Suurenmoinen Frisco

Tyttöystäväni on lentoemäntä, joka on kieltämättä aika mielenkiintoinen ammatti. Siihen kuuluu muun muassa jänniä työsuhde-etuja. He saavat esimerkiksi ottaa mukanaan työreissuilleen ystävänsä erittäin edulliseen hintaan, jos vain lennolla sattuu olemaan tilaa. Kahden viikon kesäloma elokuun alussa tarjosi ensimmäisen mahdollisuuden tällaiseen pikaiseen seikkailuun, jonka päämäärää ei olisi paremmin voinut arpoa.

Seuraavan kuun työvuorolistat tulevat vain viikko ennen kuun vaihdetta, joten jännityksellä odotimme sopivaa yön yli lentoa. Finnairin robotti valikoi kohteeksi San Franciscon kahdeksi yöksi. Mutta en usko sattumaan, joten luulen, että tässäkin oli Kaikkivaltiaalla näppinsä pelissä! Enpä alkanut valittamaan, vaan toiveikkaana aloin täyttämään ESTA-hakemusta.

Tällaisiin matkoihin liittyy pieni riski, että lento tuleekin täyteen viime hetkellä, ja kyytiläinen jää rannalle ruikuttamaan. Onneksi näin ei käynyt, vaan päinvastoin. Turistiluokan ollessa täynnä, paikka järjestyi bisnesluokasta! Se tarkoitti myös sitä, että pystyin oikaisemaan itseni täysin vaaka-asentoon näppärässä sähkösäätöisessä istuimessa! Olihan lentoa edessä 11 tuntia ja aikaeroa 10 tuntia…

Finnairin kone saapuu San Franciscon kansainväliselle lentoasemalle illansuussa, ja pikkubussi vie miehistön laadukkaaseen hotelliin keskelle kaupunkia. Bussimatkalla saan ensikosketuksen Kaliforniaan, jonne olen unelmoinut pääseväni jo vuosia. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ja komeat kukkulat kehystävät metropolialuetta. Puolen tunnin päästä olemme pilvenpiirtäjien ympäröimiä. Oma hotellimmekin on 36 kerrosta korkea, ja näkymät ikkunasta hulppeat.

Väsymystä ei voi tässä vaiheessa välttää, mutta silti on intoa tehdä pieni kävelyretki läheisille kaduille, ja etsiä itselleen iltapalaa. Lyhyt kävelyretki vei Union Squarelle. Tunnelma kaduilla on eloisa ja värikäs, live-musiikki soi monella paikalla. Täällä on myös niitä kuuluisia ratikoita, joita kiskotaan ylös ja alas jyrkkiä mäkiä! Jäimme tällä erää kyydistä, sillä turisteja riittää jatkuvaksi jonoksi asti.

Autolla kylä haltuun

Matka sisältää yhden kokonaisen päivän perillä, joten siitä on otettava kaikki ilo irti. Totesimme, että auton vuokraamalla nähtävyydet tulisi kierrettyä tehokkaimmin. Ja mikä olisikaan parempi tapa nähdä ne, kuin avoautosta käsin! Sattumalta löysimme lopulta vapaan avo-Mustangin samalle päivälle ilman ennakkovarausta. Vai liekö jälleen kerran johdatusta? Miten muuten auton värikin on näin sopiva?

Kun katselimme aikamme niskat vinossa pilvenpiirtäjien huippuja, suuntasimme yhteen San Franciscon erikoisuuksista: Lombard Streetille. Tämä pitkä katu on tunnettu kiemurtelevasta korttelinpätkästä, joka olisi pakko kurvailla läpi, kun täällä kerran ollaan. Se lienee yksi kaupungin jyrkimmistä kaduista. Ajosuunta on tietysti ylhäältä alaspäin, ja turvallisinta on vain rullailla alas vapaalla jarrutellen. Turisteja riittää koko mäen mitalla, ja taisi komea punainen avoauto päätyä muutamien kuva-albumiinkin! Kieltämättä pistää hihittelemään…

Jatkoimme siitä suoraan Lombard Streetin loppuun saakka Coit Towerille. Tämä korkealle kukkulalle rakennettu monumentti on yhtä suosittu nähtävyys. Maisemat voisivat tosin olla hulppeammatkin, sillä puut estävät paikoin näkyvyyden. Maksamalla sisäänpääsyn tornin huipulle pääsee tästäkin ongelmasta eroon. Mäeltä saa myös ensimmäisen näköyhteyden Golden Gate-sillalle, joka on seuraava kohde.

