Veli Ponteva

Pontiac Firebird 3.4i V6 Targa testattu marraskuussa 2007 sekä heinäkuussa 2016.

 

Näyttävä coupé muistuttaa etäisesti kankeaa ja ylipainoista possua.

MX-5 jäi päiväksi hoitoon liian korkeiden päästöjen takia Tampereelle. Se, miten korjausten kanssa kävi, paljastetaan myöhemmin. Mutta parin tunnin luppoaika pitäisi saada kulutettua mielekkäällä tavalla, joten kävelin lähelle Lakalaivaan autokaupoille. Tavoitteena tietysti päästä koeajamaan jotain eksoottista. Ensin kysyin vähänajettua Fiat Coupéa, mutta sen akku oli tyhjä, eli testaus ei onnistunut. No, naapuriliikkeen pihalla loikoili iso punainen Pontiac Firebird vuodelta 1994.

Olin joskus aikeissa ostaakin sellaisen, kun asuin vaihtojaksollani Belgiassa syksyllä 2007. Silloin testattu yksilö oli itse asiassa varusteiltaan lähes täysin samanlainen kuin tämä, ainoastaan vaihdelaatikko oli manuaalinen. Kieltämättä lähellä Antwerpenia ajettu auto oli melko huonossa kunnossa kauttaaltaan, eikä kauppoja silloin syntynyt.

Molemmat ajetut autot ovat lähtötason 3,4-litraisella V6-koneella varustettuja. Tilavuutta siis riittää, ja vääntöä, mutta tehoja ei ole kuin 148 hevosvoimaa. Tällä moottorilla iso automaattivaihteinen Pontiac kiihtyy eleettömästi, muttei missään vaiheessa kovin repivästi. Eikä se silloin manuaalinakaan kovin nopea ollut. Soundit sentään ovat kohdallaan, komea murina muistuttaa etäisesti jopa täyskokoista kasikonetta! Sellaisenkin saa tähän autoon, tosimiesten ehdoton valinta…

Molemmissa on myös punainen väri eri vaiheessa elämänkaartaan. Nyt koeajetussa maalia tarvittaisiin ainakin puskuriin. Belgian tuliainen olisi todennäköisesti pitänyt maalata kokonaan. Molemmissa on myös kaksipalainen lasitarga-katto, joka ei kuulemma vuoda kovallakaan sateella. Samoin nahkapenkit osittaisin sähkösäädöin kuuluu varustukseen, joissa tuttuun tyyliin on kulunut reikä selkänojan vasemmassa toppauksessa.

Varustelu on amerikkalaisissa ollut aina runsasta, näissäkin yksilöissä on tarjolla vakionopeudensäädintä ja ilmastointia. Soitinkin oli ikäisekseen viimeisen päälle, mutta se ei toista kuin C-kasetteja! Eikä se ole edes DIN-aukossa, eli sen vaihtaminen olisi työn ja tuskan takana. Kaikella on muutenkin aikansa, nyt testatussa Tulilinnussa ilmastointi ei toiminut ollenkaan. Jenkkiautojen tavaramerkki on myös kova ja karkea muovi, joka tuntuu erityisen kolholta tämän ikäisessä autossa.

Suuntaan Pontiacin heti moottoritielle, jotta kaasun saa painaa pohjaan saakka. Kyllähän Firebird kiihtyy, muttei tätä urheiluautoksi sovi kutsua. Kiihdytyskaistan mutkat nimittäin kallistavat autoa melkoisesti ja tunnelma on kieltämättä hyvin amerikkalainen. Tämä auto on tehty ehdottomasti leppoisaan kruisailuun! Pontiac on iso ja painava auto, mutta akseliväli on poikkeuksellisen lyhyt. Tämä vaikuttaa vielä omalta osaltaan ajettavuuteen, eli terävin tuntuma tiehen puuttuu.

