Viinan voimalla

Raittiina miehenä olen sitä mieltä, että kaiken alkoholin voisi polttaa autojen moottorissa. Se kun käy lähes sellaisenaan bensiinimoottoreihin. Vatsaan sitä on turha kaataa, sillä pilaa vain maksansa ja ihmissuhteensa. Toisaalta Raamatussa kehotetaan nauttimaan viiniä kohtuudella vatsavaivojen parantamiseksi. Tämä ohje paransi myös Mazdan vaivoistaan.

Vein nimittäin autoni katsastukseen kesäkuun viimeisenä päivänä kuuntelemaan tuomiota. Vaikka autoa kehuttiin kaikin puolin hyväkuntoiseksi, leimaa ei tullut korkeiden päästöjen takia. Palamattomien hiilivetyjen (HC) osuus tyhjäkäynnillä oli liian korkealla, kierroksilla taas häkää (CO) tuprutti yli sallitun.

MX-5-kerhon pätevää keskustelufoorumia selatessa tuli vastaan varsin monia vinkkejä ja selityksiä korkeisiin päästölukemiin. Ensiapuna tarjottiin tulppien uusimista ja johtojen vaihtamista, ilmanputsarin vaihtamista tai kaikenlaisten vuotojen tukkimista. Hyvin usein syynä tuntuu olevan myös joko viallinen lambda-anturi tai itse katalysaattori.

Foorumin syövereissä törmäsin erittäin arvokkaaseen tietoon Mazdaani koskien. Kävi ilmi, että edellinen omistaja on hänkin paininut juuri saman ongelman kanssa vuosi pari sitten. Itse asiassa ruudulla ilmoitetut päästöarvot olivat hämmästyttävän samankaltaisia nyt saatujen tulosten kanssa. Jo silloin hän teki kaikki tarpeelliset huoltotoimenpiteet. Lambda-anturin vaihtokaan ei silti auttanut, vaan vasta katalysaattorin uusiminen tuotti riittävän puhtaat päästöt. Tämä leima on siis ollut tähän saakka voimassa, mutta sama vika tuntuu edelleen vaivaavan.

Huolto tilattiin Tampereen Autosähkön asianharrastajilta. Puolentoistatunnin järkeilyn perusteella pätevän oloinen asentaja vakuuttui siitä, että vielä viime vuonna toiminut katalysaattori ei toiminut enää tarpeeksi tehokkaasti. Se sijaitsee aivan liian kaukana moottorista, suurin piirtein istuimien alla, jolloin se ei pääse lämpenemään riittävän kuumaksi myrkkyjen puhdistamiseen. Sijaintiinsa nähden katti osoittautui myös aivan liian pieneksi. MX-5 Partsin katalogista löytyi aivan saman näköinen, noin 80 puntaa maksava putkenpätkä. Suoraan sanottuna kertakäyttökapistus! Kokonaan uusi katalysaattoriputki maksaisi vähintään 300 puntaa. Toisaalta sekin on vähän alkuperäisvaraosaan verrattuna: Mazdan osa maksaisi englannista tilattuna noin 800 puntaa ja Suomesta ostettuna hunajaiset 1800 €. Jotain muuta olisi siis keksittävä!

Foorumin loppuvaiheilla bongasin yllättävän tiedon. Jotkut, itse asiassa aika monetkin, ovat saaneet autoonsa puhtaat päästöt pelkästään tankkaamalla etanolia tankkiin. Eli siis sitä alussa mainittua puhdasta alkoholia, tosin Suomessa aina bensiiniin sekoitettuna. Toisaalta osa kyllä varoittikin etanolin vaaroista, eli lähinnä mahdollisista käyntihäiriöistä ja syöpymisriskeistä. Yhden tankillisen aikana syöpyminen tuskin muodostuu ongelmaksi, ja onhan nykyisissäkin polttoaineissa 5-10 prosenttia etanolia, joten uskalsin kokeilla temppua omaan autooni.

Lähdin siis kesken vianetsinnän täyttämään tankin läheiselle Prismalle. Tartuin siniseen letkuun, ja täytin tyhjän tankin puolilleen E85:ä ja sitten heti perään loput 95 E10:ä. Tällöin lopullinen seossuhde oli noin 50:50 etanolia ja bensiiniä. Sitten ajoin moottorin niin kuumaksi kuin mahdollista Tampereen kehätiellä ja heti uudestaan mittaukseen. Hetken polkemisen ja lämmittelyjen tuloksena Mazdalle saatiin kuin saatiinkin puhtaat paperit käytännössä mitään muutoksia tekemättä! Luvattuja käyntihäiriöitäkään ei esiintynyt, mutta varmuuden vuoksi ajoin tankillisen tyhjäksi melko nopeasti, ja täytin sen taas 98 E5:llä, ettei isompia ongelmia syntyisi.