San Franciscon tunnetuin nähtävyys tuleekin kuvattua monesta eri paikasta, sen verran komea se on. Valmistuttuaan vuonna 1937, se oli pitkään maailman pisin riippusilta, jänneväliltään 1,2 kilometriä. Ennen sillan ylitystä bongasimme rannalta myös Alcatrazin vankilasaaren, sekä piipahdimme katsastamassa romanttisen Palace of Fine Artsin.

Golden Gate Bridgen ylitys kuuluu sekin vuokra-autoilijan pakollisiin elämyksiin San Franciscossa. Ja se onkin kieltämättä jännittävä hetki! Varsinkin kun on pelannut lapsena Midtown Madness 2 -peliä, jossa samoja katuja tuli kaahailtua virtuaalisesti. Tämäkin on siis yksi unelmien täyttymys, mitä ei edes osannut odottaa tapahtuvan.

Kolme kaistaa suuntaansa ovat ruuhkaisia, joista valitsin suosiolla reunimmaisen. Nopeusrajoitus sillalla on 45 mailia tunnissa (n. 70 km/h), mutta köröttelin tietysti rauhallisemmin maisemista nautiskellen. On kieltämättä ainutlaatuinen tunne lipua yli 200 metriä korkeiden oranssien metallipilareiden alta! Jalkakäytävä vieressä on täynnä turisteja, mutta me valitsimme ehdottomasti parhaan kulkuneuvon sillan ylitykseen!

Sillan jälkeen alkaa mutkainen moottoritie, jota etenemme muutaman kilometrin, kunnes käännämme oikealle rantaan, Sausaliton viehättävään pikkukaupunkiin. Herkullisen lounaan jälkeen suuntasimme rantakadulle, josta aukeaa upeat näkymät lahden toiselle puolelle. Kaupungin siluetti avautuu täältä hienosti. Yritimme löytää tiemme läheisen kukkulan näköalapaikalle, mutta reitin ollessa suljettu päädyimme sillan juureen rauhalliselle laiturille. Mikä olisikaan parempi paikka kaivaa kihlasormus taskusta, ja pyytää maailman ihaninta naista vaimokseen!!

Tunnekuohun tasattua piti keksiä vielä iltapäivälle ajettavaa, joten otin maistiaiseksi palan seuraavaa unelmaa, Kalifornian rannikkoa myötäilevää tietä numero 1! Ohitimme myös punapuumetsän Muir Woodsin, jonne sisäänpääsy olisi vaatinut ennakkovarauksen. Koko matka metsään kulkee erittäin mutkaista tietä, joka myös sopi kuvioon paremmin kuin hyvin, oltiinhan urheilullisella avoautolla liikenteessä.

Seuraava etappi oli Muir Beach, joka on kaunis ja rauhallinen hiekkaranta Tyynen Valtameren rannalla. Sitä reunustavat hulppeat omakotitalot mäen rinteellä. Ikävänä yllätyksenä muuten täydellisellä reissulla oli harmillisen viileä sää. Avomereltä puhaltava jatkuva viima piti lämpötilan juuri ja juuri kahdessakymmenessä, joka illaksi laski vielä selvästi alle sen. Enpä olisi uskonut, että Suomeen palatessa olisi aavistuksen lämpimämpää!

Muir Beachiltä huristelimme jälleen mutkaisia 1-tietä ja 101-moottoritietä Golden Gate -sillalle. Ruuhkien hellittäessä moottoritiellä eräästä tunnelista avautui jälleen uskomaton näkymä tälle maailman tunnetuimmalle sillalle. Tietulli seuraa San Franciscoon tultaessa heti sillan jälkeen, mutta vuokra-autolla voi ajaa hitaasti aseman läpi.

