Kuin raivo härkä

 Lamborghini Gallardo LP560-4 E-gear Coupé testattu syyskuussa 2020.

Härät tunnetusti riehaantuvat punaista nähdessään…

Lamborghinin legendaaristen urheiluautojen synty on mielenkiintoinen tarina: Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakentaminen vaati tuoretta teollisuutta ja ehjää kalustoa, niin Italiassa kuin muuallakin maailmassa. Esimerkiksi traktoreille ja maatalouskoneille oli kova kysyntä. Näitä valmistamalla Ferruccio Lamborghini tienasi omaisuutensa ja kykeni hankkimaan autokokoelmaansa eksoottisia autoja, kuten Ferrareita.

Mies ei kuitenkaan ollut lainkaan tyytyväinen Ferrariensa laatutasoon. Ainakin autojen hankala kytkin aiheutti päänvaivaa. Tutkittuaan asiaa tehtaallaan Ferruccio antoi palautetta suoraan Enzo Ferrarille. Enzon vastaus oli kuitenkin tylyn ylimielinen, ja hän käski Ferruccion pysytellä traktoribisneksessä. Tämä suivaannutti herra Lamborghinin, joka päätti lyödä Ferrarin sen omalla vahvuusalueellaan. Hän kokosi tiimin luodakseen urheiluautoja, jotka olisivat parempia kuin Maranellosta tulevat!

Pian automaailmaa hämmästyttivät sellaiset keskimoottoriset superautot, kuten Miura ja Countach. Alkoi härkien ja oriiden tähän päivään saakka kestänyt hurja voimien pullistelu. Ironista sinänsä, vaikka Lamborghinit keräsivät kehuja ja ihailua kaikkialla, ei niissäkään työnlaatu aina ollut viimeisen päälle. Toisaalta vikaherkkyys ja tekniset kummallisuudet toivat autoihin härille ominaista itsepäistä oikuttelua ja vaaran tunnetta.

Superautotehdas sinnitteli läpi vuosikymmeniä kestäneiden talousvaikeuksien ja firman omistajat vaihtuivat tiuhaan. Kunnes vuosituhannen vaihteessa Lamborghinin lopullinen pelastus saapui Saksasta. Uusi isäntä, Audi, toi mukanaan italialaisilta puuttuvaa osaamista laatuongelmiin ja valmistuksen tehostamiseen. Samalla saksalaiset saivat tietotaitoa superautojen suunnitteluun. Joidenkin mielestä saksalaisten totinen insinööriosaaminen vei Lamborghinin superautoilta sielun. Kohta kuitenkin saadaan selville, onko Lamboissa enää karismaa jäljellä!

Uusi mullistava härkä

Lamborghinin ja VAG-konsernin selkein yhteistyön hedelmä on Gallardo, joka esiteltiin vuonna 2003. Tämä ”pikkumalli” V10-moottorilla kehitettiin lyömään Ferrarin keskimoottoriset V8-autot. Ja siinä onnistuttiin hyvin! Gallardo oli lähes jokaisella mittarilla Ferrari 360 Modenaa parempi, joka kulki silloin elinkaarensa viimeisiä vuosiaan. Sen seuraajakin, F430, vaikutti hätäisesti kyhätyltä parannukselta edeltäjäänsä verrattuna, ja tästä olen kertonut tarinaa aiemminkin.

Samalla siirryttiin haavoittuvaisesta käsityöstä tehostetumpaan teolliseen tuotantoon. Myyntimäärät nousivatkin heti! Kun vielä 2000-luvulle tultaessa Lamborghineja valmistettiin vain muutamia satoja vuodessa, nousi vuotuinen tuotantomäärä reilusti yli tuhannen kappaleen. Kaikkiaan Gallardoja myytiin yli 14 000 yksilöä kymmenen vuoden ajan!