Nyt saa siis ajaa taas vuoden verran rauhassa. Toisaalta katalysaattorin vaihto tullee ajankohtaiseksi ennen seuraavaa katsastuskertaa, ettei sentään koko Etelä-Suomen ympäristöä pilata. Öljyvuotokin jatkuu edelleen, tosin tamperelainen korjaaja ehdotti vuotajaksi venttiilikannen tiivistettä kampiakselin stefan sijaan. Se olisi paljon helpompi vaihtaakin. Toivottavasti saan sen pian tehtyä, tai teetettyä jollakin. Jos vaikka inhottava öljyvuoto lakkaisi kokonaan sillä.

Jäähdytysnesteen pienoinen vuotaminen lakkasi onneksi yksinkertaisilla konsteilla. Eräs paluuletkun klemmari oli löystynyt ja sen kiinnittäminen takaisin lopetti valtaosan vuodosta. Pieni tiputtelu jäi, mutta Motonetistä hankittu jähmeä ihmeaine jäähdytysjärjestelmän paikkaamiseen lopulta auttoi niin, ettei vettä ole enää tarvinnut juurikaan lisäillä. Vastaava öljyvuodon estoaine ei kuitenkaan vaikuttanut ollenkaan.

Kesän mittaan olen edennyt myös pitkässä prosessissa palauttaa auton alkuperäisyyttä. Aloin etsiä avatun rättikaton suojaksi peiteltävää tonneau coveria. Olisin tyytynyt mustaan, mutta onnekseni eräs kerholaisista oli juuri pannut myyntiin alkuperäisen ja erittäin siistin 10AE:n sinisen pressun, jonka sain hankittua sopuhintaan viidelläkympillä. Käytännössä sitä tulee harvoin käytettyä, mutta varsinkin näyttelytarkoituksessa se toimii erinomaisena yleisilmeen viimeistelijänä. Se jopa peittää silloin jälkiasennetun mustan, mutta laadukkaan rättikaton, joka alun perin oli sekin sininen. Jopa ilman pyörteily ohjaamossa vähenee aavistuksen.

Irrotin myös kuraläpät takakaarista. Nekin sain myytyä kivuttomasti Miata-kerhon foorumilla. Ostajaa odoteltiin vain pari päivää. 40 € hinta miellytti varmasti kaupan molempia osapuolia! Mazda-tunnukset kiinnitin kaksipuoliteipillä väliaikaisesti, sillä sekä etupuskuria ja takaluukkua odottaa molempia maalaus syksymmällä. Pysyvämpi liimaus ei olisi siis sopinut kuvioon tällä erää, mutta merkit ovat pysyneet paikallaan yllättävän hyvin. Sain myös liimailtua kuluneen ja paikallaan pyörivän nahkaisen vaihdekepin nupin takaisin kiiltävän kameleontin värisen tilalle.

Näiden jälkeen alkuperäisestä ulkoasusta ei puutu enää juuri muuta kuin kromiset vanteet. Niitäkin saisi englannista tilaamalla, mutta 300 puntaa per nurkka on tähän rahatilanteeseen aivan liian paljon punnan arvon laskusta huolimatta. Jos joku tietää hyvän ja halvan kromimaalauksia taitavan tekijän, saa antaa vinkkiä!

Muutoin ajo MX-5:llä maistuu, pienintäkään kyllästymistä ei ole havaittavissa. Toki rahalliset resurssit rajoittavat satunnaista päämäärätöntä kruisailua. Reilun neljän kuukauden jälkeen kilometrejä Mazdalla on takana yli 4 000. Pitkäaikainen keskikulutus on asettunut noin 8,2 litraan satasella. Kulurakennekin alkaa tasoittua reiluun 20 senttiin kilometriltä. Erinomaisia tuloksia 17 vuotta vanhalle urheiluautolle! Okei, kuluja vähentää kyllä autosta myydyt osat, joilla on tienattu melkein 300 euroa.

Sain myös vihdoin päivitettyä Omat autot -osion uusimman ajopelini esittelyllä!