Auringonlaskun metsästys johdatti meidät San Fransciscon puolelle ja Baker Beachille. Illan pimetessä palasimme vielä uudestaan downtowniin katselemaan kaupungin valoja. Mustangin katto pidettiin visusti alhaalla ja lämppäri täysillä, pitihän reilusta 200 dollarista ottaa kaikki ilo irti. Pian oli kuitenkin auto palautettava, ja todettava, että tämä taisi olla se elämäni paras päivä tähän asti!

Paluulentoa odotellessa seuraavana päivänä piti tietysti levätä ennen pitkää lentoa. Lyhyt shoppailukierros vielä San Franciscon ytimessä, ja sen jälkeen bussilla takaisin lentokentälle. Ikimuistoiset 50 tuntia Kaliforniassa huipentui jälleen bisnesluokan kyyditykseen tutulla ja turvallisella Finnairin Airbusilla…

Kaikkien aikojen kesäloma

No mitä jäi mieleen San Franciscosta? Kalifornia on ollut itselleni unelmien lomakohde jo pitkään, eikä se totisesti pettänyt odotuksia! Itse San Franciscon keskusta pride-lippuineen ja kodittomineen ei välttämättä ole minulle se kaikkein houkuttelevin paikka. Mutta palaisin ehdottomasti takaisin koska vaan, jos mahdollisuuksia vielä tulee. Kaupungin ympäristö sen sijaan vaikuttaa nopealla vilkaisulla sellaiselta, että saattaisin viihtyä siellä vaikka lopun ikääni!

Autojakin tuli bongailtua sivusilmällä. Lyhyt vierailu paljasti ainakin sen, että San Franciscon keskusta on vahvasti hybridien valtaama. Erikoisempia autoja näkyy siis verrattain vähän. Kaupungin ulkopuolella autokanta monipuolistuu, ja joukossa alkaa näkyä jo klassikkoautojakin.

Loppuun on pakko antaa kiitos Herralle unohtumattomasta matkasta, sekä tietenkin omalle kullalle menneestä kesästä ja tulevista vuosista!!

© Caradise 2019

Rättikattoista fiksumpi

Mazda MX-5 RF 2.0 Skyactiv-G Premium Sport MT (160) ja Luxury Sport AT (184) testattu huhtikuussa 2019

Nerokas Mazda MX-5 RF on yksi mielenkiintoisimmista uusista urheiluautoista.

Mazda MX-5 tunnetaan maailman myydyimpänä roadsterina, ja se lienee hinta-laatu-suhteeltaan yksi parhaimmista avoautoista. Umpimallinen MX-5 ei ole kuitenkaan oikein koskaan lähtenyt lentoon. Ensimmäistä NA-sukupolvea ei saanut muuten kuin irrallisella kovalla katolla. Sen sijaan NB-mallista luotiin myös puhdas coupé-malli. Tämä jäi silti erittäin harvinaiseksi keräilymalliksi, joita myytiin Japanissa vain muutamia satoja. Kolmas NC-polvi toi Miataan aikanaan trendikkään taittuvan kovan katon, joka olikin onnistuneen siro muotoilultaan.

Silti viimeisin visio coupé-malliseksi MX-5:ksi on vakuuttavin. RF ei suinkaan ole pelkkä coupé, vaan oikeastaan Targa-tyylinen kattoratkaisultaan. Eli se ei ole täysimittainen avoauto, vaan istuimien takana pysyy aina turvakaari. Mikä parasta, kattopalaa ei tarvitse nousta irrottamaan, vaan se taittuu napin painalluksella yhdessä takaikkunan kanssa B-pilarien alle. Eikä autoa tarvitse edes pysäyttää, sillä kattomekanismi toimii 9 km/h nopeuteen saakka.

Systeemi on nerokas. Se ei oikeastaan eroa toiminnaltaan mitenkään NC-mallin taittuvasta kovasta katosta. Ero syntyy siinä, että taittuvan katon peittävä luukku on paljon isompi: Siihen on muotoiltu pelkän lipan sijaan tyylikäs kattolinja sekä B-pilarit yhdistävä kaari. Kauniisiin muotoihin on haettu vaikutteita C3-Corvettesta. Katon operaatio taas muistuttaa uusimman Porsche 911 Targan vastaavaa! Kuvista pystyy hahmottamaan, miten järjestelmä toimii. Katon avaus ja sulkeminen kestää vaivaiset 12 sekuntia!