Taajamanopeuksiin hidastettaessa saa käyttää jarrua tosissaan. Automaatti sallii nimittäin valtavan pitkän rullailun ja vauhti pysyy hyvin yllä kaasuun koskematta. Tuntuu jopa siltä, että veto loppuu kokonaan ja V6 palautuu tyhjäkäynnille aina kun kaasun nostaa. Kai tämä on amerikkalainen tapa säästää. Kaasupoljin painuu syvälle ja kun oikea jalka on päässyt lattiaan saakka, laatikko etsii nopeasti ja pehmeästi pienempää pykälää ja perässätulijat jäävät ihmettelemään taustapeiliin. Kiihdytys ja vauhti vaan ei tunnu oikein missään. Toki murinat ovat komeaa kuultavaa.

Firebird tuntuu sopivan paremmin iäkkäämmälle (ja ylipainoiselle) herrasmiehelle. Pieneen, tiukkaan ja tyköistuvaan sportti-Mazdaan tottuneena Pontiac tuntuu aikamoiselta laivalta. Paikaltaan lähdettäessä ollaan MX-5:n kanssa varmaan tasatahdissa, mutta heti kun pitää kääntää rattia, MX-5 karkaa saavuttamattomiin. Ehkä pitäydyn edelleen omassa autossani, vaikka hintaa Firebirdillä olisi alennuksen jälkeen vain viisi tonnia.

Kävin muuten pikaisesti istumassa myös vuoden 1985 Corvetessa. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tiukempi ja urheilullisempi se olisi verrattuna Firebirdiin. Vai onko amerikkalaisten tottumus mukavuuteen juurtunut niin syvälle, että heidän suunnittelemissa urheiluautoissaankin tärkeämpää on se, kuinka nopeasti auto selviää neljännesmailin suorasta, kuin se miten auto kääntyy ja miltä se tuntuu mutkissa?

Ei Firebird silti huono auto ole. Takavetoisena ja jäykällä taka-akselilla talviset luistot voisivat olla aika nautittavan laajoja! Ja onhan se kahdenkymmenen vuoden jälkeen edelleen hyvännäköinen, voimakkaasti muotoiltu matala coupé. Eli voisin ehkä sittenkin ostaa Firebirdin vielä joskus. Tosin mielellään veekasilla! Ja ehkä avona! Ja niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista!

© Caradise 2016

 

Classic Sportscar Concours D'Elegance

Tänä vuonna 20. Classic Sportscar Concours D’Elegance on jo yli vuosikymmenen ollut mielestäni autotapahtumien vuotuinen kohokohta Suomessa. Ja varmaan yhtä pitkään olen unelmoinut autosta, jolla voisin ajaa kartanon nurmirinteille näytille. Tänä vuonna se on vihdoin mahdollista! Saas nähdä kuinka käy, kelpuutetaanko pieni MX-5-juhlamallini klassisten urheiluautojen aateliseen joukkoon.

Pääsin itse asiassa jo yhtenä vuonna parkkeeraamaan Ford Probeni komeaan erikoisautojen riviin, mutta se sijaitsi yleisöparkin tuntumassa, vähän niin kuin puolittain urheiluautojen joukossa. Tällä kertaa liikenteenohjaajia ei vielä kymmeneltä näkynyt, joten kiersin vain pokkana Mazdani pihan sivuosaan, minne yleensä ei kertyisi ihan niin kalliita ja eksoottisia urheiluautoja. Eipä siellä muutenkaan mitään valvontaa ollut. Yleisöltä tulee sitten happamia katseita, jos joku liian tavallinen auto yrittää urheiluautojen sekaan. Toisaalta nyt varsinaiselle yleisöparkille jää jonkun verran selviä urheiluautoja, kuten Alpine A310, tai vastaava 10-vuotisjuhlamalli kuin minullakin.