© Caradise 2016

 

Veli Ponteva

Pontiac Firebird 3.4i V6 Targa testattu marraskuussa 2007 sekä heinäkuussa 2016.

 

Näyttävä coupé muistuttaa etäisesti kankeaa ja ylipainoista possua.

MX-5 jäi päiväksi hoitoon liian korkeiden päästöjen takia Tampereelle. Se, miten korjausten kanssa kävi, paljastetaan myöhemmin. Mutta parin tunnin luppoaika pitäisi saada kulutettua mielekkäällä tavalla, joten kävelin lähelle Lakalaivaan autokaupoille. Tavoitteena tietysti päästä koeajamaan jotain eksoottista. Ensin kysyin vähänajettua Fiat Coupéa, mutta sen akku oli tyhjä, eli testaus ei onnistunut. No, naapuriliikkeen pihalla loikoili iso punainen Pontiac Firebird vuodelta 1994.

Olin joskus aikeissa ostaakin sellaisen, kun asuin vaihtojaksollani Belgiassa syksyllä 2007. Silloin testattu yksilö oli itse asiassa varusteiltaan lähes täysin samanlainen kuin tämä, ainoastaan vaihdelaatikko oli manuaalinen. Kieltämättä lähellä Antwerpenia ajettu auto oli melko huonossa kunnossa kauttaaltaan, eikä kauppoja silloin syntynyt.

Molemmat ajetut autot ovat lähtötason 3,4-litraisella V6-koneella varustettuja. Tilavuutta siis riittää, ja vääntöä, mutta tehoja ei ole kuin 148 hevosvoimaa. Tällä moottorilla iso automaattivaihteinen Pontiac kiihtyy eleettömästi, muttei missään vaiheessa kovin repivästi. Eikä se silloin manuaalinakaan kovin nopea ollut. Soundit sentään ovat kohdallaan, komea murina muistuttaa etäisesti jopa täyskokoista kasikonetta! Sellaisenkin saa tähän autoon, tosimiesten ehdoton valinta…

Molemmissa on myös punainen väri eri vaiheessa elämänkaartaan. Nyt koeajetussa maalia tarvittaisiin ainakin puskuriin. Belgian tuliainen olisi todennäköisesti pitänyt maalata kokonaan. Molemmissa on myös kaksipalainen lasitarga-katto, joka ei kuulemma vuoda kovallakaan sateella. Samoin nahkapenkit osittaisin sähkösäädöin kuuluu varustukseen, joissa tuttuun tyyliin on kulunut reikä selkänojan vasemmassa toppauksessa.

Varustelu on amerikkalaisissa ollut aina runsasta, näissäkin yksilöissä on tarjolla vakionopeudensäädintä ja ilmastointia. Soitinkin oli ikäisekseen viimeisen päälle, mutta se ei toista kuin C-kasetteja! Eikä se ole edes DIN-aukossa, eli sen vaihtaminen olisi työn ja tuskan takana. Kaikella on muutenkin aikansa, nyt testatussa Tulilinnussa ilmastointi ei toiminut ollenkaan. Jenkkiautojen tavaramerkki on myös kova ja karkea muovi, joka tuntuu erityisen kolholta tämän ikäisessä autossa.

Suuntaan Pontiacin heti moottoritielle, jotta kaasun saa painaa pohjaan saakka. Kyllähän Firebird kiihtyy, muttei tätä urheiluautoksi sovi kutsua. Kiihdytyskaistan mutkat nimittäin kallistavat autoa melkoisesti ja tunnelma on kieltämättä hyvin amerikkalainen. Tämä auto on tehty ehdottomasti leppoisaan kruisailuun! Pontiac on iso ja painava auto, mutta akseliväli on poikkeuksellisen lyhyt. Tämä vaikuttaa vielä omalta osaltaan ajettavuuteen, eli terävin tuntuma tiehen puuttuu.

Taajamanopeuksiin hidastettaessa saa käyttää jarrua tosissaan. Automaatti sallii nimittäin valtavan pitkän rullailun ja vauhti pysyy hyvin yllä kaasuun koskematta. Tuntuu jopa siltä, että veto loppuu kokonaan ja V6 palautuu tyhjäkäynnille aina kun kaasun nostaa. Kai tämä on amerikkalainen tapa säästää. Kaasupoljin painuu syvälle ja kun oikea jalka on päässyt lattiaan saakka, laatikko etsii nopeasti ja pehmeästi pienempää pykälää ja perässätulijat jäävät ihmettelemään taustapeiliin. Kiihdytys ja vauhti vaan ei tunnu oikein missään. Toki murinat ovat komeaa kuultavaa.

