suuressa hallissa Helsingissä pääsiäisenä 2009, sekä myöhemmin Forssan raviradalla. Ilmeisesti kyseinen yksilö halajaa takaisin ovaaliradoille kisaamaan, mutta Suomen luonnossa ei valitettavasti ole sitä mahdollisuutta. Nimittäin kaikki ovaaliradat ovat täällä pohjoisessa sorapinnoitteisia...

© Caradise 2014