Upeiden autojen määrä jaksaa hengästyttää vuosi toisensa jälkeen, vaikka olen paikalla jo ties kuinka monennen kerran. Ferrareja 26, Porscheja vähintään saman verran, kuusi Lotusta, neljä Lamborghinia ja niin edelleen. Eikä tänä vuonna edes ollut mitään erityistä! Toki lisääkin mahtuisi; Amerikkalaisia sportteja alkaa vähitellen kerääntyä myös Corvetteiden lisäksi, mutta japanilaisia urheiluautoja voisi olla vielä paljon enemmänkin. Suurin osa autoista on tällä hetkellä siis eurooppalaisia.

Teemavuosien osalta tarjonta tosin jäi laihaksi. Tapahtumassa juhlittiin 50-vuotiaita Alfa Romeo Spideria, Fiat 124 Spideria sekä Lamborghini Miuraa. Fiateja saapui edes muutama, muttei sentään ihan uusinta mallia. Alfa Romeo Spidereita vaivaantui paikalle tasan yksi, eikä sitäkään huomattu. Ruotsista lainattu punainen Miura sen sijaan häikäisi kartanon edessä kunniapaikalla! Teemavuodet ovat muutenkin olleet aika hataralla pohjalla viime aikoina; eikö kerhot ole halukkaita lähettämään autoja Turun saaristoon vai eikö informaatio vain kulje?

Mutta kuitenkin, jotenkin Antti Wihanto kattavine verkostoineen onnistui taas haalimaan paikalle häikäisevän määrän uutuuksia, joita ei ole tässä maassa ennen julkisesti esiintynyt. Vironkilpiset, mutta suomalaisomisteiset Alfa Romeo 8C Competizione sekä McLaren MP4-12C ovat kansallistekoja, vaikka eivät olekaan tuoneet autoveroa Suomeen. Mersun ja Ferrarin maahantuojat olivat hekin edustavana!

Sokerina pohjalla Ilkka Brotheruksen äärettömän (noin 10 miljoonaa euroa??) arvokas ja suomalaisen kilpailuhistorian omaava Ferrari 250 GT Competizione Tour de France on vihdoin saatu elvytettyä ajokuntoon. Pääsin näkemään sen sattumalta viisi vuotta sitten miehen 60-vuotispäivillä salaisessa piilopaikassa, jossa sijaitsee käsittääkseni Suomen hienoin ja kallein yksityinen autokokoelma. Onneksi tämä sinivalkoinen Scuderia Askolinin Ferrari on säilynyt Suomessa, ja tarjoaa ikimuistoisia kokemuksia täällä kylmässä pohjolassa.

Palkittuja autoja oli taas runsaasti, muiden muassa kaikki edellä mainitut. Sanomatta lienee selvää, että aikoinaan soraralleissakin käytetty Ferrari 250 GT otti Best of Show-palkinnon. Avoautojen luokan ykkönen oli sympaattinen vuoden 1910 Stoewer.

Unelmat ovat näköjään tehty toteutettaviksi. Toisaalta taas tuli huomattua, että autojen suhteen ylärajaa ei ole olemassakaan. Kannattaa siis olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä jo on. MX-5 sopi sulavasti Classic Sportscar Concours D’Elegancen monenkirjavien urheiluautojen joukkoon. Palkintoja ei tällä heru, mutta on kieltämättä ainutlaatuinen tunne tarkkailla sivusta, miten yleisö hämmästelee ja jopa kuvaa omaa pientä klassikkoani muiden kalliimpien ohella. 

© Caradise 2016

 

Keskari Cruising

Olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni ideaa järjestää vielä joskus pelkästään avoautoille suunnattua tapahtumaa. Tällaista ei nimittäin ole Suomessa ollut. Mutta nyt myönnän olleeni väärässä jo kymmenen vuotta. Sillä näin mones kerta on tämän kesäkuun Keskari Cruising. Se on siis Keski-Uusimaa-lehden järjestämä kokoontumisajo avoautoille.