Firebird tuntuu sopivan paremmin iäkkäämmälle (ja ylipainoiselle) herrasmiehelle. Pieneen, tiukkaan ja tyköistuvaan sportti-Mazdaan tottuneena Pontiac tuntuu aikamoiselta laivalta. Paikaltaan lähdettäessä ollaan MX-5:n kanssa varmaan tasatahdissa, mutta heti kun pitää kääntää rattia, MX-5 karkaa saavuttamattomiin. Ehkä pitäydyn edelleen omassa autossani, vaikka hintaa Firebirdillä olisi alennuksen jälkeen vain viisi tonnia.

Kävin muuten pikaisesti istumassa myös vuoden 1985 Corvetessa. Olisi erittäin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tiukempi ja urheilullisempi se olisi verrattuna Firebirdiin. Vai onko amerikkalaisten tottumus mukavuuteen juurtunut niin syvälle, että heidän suunnittelemissa urheiluautoissaankin tärkeämpää on se, kuinka nopeasti auto selviää neljännesmailin suorasta, kuin se miten auto kääntyy ja miltä se tuntuu mutkissa?

Ei Firebird silti huono auto ole. Takavetoisena ja jäykällä taka-akselilla talviset luistot voisivat olla aika nautittavan laajoja! Ja onhan se kahdenkymmenen vuoden jälkeen edelleen hyvännäköinen, voimakkaasti muotoiltu matala coupé. Eli voisin ehkä sittenkin ostaa Firebirdin vielä joskus. Tosin mielellään veekasilla! Ja ehkä avona! Ja niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista!

© Caradise 2016

 

Classic Sportscar Concours D'Elegance

Tänä vuonna 20. Classic Sportscar Concours D’Elegance on jo yli vuosikymmenen ollut mielestäni autotapahtumien vuotuinen kohokohta Suomessa. Ja varmaan yhtä pitkään olen unelmoinut autosta, jolla voisin ajaa kartanon nurmirinteille näytille. Tänä vuonna se on vihdoin mahdollista! Saas nähdä kuinka käy, kelpuutetaanko pieni MX-5-juhlamallini klassisten urheiluautojen aateliseen joukkoon.

Pääsin itse asiassa jo yhtenä vuonna parkkeeraamaan Ford Probeni komeaan erikoisautojen riviin, mutta se sijaitsi yleisöparkin tuntumassa, vähän niin kuin puolittain urheiluautojen joukossa. Tällä kertaa liikenteenohjaajia ei vielä kymmeneltä näkynyt, joten kiersin vain pokkana Mazdani pihan sivuosaan, minne yleensä ei kertyisi ihan niin kalliita ja eksoottisia urheiluautoja. Eipä siellä muutenkaan mitään valvontaa ollut. Yleisöltä tulee sitten happamia katseita, jos joku liian tavallinen auto yrittää urheiluautojen sekaan. Toisaalta nyt varsinaiselle yleisöparkille jää jonkun verran selviä urheiluautoja, kuten Alpine A310, tai vastaava 10-vuotisjuhlamalli kuin minullakin.

Upeiden autojen määrä jaksaa hengästyttää vuosi toisensa jälkeen, vaikka olen paikalla jo ties kuinka monennen kerran. Ferrareja 26, Porscheja vähintään saman verran, kuusi Lotusta, neljä Lamborghinia ja niin edelleen. Eikä tänä vuonna edes ollut mitään erityistä! Toki lisääkin mahtuisi; Amerikkalaisia sportteja alkaa vähitellen kerääntyä myös Corvetteiden lisäksi, mutta japanilaisia urheiluautoja voisi olla vielä paljon enemmänkin. Suurin osa autoista on tällä hetkellä siis eurooppalaisia.

Teemavuosien osalta tarjonta tosin jäi laihaksi. Tapahtumassa juhlittiin 50-vuotiaita Alfa Romeo Spideria, Fiat 124 Spideria sekä Lamborghini Miuraa. Fiateja saapui edes muutama, muttei sentään ihan uusinta mallia. Alfa Romeo Spidereita vaivaantui paikalle tasan yksi, eikä sitäkään huomattu. Ruotsista lainattu punainen Miura sen sijaan häikäisi kartanon edessä kunniapaikalla! Teemavuodet ovat muutenkin olleet aika hataralla pohjalla viime aikoina; eikö kerhot ole halukkaita lähettämään autoja Turun saaristoon vai eikö informaatio vain kulje?