Gallardon mallisto jakautuu lyhyesti esiteltynä kahteen osaan. Ensiesittelyn yhteydessä Gallardon taka-akselin edessä majaili viisilitrainen ja 500-hevosvoimainen V10. Pari vuotta tästä avomallin myötä kone sai parikymmentä lisäheppaa. Kevennetty Superleggera tuotiin malliston huipulle vuonna 2007. Seuraavana vuonna Gallardo koki onnistuneen faceliftin, jolloin valoja madallettiin sekä edessä että takana. Samalla moottori uusittiin; LP560-4:n V10 on pari desiä edellistä suurempi ja 40 hevosvoimaa tehokkaampi. Myös tästä on olemassa Superleggera-versio, sekä useita muita keräilyversioita pienillä muutoksilla.

Muodoiltaan Gallardo on kulmikas ja kompakti, ja omaan silmään jotenkin nätimpi kuin uudempi Huracán. Ulkonäkö eroaa selvästi Ferrarista, ja siinä on huomiota herättävää särmää vaikka muille jakaa! Toki ovet aukeavat perinteiseen tyyliin sivuille, eikä ylös, jotta ero isoveljeen olisi vielä merkittävä. Gallardon ohjaamo on tiivis muttei ahdas, ja laatuvaikutelma on saksalaisen kädenjäljen myötä parempi. Suoraan Audin valikoimista kopioidut ilmastoinnin ja radion napit saattavat tosin häiritä joitakin. Onneksi niiden välissä on rivi kiiltäviä kytkimiä viemässä huomion pois tästä säästökohteesta.

Toisaalta näin hinta saatiin aikanaan Ferraria alemmas, ja myyntilukemat korkeiksi. Kourallinen Gallardoja on eksynyt kivasti myös Suomeen, ja edullisimpia myydään houkuttelevasti alle sadan tonnin hintaan!

Vaikka Lamborghini on tunnettu saksiovisista monstereistaan, ei Gallardo ole suinkaan merkin ensimmäinen pikkumalli. 1970- ja 80-luvuilla Lamborghini teki V8-moottorisia Urracoa ja Jalpaa, mutta nämä jäivät jopa V12-moottorisia malleja harvinaisemmiksi.

Elämysmatkailua

Kukapa ei haaveilisi tällaisen pienemmänkin superauton testaamisesta! Sain tänä kesänä rakkaalta vaimoltani synttärilahjaksi elämyskoeajon Lamborghini Gallardolla kiitoradalla! Pääsin siis vihdoin kokemaan jotain todella eksoottista ja supertehokasta urheiluautoa. Halvimmillaan Gallardon puikkoihin pääsee Super Driven kautta Malmin lentoasemalle kiihdyttelemään. Koska ajosessio kestää vain noin kymmenisen minuuttia, kannattaa rupeamaan valmistautua huolella, ja dokumentoida se hyvin! Otin siis tuulilasikameran kuvaamaan tapahtumaa ja RaceChrono tabletilla tallensi sijainti- ja nopeustiedot koko ajon ajalta.

Syyskuun aamu valkeni sateisen harmaana, mutta selkenevänä. Vierellä istuva ohjaaja käski välttää jarruttamista lätäköissä, ettei keraamiset hiilikuitujarrut hajoaisi lämpötilan vaihtelusta. Pyyhkijöitä ei sentään tarvinnut ja neliveto piti huolen, että kiihdytykset ovat rajuja kosteallakin asfaltilla. Samaan aikaan takavetoinen F430 Spider näytti kamppailevan pidon kanssa huomattavasti enemmän!

Mutta ensin kuunnellaan ohjaajan esittely ja tutustutaan Gallardoon tarkemmin. Testattu yksilö on tuotannon loppupään autoja, eli LP560-4 vuodelta 2012. 560 tarkoittaa tietysti hevosvoimia, ja Akrapovicin putkisto tuo vielä 10 hepan lisäyksen. Avaimen kääntö herättää valtavan V10-moottorin kuljettajan selän takana komealla murahduksella. Kaasupoljin on yllättävän pieniliikkeinen, ja pienikin hipaisu aiheuttaa mahtavan karjahduksen. Vapaastihengittävä moottori reagoi polkimen liikkeisiin silmänräpäyksessä.