Valitettavasti vain tällä kertaa kesäkuun kirous yllätti ja tapahtuma osui kesän todennäköisesti kylmimpään päivään. Lähdin kuitenkin optimistina Hämeenlinnasta matkaan Mazdallani, ja moottoritieltä päästyäni uskalsin laskea katon alas. Sadetta ei onneksi tullut kuin vasta myöhään illalla paluumatkalla kotipihaa lähestyttäessä. Itse tapahtuman aikaan Tuusulanjärven ympäristöä koristi komea auringonpaiste. Kaukaa viisaana toki otin talvikäyttöön sopivan avoautoilijan nahkatakin päälle, eikä kylmä tullut kuin vähän päälaesta.

Keski-Uusimaan pääkonttorin parkkipaikalle kerääntyi kelistä huolimatta toistasataa rätti-, targa- tai jopa haitarikattoista ajoneuvoa. Avoautoja oli siis joka lähtöön: Perus-Escorteista siipimallisiin Cadillaceihin ja kaikkea siltä väliltä. Amerikkalaisilla autoilla oli kieltämättä pieni ylivalta, mutta myös euromalleja oli jonkun verran. MX-5 sopi näyttelyyn erinomaisesti, niitä olikin eri sukupolvilta reilusti yli kymmenen yksilöä!

Yleisö oli tungeksinut mukavan tiiviisti avoautojen väliin ihmettelemään katottomia autoja ja kuuntelemaan live-rockenrollia. Tunnelma oli iloinen, onhan avoautoilu kaikin puolin hauskaa hommaa. Ohjelmaa ja markkinointikojujakin oli sopivana höysteenä. Tapahtuman suosion voi siis odottaa kasvavan, toisaalta tämän tyylinen on erittäin riippuvainen säästä.

Paikalla oleva yleisö sai äänestää omaa suosikkiavoautoaan ja voittajaksi nousi valtava vuoden 1959 Cadillac. Toisen sijan saavutti lähes saman rekisterikilven omaava ykköspolven Corvette. Myös pronssille nousi Corvette, hieno sininen 1968-mallinen avo. Oma suosikkini oli kuitenkin erään uskonveljen mahtava Viper RT/10!

Kello 19:30 avoautot poistuivat letkassa cruisingiin Tuusulanjärven ympäri. Poliisi saattoi reilun sadan auton letkan yhtenäiseen alkuvauhtiin. Tapahtuma alkaa olla paikallisillekin tuttu, sillä pitkin järvenrantaa oli runsaasti ohikulkijoita vilkuttamassa harvinaiselle kulkueelle. Järvenpään liikennevaloissa letka alkoi hajota, eikä opastustakaan enää ollut jatkopaikalle saakka. Pienen karttaselailun jälkeen Gustavelundin kartano löytyi, ja siellä halukkaille järjestettiin jatkot. Edelleen paremman ohjauksen tai edes kylttien avulla avoautot olisi saatu vielä yhteen, mutta lopulta ne jätettiin hujan hajan eri puolille Gustavelundia.

Mutta hyvä näinkin, tällaiselle tapahtumalle on selvästi tilausta! Avoautojen määrä nimittäin lisääntyy Suomessa sadoilla joka vuosi, ja niitä pyörii entistä enemmän kesäisillä kadunkulmilla. Keskari Cruising on erittäin hyvä tekosyy lähteä taas ajelulle katto alhaalla, vaikkei lämmöstä olisi tietoakaan!

© Caradise 2016

 

Mama's Classics

Jo muutaman vuoden ajan olen yrittänyt päästä Mama’sClassics –tapahtumaan, joka on järjestetty jo useamman kerran toukokuun viimeisenä lauantaina. Nyt vasta se oli mahdollista, vielä tosin katsojan roolissa. Mama’s Classics ei suinkaan ole mikään näyttely taikka kokoontumisajo, vaan leikkimielinen kilpailu klassikkoautoille. Kisailun tukikohtana on Vaihmalan Hovi Lempäälässä.