Mittasuhteiltaan RF on oivallinen. MX-5 ei häpeä pientä kokoaan, vaan näyttää sopivan häijyltä, kuin ärhäkkä terrieri. Muotoilussa ei ole lähdetty retroiluun, vaan ND-polven MX-5 näyttää rohkeasti omalta itseltään. Silti yhteys edeltäjiin on olemassa. Lehdistökin on jakanut kehuja RF-mallille. Itse pidän silti enemmän roadsterin puhdasoppisesta ulkonäöstä.

Tuulen tuiverrusta ei ole onneksi kokonaan hylätty RF:n kattoratkaisulla. Varsinkin, kun ikkunat on alhaalla, kesäilma pääsee pyörimään ohjaamossa villisti ja vapaasti. Pieni lasinpala pääntukien takana ei juuri tunnu auttavan. Sen sijaan sivuikkunat ylhäällä pääsee parempaan suojaan viiman riepottelulta.

Katon ollessa kiinni hiukset hipoo kattoa jopa enemmän kuin NB-mallissa. Kovin hiljaiseksikaan ei autoa voi väittää kevytrakenteisen katon takia. Mutta mukavuutta haluavat voivat unohtaa tällaiset menopelit! Muuten ohjaamoon mahtuu ihan riittävän hyvin ja käden saa luontevasti oven päälle. Myös RF:ssä on korinväriset paneelit ovien yläosassa. Tosin harmaassa yksilössä ne hukkuvat helposti muun verhoilun sekaan. Keskikonsolin tuuletussuulakkeet on ovelasti muotoiltu yhtenevästi takavalojen kanssa.

Testasin huhtikuun viimeisenä lämpimänä päivänä kaksikin eri RF-mallia. Harmaa yksilö oli varustettu nahkaisilla vakiopenkeillä. Viininpunainen oli itse asiassa täsmälleen sama auto, jota kokeilin jo Auto 2018 -tapahtumassa marraskuussa. Se on tietysti paremmin varusteltu, eli istuimina on tukevammat Recaron jakkarat. Pääntila ei silti eronnut näiden välillä.

Ohjauspyörää ei pysty siirtämään syvyyssuunnassa, joka varmasti aiheuttaa ongelmia joillekin, mutta minulle ajoasento kelpaa. Ratti on yllättäen jopa ohuempi kuin 20 vuotta vanhemmassa NB-mallissa. Sähköinen tehostus saa ohjauksen paljon kevyemmäksi kuin omassani, mikä osaltaan vähentää luonnollista tuntumaa tiehen. Kaikki asiat eivät siis ole uusissa autoissa aina paremmin kuin vanhoissa. Tuntuma on silti nykyautojen kärkeä.

Harmaa RF oli parin vuoden ikäinen manuaalivaihteinen malli. Se on siis varustettu vanhemmalla 160-hevosvoimaisella koneella. Viininpunaisessa on viime vuonna uusittu 24 hevosvoimaa tehokkaampi moottori. Voima tosin hukkuu 6-vaihteiseen automaattiin, joka sinänsä toimii ihan fiksusti. Vanha manuaali on jopa numeroiden valossa pirteämpi kuin uudempi automaatti, minkä huomaa myös ajossa. 

Välityksissäkin on huomattava ero: Automaatti kiihtyy kolmosvaihteella 160 km/h nopeuteen asti, mutta manuaalilla neloselle on heitettävä viimeistään 120 km/h nopeudessa. Lyhyemmät välitykset tosin piristävät kiihtyvyyttä: 184-heppainen manuaali ampaisee sataseen parhaimmillaan 6,8 sekunnissa, yli sekunnin automaattia ripeämmin. Myös huippunopeus on ratkaisevasti manuaalin eduksi, samoin kulutus.

Automaatin pykäliä pystyy vaihtamaan myös itse, joko kepistä tai ratin takaa lavoista. Käskyt otetaan vastaan riittävän ripeästi, eikä aikaa kulu turhaan arpomiseen. Moottorijarrutus tuntuu luonnolliselta, siis ”manuaalimaiselta”. Automaatista löytyy myös sport-nappi, joka terävöittää vaihtamisia ja sallii moottorin kiertää korkeammilla kierroksilla. Manuaalivaihteisessa sitä ei tietenkään tarvita, MX-5 on jatkuvasti ”sport-asetuksissa”, ja kuski saa vapaasti päättää haluamansa tahdin!