Vaihteisto on mallia E-gear, joka tarkoittaa automatisoitua 6-pykäläistä manuaalivaihteistoa. Sitä on yllättävän simppeli käyttää. Nykäisee vain ratin takaa oikeasta vaihdevivusta jarru painettuna, ja ykkönen menee silmään. Varovainen liikkeellelähtö onnistuu kivuttoman sulavasti, tätähän on helppo käyttääkin! Jatkossa vaihteet vaihtuvat nopeasti ja sulavasti, ilman suurempia viiveitä. Keskikonsolin napeista löytyy asetus vaihteiston täysautomatiikalle, sekä Sport- ja Corsa-napit, joilla saa Gallardon luonnetta vieläkin terävöitettyä ja ajoavustimia vähennettyä. Sanomattakin lienee selvää, että satunnainen elämysmatkailija joutuu tyytymään perusasetuksiin ajonvakauden valvoessa taustalla.

Pakettiin kuuluu viisi kierrosta noin kilometrin mittaisella kiitoradan puolikkaalla. Ensimmäisellä kierroksella opetellaan linjat ja toisella kierroksella U-käännöksen jälkeen saa kakkosvaihteella iskeä kaasun lattiaan. Gallardo ponkaisee hurjaan ja vakaaseen syöksyyn moottorin laulaessa hymyilevän kuskin takana. Selkä painuu penkkiin ja kohta saa nykäistä kolmosen sisään. Veto jatkuu mahtavana, ja murina selän takana on upea. Vielä hetkeksi neloselle, ja vauhtia alkaa olla noin 150, kunnes keilat tulevat äkkiä vastaan ja on pakko painaa jarrua ja pudottaa taas takaisin kakkoselle U-käännöstä varten. Sitten sama uudestaan toiseen suuntaan!

Kierros kierrokselta moottoria uskaltaa revittää entistä korkeammalle, ja oikea etusormi nykäisee taas isomman vaihteen pesään 8 000 kierroksen kohdalla, missä huipputeho saavutetaan. Suora on silti niin lyhyt, ettei nopeutta saa kelattua kuin vähän yli sadan mailin tunnissa. Tätähän jatkaisi mielellään pidempään! Potentiaalia olisi vaikka tuplavauhtiin…

Pomppuisella kiitoradalla huomaa alustan jäykkyyden, mutta epämukavuutta ei voi valittaa. Jäähdyttelykierroksella pystyy jo käännellä rattiakin, ja välittömästi voi todeta, ettei Gallardo kallistele käytännössä ollenkaan! Kisa-alustainen Mazdani tuntui Gallardon jälkeen heiluvan selvästi enemmän. Rajojen testaamiseen tarvittaisiin kuitenkin vielä isompi asfalttikenttä tai moottorirata turva-alueineen. Tällä kokemuksella Gallardosta välittyy ajamisen helppous, olipa nopeus mikä tahansa!

Ajosessio on aivan liian nopeasti ohi, kun palautan superauton seuraavan ihasteltavaksi. Kuski poistuu Gallardosta kuitenkin hymy korvissa, ja samalla takaraivoon on tallentunut pysyvä muistijälki raivoavasta, mutta sivistyneestä härästä. Jonkun mielestä 10 euroa minuutilta on kova hinta tällaisesta elämyksestä, mutta vaikkapa benjihyppyyn verrattuna, itse valitsisin koska tahansa tällaisen ajoelämyksen.

Kokemuksen jälkeen jään vielä sulattelemaan tapahtunutta ja seuraamaan tulevien kuskien suorituksia. Sekä punainen Ferrari että mattamusta Lamborghini keräävät valtavasti huomiota paikallaankin. Saatikka sitten vauhdissa: havaitsin Gallardon äänissä samoja vivahteita kuin vanhoissa Audi Quattroissa, onhan V10 tavallaan kaksi viisisylinteristä vierekkäin. Näitä autoja ei siis voi ujoille suositella.

Silti en itse peittäisi omaa Gallardoani hiilikuitua muistuttavaan teippiin. Eihän Lamborghinin sovi näyttää miltään lepakkoautolta. Mielestäni kirkkaat värit toisivat Lamborghinin voimakkaat muodot paremmin esiin! Samoin jättäisin hiilikuituisen takasiiven Superleggeraan, ja tyytyisin vauhdissa nousevaan, pienempään ilmanohjaimeen. Punertavat vanteet toimivat ehkä mattamustassa, mutta eipä juuri muuten.