Kisaan kuuluu erikoiskokeita ja tehtäviä, joissa mitataan lähinnä tarkkuutta ja auton käsittelytaitoja, eikä niinkään nopeutta. Siten kisa voidaan ajaa normaalin liikenteen seassa. Kilpailun reitti on tarkkaan varjeltu salaisuus, mutta tapana on ollut käydä näyttäytymässä Pyynikin näkötornilla. Muuten reitti suuntautuu Pirkanmaan tai Hämeen kauniiden maalaisteiden varsille.

Autoja lähtee matkaan molempina päivinä noin 50. Osallistumiskriteerit ovat melko väljät, auton pitää olla joko vanha tai muuten vaan erikoinen tai harvinainen, eli osallistuminen vaikka MX-5:llä olisi ollut hyvinkin mahdollista. Mitään äärimmäisiä harvinaisuuksia tuskin pääsee näkemään: tällä kertaa eksoottisin auto taisi olla keltainen MGF Trophy 160, jota en ollut aiemmin bongannut missään. Kaikki autot ovat siis enemmän tai vähemmän suosittuja klassikkomalleja.

Totuuden nimissä Mama’s Classics tarjoaa tavalliselle katsojalle vain vähän nähtävää. Lähtöä Vaihmalan hovissa seurasi kourallinen ulkopuolisia. Pyynikin näkötornilla oli hieman enemmän porukkaa, mutta niitä, jotka olivat varta vasten vaivautuneet paikalle, oli muutamia kymmeniä. Varsinaista vauhdin hurmaakaan ei päässyt todistamaan, sillä tehtävien tavoiteajat olivat harmillisen väljiä. Moni osallistuja joutui luistattamaan kytkintään juuri ennen maaliviivaa tarkan tavoiteajan saavuttamiseksi. Kiinnostus nousisi, jos tarjolla olisi vähän enemmän moottorien pärinää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toki silloin tapahtuman järjestäminen täällä byroslaviassa vaatisi huomattavasti enemmän resursseja.

Eli suosittelen Mama’s Classicsia enimmäkseen klassikkoautojen omistajille, jotka saavat helpon tekosyyn ulkoiluttaa harrastepeliään kivoissa maisemissa. Kevyt kilpailuasetelma lisää vähän jännityksen tunnetta ja iltamissa voi rupatella samanhenkisten autohullujen kanssa pikkutunneille asti.

© Caradise 2016

 

Kerho kutsuu

Paljon on ehtinyt tapahtua kevään aikana. Täytyy heti lausua kiitos Herralle kaikesta mitä on tapahtunut! Ensinnäkin, liityin asuntovelallisten kerhoon, ja ostin rivitalo-osakkeen unelmamaisemilla Hämeenlinnan itäpuolelta. Olen näköjään asettunut tänne jäädäkseni, liikenneopettajan hommat tuntuvat maistuvan ja yrittäjäkurssikin kohta valmiina. Mikä parasta, Mazda sai arvoisensa säilytystilan: lukitun ja lämpimän tallin.

Kilometrejä on kertynyt pian tuhat mailia, ja MX-5 tarjoaa jatkuvasti unohtumattomia elämyksiä. Pieni öljyvuoto on silti edelleen tutkimatta ja myös eräs jäähdyttimen letkuista tuntuu olevan löysällä. Samoin pelkääjän puoleinen eturengas vuotaa hieman. Auto tarvii siis jatkuvaa erityishuomiota, mutta mikään ei onneksi estä ajamista, joka on edelleen erittäin kivaa.

En ole vielä kovin ahkerasti ehtinyt kiertää paikallisia mutkateitä läpi, mutta jotain edes. Upeiden teiden metsästys on kieltämättä kiva harrastus varsinkin tällä autolla. Tämä tosin nostaa kulutusta; turha ajo ja ajoittainen kaasuttelu pitävät kulutuksen 8-9 litran tuntumassa satasella. Tankata pitää reilun 500 kilometrin välein. Kelitkin ovat olleet kohdallaan ja avonaisia päiviä on kertynyt jo kymmeniä ennen virallisen kesän alkamistakaan!