Tuoreemman moottorin punaraja alkaa 500 kierrosta ylempää kuin vanhan! Kehä Ykkösen tunnelissa nelisylinterinen ei silti kovin suurta ääntä pidä itsestään. Sointi on tuttua nelipyttyisen murinaa, sporttista mutta vielä hillittyä ainakin vakioputkistolla. Kumpaakaan koeajettua RF:ä ei sovi kovin hitaaksi moittia, neljännen polven MX-5 todettiin ripeäksi jo pari vuotta sitten.

Voimaa riittää molemmilla jopa kuminpolttoon tai ainakin donitsien tekemiseen! Kaksilitraisen yhteydessä tuleva tasauspyörästön luistonrajoitin helpottaa tässä kummasti. Manuaalilla paikallaan pyöriminen onnistuu ilman kytkimen kanssa kikkailua ainakin pölyisellä kylmäaseman asfaltilla. Automaattivaihteinen ei sekään onneksi lyönyt isompaa pykälää silmään kesken luiston, ja siten vältytään ikäviltä yllätyksiltä!

MX-5:n erinomainen ajettavuus on läsnä tietysti myös RF-mallissa. Korin jäykkyys ei oikeastaan muutu, koska katto ei ole täysin kiinteä. Monimutkaisempi kattorakenne tuo painoa 45 kiloa lisää. Neljä tonnia kalliimpi Luxury Sport -varustepaketti tuo mukanaan myös urheilualustan Bilsteinin iskunvaimentimin. Tätä kannattaa harkita, sillä ajettavuus jämäköityy ja tuntuma paranee juuri asteen verran parempaan suuntaan.

ND-polven MX-5 on siis erittäin pätevä auto, niin Roadsterina kuin RF-kuosissaan. Itse saattaisin päätyä puhdasoppiseen avomalliin, kuten suurin osa ostajista. Mutta ehkä juuri tästä syystä kannattaisi valita MX-5 RF, koska sillä on paremmat ainekset tulevaisuuden klassikkomalliksi. Oma valintani kohdistuisi ehdottomasti manuaaliin, jonka saa myös selvästi halvemmalla. Vaikka Luxury Sport -varustelu tuo mukanaan myös puoliturhia avustinjärjestelmiä Premium Sport -pakettiin verrattuna, kallistuisin lopulta tähän tyyriimpään versioon. Recaron tyylikkäämmät istuimet ja jäykempi alusta yksistään puoltavat investointia. Höysteeksi saa vielä Bosen soittimen ja lisää kaiuttimia. Ehkä ruksaisin mukaan vielä pätevän navigaattorin sekä Alcantara-verhoilun ohjaamoa piristämään. 45 000 euroa voisi kieltämättä käyttää paljon huonomminkin!

© Caradise 2019

XXIX Bella Italia

Olen viime vuosina alkanut potemaan jo pienimuotoista kyllästymistä kaikenlaisiin autotapahtumiin. Nykyisin suurimpana motivaattorina on ollut lähinnä ajaa paikalle omalla harrasteautolla. Tästä syystä tämän vuoden Bella Italia olikin yksi kesän harvoista tapahtumista, jonne oli pakko päästä. Olihan hallussani ensimmäistä kertaa elämässäni italialainen auto, jolla kehtaisi ajaa paikan päälle!

Sinänsä Bella Italia ei ole vuosien saatossa juuri muuttunut. Niinpä oli helppo suunnistaa Hämeenlinnan Autokoulun Giuliettalla Mustialan kartanon maille muiden Alfa Romeoiden sekaan. Yleisön ohi lipuessa huomasi välittömästi, kuinka hyvin F1-teippaus puree. Vaikka paikalla oli useita samanmallisia, näyttävä ulkoasu sai monet räpsimään kuvia Alfastani! Kieltämättä en ole aiemmin omilla autoillani saanut vastaavaa huomiota kuin nyt.