Mutta kuitenkin, jotenkin Antti Wihanto kattavine verkostoineen onnistui taas haalimaan paikalle häikäisevän määrän uutuuksia, joita ei ole tässä maassa ennen julkisesti esiintynyt. Vironkilpiset, mutta suomalaisomisteiset Alfa Romeo 8C Competizione sekä McLaren MP4-12C ovat kansallistekoja, vaikka eivät olekaan tuoneet autoveroa Suomeen. Mersun ja Ferrarin maahantuojat olivat hekin edustavana!

Sokerina pohjalla Ilkka Brotheruksen äärettömän (noin 10 miljoonaa euroa??) arvokas ja suomalaisen kilpailuhistorian omaava Ferrari 250 GT Competizione Tour de France on vihdoin saatu elvytettyä ajokuntoon. Pääsin näkemään sen sattumalta viisi vuotta sitten miehen 60-vuotispäivillä salaisessa piilopaikassa, jossa sijaitsee käsittääkseni Suomen hienoin ja kallein yksityinen autokokoelma. Onneksi tämä sinivalkoinen Scuderia Askolinin Ferrari on säilynyt Suomessa, ja tarjoaa ikimuistoisia kokemuksia täällä kylmässä pohjolassa.

Palkittuja autoja oli taas runsaasti, muiden muassa kaikki edellä mainitut. Sanomatta lienee selvää, että aikoinaan soraralleissakin käytetty Ferrari 250 GT otti Best of Show-palkinnon. Avoautojen luokan ykkönen oli sympaattinen vuoden 1910 Stoewer.

Unelmat ovat näköjään tehty toteutettaviksi. Toisaalta taas tuli huomattua, että autojen suhteen ylärajaa ei ole olemassakaan. Kannattaa siis olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä jo on. MX-5 sopi sulavasti Classic Sportscar Concours D’Elegancen monenkirjavien urheiluautojen joukkoon. Palkintoja ei tällä heru, mutta on kieltämättä ainutlaatuinen tunne tarkkailla sivusta, miten yleisö hämmästelee ja jopa kuvaa omaa pientä klassikkoani muiden kalliimpien ohella. 

© Caradise 2016

 

Keskari Cruising

Olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni ideaa järjestää vielä joskus pelkästään avoautoille suunnattua tapahtumaa. Tällaista ei nimittäin ole Suomessa ollut. Mutta nyt myönnän olleeni väärässä jo kymmenen vuotta. Sillä näin mones kerta on tämän kesäkuun Keskari Cruising. Se on siis Keski-Uusimaa-lehden järjestämä kokoontumisajo avoautoille.

Valitettavasti vain tällä kertaa kesäkuun kirous yllätti ja tapahtuma osui kesän todennäköisesti kylmimpään päivään. Lähdin kuitenkin optimistina Hämeenlinnasta matkaan Mazdallani, ja moottoritieltä päästyäni uskalsin laskea katon alas. Sadetta ei onneksi tullut kuin vasta myöhään illalla paluumatkalla kotipihaa lähestyttäessä. Itse tapahtuman aikaan Tuusulanjärven ympäristöä koristi komea auringonpaiste. Kaukaa viisaana toki otin talvikäyttöön sopivan avoautoilijan nahkatakin päälle, eikä kylmä tullut kuin vähän päälaesta.

Keski-Uusimaan pääkonttorin parkkipaikalle kerääntyi kelistä huolimatta toistasataa rätti-, targa- tai jopa haitarikattoista ajoneuvoa. Avoautoja oli siis joka lähtöön: Perus-Escorteista siipimallisiin Cadillaceihin ja kaikkea siltä väliltä. Amerikkalaisilla autoilla oli kieltämättä pieni ylivalta, mutta myös euromalleja oli jonkun verran. MX-5 sopi näyttelyyn erinomaisesti, niitä olikin eri sukupolvilta reilusti yli kymmenen yksilöä!

Yleisö oli tungeksinut mukavan tiiviisti avoautojen väliin ihmettelemään katottomia autoja ja kuuntelemaan live-rockenrollia. Tunnelma oli iloinen, onhan avoautoilu kaikin puolin hauskaa hommaa. Ohjelmaa ja markkinointikojujakin oli sopivana höysteenä. Tapahtuman suosion voi siis odottaa kasvavan, toisaalta tämän tyylinen on erittäin riippuvainen säästä.