Eräänä iltana kasvoi sarvet päähän ja päätin testata, miten MX-5 pyörii tyhjällä parkkipaikalla. Ja kyllähän se pyörii! Tunnelma on selvästi samanlainen kun oli aikoinaan ensimmäisellä omalla takavetoisella, Volvolla suditellessa. Tasauspyörästön lukitus selvästi auttaa! Okei, tiukka-alustainen ja pieni Mazda on paljon äkkinäisempi kääntymään kuin iso Volvo. Itse asiassa donitsit syntyvät helpommin, kun ei paina kaasua ihan pohjaan saakka.

Viikko sitten kävin tutustumassa Miata Clubin toimintaan Ahveniston moottoriradalla. Tähän merkkikerhoon kuuluu yli sata MX-5-kuskia ja useimmat heistä ovat viritelleet omiaan. Tai ainakin ne jotka viihtyvät enemmän radalla kuin kadulla. Itse jätin ratahommat myöhemmäksi, mutta sain erittäin arvokasta apua auton omistamiseen. Jo kerhon nettifoorumissa olisi kahlattavaa informaatiota yllin kyllin, ja varsinaisille jäsenille vielä lisää. Eikä jäsenyys edes maksa kuin 40 € vuodessa. Aion todennäköisesti vielä liittyä siihen. Hintaan kuuluu yksi ratapäivä Alastarolla, ja muistakin saa alennusta. Juuri tänäänkin olisi ollut kerhon jäsenille Mazda-päivä Tuusulassa, ja testimahdollisuus upouuteen ND-malliin. Valitettavasti en päässyt paikalle…

Mutta sain kerholta jo konkreettista hyötyäkin kahteen otteeseen. Jo Ahveniston radalla onnistuin myymään turvakaaren Mazdasta sitä enemmän tarvitsevalle. Sama mies laittoi etupuskurin lipankin myyntiin, ja ostaja löytyi seuraavana päivänä! Nyt on siis molemmat irrotettu ja juhlamalli näyttää paljon alkuperäisemmältä. Toisten mielestä auto näyttää nyt köyhemmältä eikä enää niin aggressiivisen hyökkäävältä. Minun mielestä sulavat ja kauniit linjat tulevat nyt entistä paremmin esiin! Turvakaaren irrotuksen jälkeen voin asentaa myös alkuperäisen tuulisuojan paikalleen, joka pölyttyy vielä tallin nurkassa.

Nyt ei siis parane enää liittyä kattokerhoon MX-5:llä, voi käydä kohtalokkaaksi. Samalla kun purettiin hattuhyllyn rakenteita, avautui pääsy takajousien yläpäähän. Säädettävien iskuvaimentimien pehmeys nimittäin säädetään sieltä. BC Racingin tolppien jäykkyyteen on tarjolla isokin muutos, ääripäiden ollessa kivirekimäinen kisa-asetus ja mukavuuspainotteinen pehmeys. Valitsin kompromissiasetuksen, jolloin jousitus sallii pienet kallistelut, mutta kokonaisuus pysyy sopivan jämäkkänä. Etujousten päihin on helppo pääsy konehuoneen kautta, joten sinne on asetettu kultainen keskitie jo kuukausi sitten.

Korimuutoksilla on myös ikävät puolensa. Tänä keväänä joku toinenkin Hämeenlinnassa on mennyt ostamaan juuri samanlaisen 10-vuotisjuhlamallin kuin minulla. Ja se toinen on vieläpä alkuperäisempi kuin minun! Eikä autoja erota enää niin hyvin toisistaan, kun omastani puuttuu race-henkiset tuntomerkit. Enkä enää edes voi pitää turvakaarta telineenä Suomen lipulle jääkiekon MM-kisojen aikaan!

© Caradise 2016

 

Classic Motor Show

Classic Motor Showsta on muodostunut minulle jo perinne, jonne on pakko päästä joka vuosi. Tänä vuonna erityisesti, sillä sain tehdä matkan sinne ikiomalla klassikkoautollani. Onneksi sääkin oli poikkeuksellisen upea, t-paidalla tuli ajoittain jopa kuuma!