Peruutin punavalkoisen Giuliettan vinoparkkiin hieman syrjään. Autoja tuntui olevan kentällä viime vuosia enemmän, tai ainakin Alfoja, enkä halunnut herättää liikaa huomiota. Silti oli hauska seurata sivusta, miten omasta autosta puhutaan ja otetaan kuvia! Vaikka en ollut kalastelemassa uusia asiakkaita, vaan näyttämässä luomustani, en ihmettelisi, jos joku alfisti työntäisi jälkikasvunsa juuri meidän autokouluun.

Autot ovat järjestäytyneet Bella Italiassa merkeittäin. Alfoja ja Fiateja on selvästi eniten, molemmilla on sopivasti edustusta käyttöautoista vähän harvinaisempiin sportteihin. Lancia on kolmanneksi yleisin valmistaja. Ferrareita ja Maserateja oli tänäkin vuonna molempia kymmenkunta. Yhtään harvinaisempaa merkkiä, kuten Lamborghinia tai De Tomasoa, ei ollut nyt paikalla.

Tällä kertaa säväyttävimmät yksilöt eivät silti olleet kotoisin Maranellosta, vaan nimenomaan Alfa Romeon upeita urheiluautoja. Vuosikymmenen takainen 8C Competizione sekä pienempi ja nuorempi 4C keräsivät yhdessä suurimman yleisön ympärilleen! Molemmat ovat jääneet erittäin harvinaisiksi keräilymalleiksi, jotka oli ilo nähdä ilmielävinä vierekkäin.

Italialaiset ovat ylipäätään panostaneet autosuunnittelussa muotoiluun, jopa käytettävyyden kärsiessä. Ja tästä saa Bella Italiassa hyvän käsityksen. Tämän olen itsekin päässyt oppimaan alkuvuoden aikana. Myös riemukas ajettavuus kuuluu italiaanojen hyveisiin. Sen sijaan saksalaisten suosimat laadukkuus ja kestävyys eivät aina ole italialaisten autojen tunnusomaisia piirteitä, mutta silti niille löytyy oma vankka fanijoukkonsa. Ja tätä joukkoa pääsee tapaamaan joka heinäkuu Tammelassa!

© Caradise 2019

Tesloja ja tunneleita

Norjassa olen tätä aiemmin käynyt vain lapsuudessani lyhyellä piipahduksella Suomi-neidon käsivarresta pätkän verran eteenpäin. Muistijäljet siltä reissulta ovat hyvin hämärät, joten pitkä viikonloppu Etelä-Norjassa kuulosti houkuttelevalta. Syyksi matkaan riitti tuoreen tyttöystäväni lempibändin esiintyminen kristillisellä musafestarilla etelärannikon saaristossa. Pari yllytyshullua kaveria seurana suuntasimme Osloon, Gardermoenin lentokentälle. Sotasuunnitelmana oli ajaa vuokra-autolla pariksi yöksi Airbnb-majoitukseen Risørin kuntaan.

Suoraan sanottuna minulla ei ollut mitään mielikuvaa Oslon seudusta, etenkään sen eteläpuolelta. Keski- ja Pohjois-Norjan hulppeat vuonot ovat kaikille tuttuja mainoskuvista, mutta Skagerrakin rannoille harvempi turisti eksyy.

Kun laskettelemme lentokentältä kohti Osloa, aika nopeasti käy ilmi, että myös etelässä riittää korkeuseroja ja hulppeita maisemia! Sekä tunneleita! Vuokra-Focuksen navi neuvoo ohittamaan maan pääkaupungin valtavan pitkän tunnelin läpi. Kun valo taas pilkistää, löydämme itsemme Pohjanmeren rannoilta. Silloin kuskinkin tekisi mieli katsella enemmän sivuikkunoista kuin tuulilasin läpi!

Samalla tulee väkisinkin tutustuttua paikalliseen autokantaan. Norjahan on sähköautoilun pioneerikenttää, ja sen huomaa! Tesloja vilisee siellä täällä, ja oikeastaan kaikkia muitakin sähköautoja. Esimerkiksi Jaguar I-Pace alkaa yleistyä ja kohta myös Audi e-tron. Toki polttomoottorikäyttöiset autot ovat edelleen enemmistössä.

Eksoottisia autoja näkyy harvakseltaan, ehkä jopa vähemmän kuin Suomessa. Vaikka norskeilla on öljyrahaa, korkea autovero tekee sielläkin tuhojaan. Autokanta on silti uudempaa kuin Suomessa. Jokunen klassikkoautokin tuli bongattua, niissä painotus on amerikanraudoissa.