Paikalla oleva yleisö sai äänestää omaa suosikkiavoautoaan ja voittajaksi nousi valtava vuoden 1959 Cadillac. Toisen sijan saavutti lähes saman rekisterikilven omaava ykköspolven Corvette. Myös pronssille nousi Corvette, hieno sininen 1968-mallinen avo. Oma suosikkini oli kuitenkin erään uskonveljen mahtava Viper RT/10!

Kello 19:30 avoautot poistuivat letkassa cruisingiin Tuusulanjärven ympäri. Poliisi saattoi reilun sadan auton letkan yhtenäiseen alkuvauhtiin. Tapahtuma alkaa olla paikallisillekin tuttu, sillä pitkin järvenrantaa oli runsaasti ohikulkijoita vilkuttamassa harvinaiselle kulkueelle. Järvenpään liikennevaloissa letka alkoi hajota, eikä opastustakaan enää ollut jatkopaikalle saakka. Pienen karttaselailun jälkeen Gustavelundin kartano löytyi, ja siellä halukkaille järjestettiin jatkot. Edelleen paremman ohjauksen tai edes kylttien avulla avoautot olisi saatu vielä yhteen, mutta lopulta ne jätettiin hujan hajan eri puolille Gustavelundia.

Mutta hyvä näinkin, tällaiselle tapahtumalle on selvästi tilausta! Avoautojen määrä nimittäin lisääntyy Suomessa sadoilla joka vuosi, ja niitä pyörii entistä enemmän kesäisillä kadunkulmilla. Keskari Cruising on erittäin hyvä tekosyy lähteä taas ajelulle katto alhaalla, vaikkei lämmöstä olisi tietoakaan!

© Caradise 2016

 

Mama's Classics

Jo muutaman vuoden ajan olen yrittänyt päästä Mama’sClassics –tapahtumaan, joka on järjestetty jo useamman kerran toukokuun viimeisenä lauantaina. Nyt vasta se oli mahdollista, vielä tosin katsojan roolissa. Mama’s Classics ei suinkaan ole mikään näyttely taikka kokoontumisajo, vaan leikkimielinen kilpailu klassikkoautoille. Kisailun tukikohtana on Vaihmalan Hovi Lempäälässä.

Kisaan kuuluu erikoiskokeita ja tehtäviä, joissa mitataan lähinnä tarkkuutta ja auton käsittelytaitoja, eikä niinkään nopeutta. Siten kisa voidaan ajaa normaalin liikenteen seassa. Kilpailun reitti on tarkkaan varjeltu salaisuus, mutta tapana on ollut käydä näyttäytymässä Pyynikin näkötornilla. Muuten reitti suuntautuu Pirkanmaan tai Hämeen kauniiden maalaisteiden varsille.

Autoja lähtee matkaan molempina päivinä noin 50. Osallistumiskriteerit ovat melko väljät, auton pitää olla joko vanha tai muuten vaan erikoinen tai harvinainen, eli osallistuminen vaikka MX-5:llä olisi ollut hyvinkin mahdollista. Mitään äärimmäisiä harvinaisuuksia tuskin pääsee näkemään: tällä kertaa eksoottisin auto taisi olla keltainen MGF Trophy 160, jota en ollut aiemmin bongannut missään. Kaikki autot ovat siis enemmän tai vähemmän suosittuja klassikkomalleja.

Totuuden nimissä Mama’s Classics tarjoaa tavalliselle katsojalle vain vähän nähtävää. Lähtöä Vaihmalan hovissa seurasi kourallinen ulkopuolisia. Pyynikin näkötornilla oli hieman enemmän porukkaa, mutta niitä, jotka olivat varta vasten vaivautuneet paikalle, oli muutamia kymmeniä. Varsinaista vauhdin hurmaakaan ei päässyt todistamaan, sillä tehtävien tavoiteajat olivat harmillisen väljiä. Moni osallistuja joutui luistattamaan kytkintään juuri ennen maaliviivaa tarkan tavoiteajan saavuttamiseksi. Kiinnostus nousisi, jos tarjolla olisi vähän enemmän moottorien pärinää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toki silloin tapahtuman järjestäminen täällä byroslaviassa vaatisi huomattavasti enemmän resursseja.