Lahden klassikkonäyttely on vakiinnuttanut paikkansa mielestäni parhaana sisätilanäyttelynä Suomessa. Tämä vuosi oli yhdekäs kerta, ja kävijöiden määrä tuntuu koko ajan paisuvan. Kiitos häikäisevän upean säätilan, harrasteautoparkki pursuili äärimmilleen upeita autoja historian saatosta, ja myöhäisimmät omalla klassikolla tulijat käännytettiin tylysti pois jo liikenneympyrässä. Jokainen vähänkään laajempi alue messukeskuksen läheisyydessä oli täytetty vanhoilla autoilla. Jotain kertoo sekin, että otin selvästi enemmän kuvia parkkialueilla kuin itse näyttelyssä. Autoharrastus voi siis edelleen ilmeisen hyvin Suomessa!

Ohjelmapuolella ei ollut tänä vuonna mitään uutta. Teemaosasto oli tutusti D-hallissa ja alakerran neuvottelutila pyhitetty "Oi niitä aikoja" -aiheen ympärille, tällä kertaa 6-päätteisin vuosiluvuin. Pääteemana tänä vuonna oli "Sorateiden virtuoosit", millä haluttiin kunnioittaa Suomen ylivoimaista ralliperinnettä.

Sen suhteen olikin runsaasti nähtävää. Ralliautoja oli nimittäin erittäin paljon. Toisaalta taas ne rallihistorian upeimmat, eli B-ryhmäläiset loistivat poissaolollaan. Ainoastaan yksi replica Audi Quattrosta oli paikalla. Voi olla, että B-ryhmän edustajia ei Suomessa enää montaa ole, tai sitten ne ovat vain visusti piilossa entisten maailmanmestarien yksityiskokoelmissa. Lohtuna sentään Jyväskylän Suurajojen harvinaiset voittaja-autot varhaiselta 1950-luvulta.

Muutoinkin näyttelyn taso oli kieltämättä laskenut. Autojen määrä tuntui olevan aavistuksen pienempi ja markkinointiosasto levittyy reunoilta yhä vaan keskemmälle. Toki tänäkin vuonna oli ennennäkemättömiä yllätyksiä, kauneimpana pysäyttävä coupé-mallinen Bugatti Type 57. Tämäkin suomalaisissa kilvissä! Yli satavuotiaiden veteraanisarjassa oli myös poikkeuksellisen runsas edustus.

Onhan Classic Motor Shown taso ollut kieltämättä niin huikean korkealla, että pieni notkahdus sallitaan. Ja olihan parkkipaikoilla monia edellisiltä vuosilta halleista tuttua autoa saapunut paikalle ajamana. Classic Motor Show pysynee siis ykkösenä vielä pitkään!

© Caradise 2016

Kuukauden käytetty

Kokonainen kuukausi on jo kulunut MX-5:n kanssa, ja täytyy myöntää etten ole vielä ensimmäistä tankillistakaan saanut kokonaan tyhjennettyä. Kilometrejä on kertynyt noin 500, ja joka ikinen niistä on kruisailtu hymy korvissa. Toki ei ihan aina katto auki, mutta jo useampana päivänä olen päässyt nauttimaan katto alhaalla kevätauringon ensimmäisistä voimannäytteistä ja tuulen tuiverruksesta.