Oslosta poistuimme E18-tietä, joka jatkuu moottoritienä reilut sata kilometriä etelään. Siellä täällä tie ylittää kauniita jokia, joita voisi kenties vuonoiksikin kutsua. Niiden välissä on tietysti lukuisia tunneleita. Päivällinen osui viehättävään Drammenin kaupunkiin, joka levittäytyy kapeaan jokilaaksoon.

Googlen pätevä ruuhkavaroitus pelasti meidät seisovalta jonolta ja johdatti erittäin kauniille maisematielle ja Brevikin pikkukaupunkiin. Häikäisevän kauniita merimaisemia ja korkeita riippusiltoja katsellessa voi helposti kuvitella olevansa San Franciscossa!

Jäätelöpaussin jälkeen moottoritie on jäänyt taakse ja matka jatkuu kapeampaa maantietä kohti etelää Søndeledin kylää. Vielä kymmenisen kilometriä länteen, ja hulppea mökkimme avautuu korkealla mäen päällä. Moderni puulaatikko kattoterassilla oli erinomainen valinta parin päivän asusteluun!

Lauantaiaamuna hyppäsimme sympaattiselle Øisang-lautalle ja lahden yli Risøriin. Valkoiseen pukeutunut idyllinen pikkukaupunki oli sateisesta säästä huolimatta vilkas, sillä satamassa kilpailtiin samaan aikaan purjeveneillä junioreiden maailmanmestaruudesta. Myös täältä löytyy oma tunneliverkostonsa, joka on peruja toisen maailmansodan bunkkereista. Viereiseltä näköalatasanteelta aukeaa komeat merimaisemat!

Päiväunien jälkeen pääsimme vihdoin metsästämään festarialuetta. Se ei käynytkään kovin helposti. Skjærgårds Music & Mission Festival sijoittuu pieneen saareen Gjevingin kylään. Vielä kun Focuksen navigaattori osoittautui omituiseksi käyttää, löysimme paikan vasta kiertoreittien kautta. Opasteet perille oli nekin vaatimattomat. Mutta pieni kiertely ei lainkaan haitannut, sillä jokainen pienempi asfalttitie tuntuu kiemurtelevan jatkuvasti uskomattoman hulppeiden maisemien halki. Itse festaritkin oli lopulta kaiken sen vaivan ja matkan arvoinen, rokki raikasi ja Switchfoot soitti juuri ne oikeat biisit…

Paluumatka sujui tutuissa merkeissä maisemia ihmetellen. Tiet kapenivat välillä yhden auton levyiseksi, mutta asfaltti on pääosin hienossa kunnossa. Olen joskus haaveillut ajavani Norjan rannikon päästä päähän, mutta tällainen seikkailu vaatii jo useamman viikon ja valtavan matkabudjetin. Silti lyhytkin piipahdus tällaisissa maisemissa sai leuan loksahtamaan useamman kerran. Kilometrejäkin kertyi reilun kahden vuorokauden aikana lähes 700!

Ennen paluulentoa ehdimme vielä tehdä pakollisen turistikierroksen Oslon tutuimpiin nähtävyyksiin. Norjan parlamentti, kansallisteatteri, yliopiston päärakennus sekä kuninkaallinen linna osuvat kaikki näppärästi saman puistokadun varrelle. Autoilu Oslossa on tehty hankalaksi: Pysäköinti on kielletty lähes joka kadulla, ja rumista peltilehmistä on päästy tehokkaasti eroon. Tulevaisuuden kaupunkilainen liikkuukin sähköpotkulaudalla!

Äkkiseltään Norja tuntuu aikamoiselta unelmamaalta. Onhan kyseessä pohjoismainen hyvinvointivaltio, ja kaiken lisäksi täysin velaton! Ja vaikka maa on jättäytynyt fiksusti EU:n ulkopuolelle, matkustaminen on helppoa Schengen-sopimuksen ansiosta. Enpä tainnut kaivaa passiani kertaakaan esiin reissun aikana matkalaukustani! Mutta täydellinen ei Norjakaan ole: Hintataso on aivan tuskaisen korkea!

© Caradise 2019