Eli suosittelen Mama’s Classicsia enimmäkseen klassikkoautojen omistajille, jotka saavat helpon tekosyyn ulkoiluttaa harrastepeliään kivoissa maisemissa. Kevyt kilpailuasetelma lisää vähän jännityksen tunnetta ja iltamissa voi rupatella samanhenkisten autohullujen kanssa pikkutunneille asti.

© Caradise 2016

 

Kerho kutsuu

Paljon on ehtinyt tapahtua kevään aikana. Täytyy heti lausua kiitos Herralle kaikesta mitä on tapahtunut! Ensinnäkin, liityin asuntovelallisten kerhoon, ja ostin rivitalo-osakkeen unelmamaisemilla Hämeenlinnan itäpuolelta. Olen näköjään asettunut tänne jäädäkseni, liikenneopettajan hommat tuntuvat maistuvan ja yrittäjäkurssikin kohta valmiina. Mikä parasta, Mazda sai arvoisensa säilytystilan: lukitun ja lämpimän tallin.

Kilometrejä on kertynyt pian tuhat mailia, ja MX-5 tarjoaa jatkuvasti unohtumattomia elämyksiä. Pieni öljyvuoto on silti edelleen tutkimatta ja myös eräs jäähdyttimen letkuista tuntuu olevan löysällä. Samoin pelkääjän puoleinen eturengas vuotaa hieman. Auto tarvii siis jatkuvaa erityishuomiota, mutta mikään ei onneksi estä ajamista, joka on edelleen erittäin kivaa.

En ole vielä kovin ahkerasti ehtinyt kiertää paikallisia mutkateitä läpi, mutta jotain edes. Upeiden teiden metsästys on kieltämättä kiva harrastus varsinkin tällä autolla. Tämä tosin nostaa kulutusta; turha ajo ja ajoittainen kaasuttelu pitävät kulutuksen 8-9 litran tuntumassa satasella. Tankata pitää reilun 500 kilometrin välein. Kelitkin ovat olleet kohdallaan ja avonaisia päiviä on kertynyt jo kymmeniä ennen virallisen kesän alkamistakaan!

Eräänä iltana kasvoi sarvet päähän ja päätin testata, miten MX-5 pyörii tyhjällä parkkipaikalla. Ja kyllähän se pyörii! Tunnelma on selvästi samanlainen kun oli aikoinaan ensimmäisellä omalla takavetoisella, Volvolla suditellessa. Tasauspyörästön lukitus selvästi auttaa! Okei, tiukka-alustainen ja pieni Mazda on paljon äkkinäisempi kääntymään kuin iso Volvo. Itse asiassa donitsit syntyvät helpommin, kun ei paina kaasua ihan pohjaan saakka.

Viikko sitten kävin tutustumassa Miata Clubin toimintaan Ahveniston moottoriradalla. Tähän merkkikerhoon kuuluu yli sata MX-5-kuskia ja useimmat heistä ovat viritelleet omiaan. Tai ainakin ne jotka viihtyvät enemmän radalla kuin kadulla. Itse jätin ratahommat myöhemmäksi, mutta sain erittäin arvokasta apua auton omistamiseen. Jo kerhon nettifoorumissa olisi kahlattavaa informaatiota yllin kyllin, ja varsinaisille jäsenille vielä lisää. Eikä jäsenyys edes maksa kuin 40 € vuodessa. Aion todennäköisesti vielä liittyä siihen. Hintaan kuuluu yksi ratapäivä Alastarolla, ja muistakin saa alennusta. Juuri tänäänkin olisi ollut kerhon jäsenille Mazda-päivä Tuusulassa, ja testimahdollisuus upouuteen ND-malliin. Valitettavasti en päässyt paikalle…

Mutta sain kerholta jo konkreettista hyötyäkin kahteen otteeseen. Jo Ahveniston radalla onnistuin myymään turvakaaren Mazdasta sitä enemmän tarvitsevalle. Sama mies laittoi etupuskurin lipankin myyntiin, ja ostaja löytyi seuraavana päivänä! Nyt on siis molemmat irrotettu ja juhlamalli näyttää paljon alkuperäisemmältä. Toisten mielestä auto näyttää nyt köyhemmältä eikä enää niin aggressiivisen hyökkäävältä. Minun mielestä sulavat ja kauniit linjat tulevat nyt entistä paremmin esiin! Turvakaaren irrotuksen jälkeen voin asentaa myös alkuperäisen tuulisuojan paikalleen, joka pölyttyy vielä tallin nurkassa.