Kahden auton käyttö sujuu mainiosti. Carisma palvelee nöyrästi kurakelillä ja sadesäällä, ja kun tie on kuiva, valinta on kaksipaikkainen avoauto. Kerran takatalvi pääsi yllättämään housut kintuissa. Eräänä maaliskuisena arki-iltana lähdin musatreeneihin esittelemään uutta ostostani. Lähtiessä tiet olivat kuivat ja sulat, mutta kolmen tunnin kuluttua kun piti palata kotiin, joka puolella oli kahden sentin kerros uutta lunta. Ja alla tietysti kesärenkaat! Paluumatka sujui siis erittäin varovasti. Pienikin kaasunpainallus työnsi perää sivusuuntaan. Kieltämättä hauskaa, mutta saisi olla vähän enemmän pitoa, kiitos! Eniten jännitin, kuinka Mazda nousee pihan parkkiruutuun ylämäkeen peruuttaen. Sopivasti vauhtia ja sutimalla ylös, varmaankin LSD-lukkoperän ansiosta sain kaarrettua auton turvallisesti takaisin talliin.

Sama ilta oli myös toisenlainen testi. Vaikka urheiluauton kuuluu olla ahdas, silti pieni vaatimus tavaratilalle oli olemassa: sinne olisi mahduttava saksofoni koteloineen ja nuotteineen. Ja kyllä ne sinne juuri ja juuri mahtuu! Tuntuu siltä, että toisen polven MX-5 on kuin mittatilaustyönä tehty automalli minulle.

Eipä käyttökulutkaan ahdista. Liikennevakuutus on jopa aavistuksen halvempi kuin pappamalli-Carismaan. Kulutuksen saa pysymään aisoissa, vaikka kieltämättä aina silloin tällöin tekee mieli laulattaa 1,8-litraista konetta. Turhan ajon määrä on sekin lisääntynyt valtavasti, eli pieniä uhrauksia täytyy tehdä!

Esimerkiksi vähän pidemmät reissut sujuu jatkossa tähän tyyliin: Kun kävin yhtenä päivänä koulussa Riihimäellä, aamulla matka mentiin moottoritiellä katto kiinni. Tylsää ja meluisaa. Takaisin kotiin ei ollutkaan enää niin kiire, eli piti suunnitella mutkaisempi reitti pikkukylien läpi. Aikaa paloi paljon enemmän, vaikka kieltämättä paikoin vauhtia oli yhtä paljon kuin moottoritiellä! Mutta tätä varten auto on hankittukin, nautittavaksi syheröisillä asfalttiteillä. Motaria on vuosien saatossa sahattu ihan riittävästi!

Toistaiseksi huviajelut on suunnattu lähiseudun maisemareiteille. Samalla tulee huomioitua ohikulkijoiden reaktioita. Monen pää kääntyy, vaikka iso osa ei huomaa ollenkaan. Joskus jopa kuulee kommenteja ääneen, kun ei ole kattoa esteenä. Tänäänkin eräs lapsi huusi: ”Kattokaa, mikä kesäauto!” ja hetkeä myöhemmin nuoren naisen suusta kuuluu: ”kiva auto!”. Ja linnunlaulukin erottuu aika ajoin tuulensuhinan seasta!

Meno Mazdan kanssa sujuu siis toistaiseksi kuin tanssi. Suurin huolenaihe tällä hetkellä on öljyinen moottorin alaosa. Alkuvaiheessa se merkkasi reviirinsä muutamalla tipalla öljyä, mutta nyt vuoto on mielestäni hieman helpottunut. En ole vielä päässyt nostamaan autoa ylös ja katsomaan alustan kuntoa. Samalla kun se tapahtuu, poistan todennäköisesti myös tummanharmaan alahuulen. Se on jo yhden kovan kolauksen ottanut pomppuisella asfalttitiellä. Kovin moneen ei olisi varaa, sillä se olisi hyvä saada myytyä suht ehjänä.

Metallinsininen MX-5 on erittäin kaunis katsella mistä kulmasta tahansa, eikä keulan kolhukaan pistä liian usein silmään. Sen ehostus saa siis odottaa rauhallisempia aikoja. Samoin on alkanut pitkä mutta kiireetön prosessi, jonka tavoitteena on mahdollisimman alkuperäistyylinen olemus. Brittilehti EVO jopa väitti vuosi sitten, että 10-vuotisjuhlamallin hinta on jo kääntynyt nousuun. Sopii mulle hyvin!