Nyt ei siis parane enää liittyä kattokerhoon MX-5:llä, voi käydä kohtalokkaaksi. Samalla kun purettiin hattuhyllyn rakenteita, avautui pääsy takajousien yläpäähän. Säädettävien iskuvaimentimien pehmeys nimittäin säädetään sieltä. BC Racingin tolppien jäykkyyteen on tarjolla isokin muutos, ääripäiden ollessa kivirekimäinen kisa-asetus ja mukavuuspainotteinen pehmeys. Valitsin kompromissiasetuksen, jolloin jousitus sallii pienet kallistelut, mutta kokonaisuus pysyy sopivan jämäkkänä. Etujousten päihin on helppo pääsy konehuoneen kautta, joten sinne on asetettu kultainen keskitie jo kuukausi sitten.

Korimuutoksilla on myös ikävät puolensa. Tänä keväänä joku toinenkin Hämeenlinnassa on mennyt ostamaan juuri samanlaisen 10-vuotisjuhlamallin kuin minulla. Ja se toinen on vieläpä alkuperäisempi kuin minun! Eikä autoja erota enää niin hyvin toisistaan, kun omastani puuttuu race-henkiset tuntomerkit. Enkä enää edes voi pitää turvakaarta telineenä Suomen lipulle jääkiekon MM-kisojen aikaan!

© Caradise 2016

 

Classic Motor Show

Classic Motor Showsta on muodostunut minulle jo perinne, jonne on pakko päästä joka vuosi. Tänä vuonna erityisesti, sillä sain tehdä matkan sinne ikiomalla klassikkoautollani. Onneksi sääkin oli poikkeuksellisen upea, t-paidalla tuli ajoittain jopa kuuma!

Lahden klassikkonäyttely on vakiinnuttanut paikkansa mielestäni parhaana sisätilanäyttelynä Suomessa. Tämä vuosi oli yhdekäs kerta, ja kävijöiden määrä tuntuu koko ajan paisuvan. Kiitos häikäisevän upean säätilan, harrasteautoparkki pursuili äärimmilleen upeita autoja historian saatosta, ja myöhäisimmät omalla klassikolla tulijat käännytettiin tylysti pois jo liikenneympyrässä. Jokainen vähänkään laajempi alue messukeskuksen läheisyydessä oli täytetty vanhoilla autoilla. Jotain kertoo sekin, että otin selvästi enemmän kuvia parkkialueilla kuin itse näyttelyssä. Autoharrastus voi siis edelleen ilmeisen hyvin Suomessa!

Ohjelmapuolella ei ollut tänä vuonna mitään uutta. Teemaosasto oli tutusti D-hallissa ja alakerran neuvottelutila pyhitetty "Oi niitä aikoja" -aiheen ympärille, tällä kertaa 6-päätteisin vuosiluvuin. Pääteemana tänä vuonna oli "Sorateiden virtuoosit", millä haluttiin kunnioittaa Suomen ylivoimaista ralliperinnettä.

Sen suhteen olikin runsaasti nähtävää. Ralliautoja oli nimittäin erittäin paljon. Toisaalta taas ne rallihistorian upeimmat, eli B-ryhmäläiset loistivat poissaolollaan. Ainoastaan yksi replica Audi Quattrosta oli paikalla. Voi olla, että B-ryhmän edustajia ei Suomessa enää montaa ole, tai sitten ne ovat vain visusti piilossa entisten maailmanmestarien yksityiskokoelmissa. Lohtuna sentään Jyväskylän Suurajojen harvinaiset voittaja-autot varhaiselta 1950-luvulta.

Muutoinkin näyttelyn taso oli kieltämättä laskenut. Autojen määrä tuntui olevan aavistuksen pienempi ja markkinointiosasto levittyy reunoilta yhä vaan keskemmälle. Toki tänäkin vuonna oli ennennäkemättömiä yllätyksiä, kauneimpana pysäyttävä coupé-mallinen Bugatti Type 57. Tämäkin suomalaisissa kilvissä! Yli satavuotiaiden veteraanisarjassa oli myös poikkeuksellisen runsas edustus.

Onhan Classic Motor Shown taso ollut kieltämättä niin huikean korkealla, että pieni notkahdus sallitaan. Ja olihan parkkipaikoilla monia edellisiltä vuosilta halleista tuttua autoa saapunut paikalle ajamana. Classic Motor Show pysynee siis ykkösenä vielä pitkään!

© Caradise 2016