Kaiken kaikkiaan Gallardo vaikuttaa lyhyen tutustumisen perusteella melko täydelliseltä superautolta. Autolehdetkin ovat ylistäneet sitä vuosien mittaan. Se on helppo auto ajaa hitaasti, mutta vauhdikkaassa menossa tarjoaa varmasti haasteita myös vaativammalle kuskille. Ja jos minulta kysytään, on Gallardo täysverinen Lamborghini, jonka ajaminen on jo itsessään aikamoinen elämys!

Mutta onko Lamborghini Gallardo karismaattisempi kuin Ferrari? Se selviää noin kuukauden kuluttua…

© Caradise 2020

Jotain vanhaa ja jotain sinistä

Kevät on ehtinyt jo pitkälle ja blogin päivittäminen on unohtunut lähes kokonaan. Syykin on selvä: Menimme karkauspäivänä naimisiin! Alkuvuosi on siis mennyt häähumussa. Suunnittelu sujuikin hyvin, ja häistä tuli kaikin puolin erittäin onnistuneet! Koimme jopa taivaallista johdatusta järjestelyjen suhteen, sen verran tarkasti moni yksityiskohta hioutui kohdalleen!

Mutta automiehiä saattaa tulppaaniteeman sijaan kiinnostaa enemmän, millaisella menopelillä hääpari poistui juhlapaikalta! Olen jo teinistä saakka päättänyt antaa tulevalle morsiamelle vapaat kädet häiden suunnitteluun, mutta hääauton olen halunnut valita itse. Jos budjetti olisi ollut rajaton, kesähäissä olisin päätynyt johonkin isoon ja arvokkaaseen avoautoon, kuten Rolls-Royce Cornicheen.

Talvihäitä varten sellainen avoauto olisi huomattavasti hankalampi hankkia, joten realismi pakotti miettimään järkevämpää vaihtoehtoa. Iso neliovinen sedan oli siis hakusessa. Ja koska Mersut, Bemarit ja Audit ovat tylsiä, mieli teki jotain erikoisempaa, kuten Jaguar XJ. Eniten haaveilin kuitenkin edellisen sukupolven Maserati Quattroportesta! Onhan kyseinen auto yksi upeimmista luksusautoista, mitä koskaan on tehty. Niitä on myös yllättävän hyvin myynnissä autoliikkeissä, joten sellaisen voisi ehkä saada lainaksi.

Eräässä liikkeessä Ylöjärvellä oli niitä jopa kaksikin samaan aikaan, joten suuntasin heti ensimmäisenä sinne kysymään hääautoa lainaksi. He lupasivatkin sellaisen hetkelliseen käyttöön, enkä kysellyt vastaavaa enää muualta. Lopulta väliaikaisten ajolupien ja vakuutusten hankkiminen venyi liian myöhäiseksi, häiden aattoaamuun asti. Vakuutuksen saaminen näin harvinaisen autoon osoittautuikin sitten lyhyessä ajassa mahdottomaksi. Oli siis pakko päätyä varasuunnitelmaan.

Olimme oikeastaan pyöritelleet mielessämme moniakin eri vaihtoehtoja upouudesta Porsche Taycanista valkoiseen potkukelkkaan, mutta hääautoksi valikoitui lopulta turvallinen valinta omasta tallista! Koska lunta ei poikkeuksellisesti ollut maassa lainkaan, Mazda MX-5 osoittautui erinomaisesti hääautoksi. Pitäähän joka häissä olla jotain vanhaa ja jotain sinistä!

Auto siis pikaisesti rekisteriin ja akku lataukseen. Onneksi säilöin Mazdan puhtaana talliin, joten pölyjen pyyhkiminen riitti puhdistamaan maalipinnan riittävän kiiltäväksi! Konepellin ja takakontin nurkkiin sopi hyvin sydämenmuotoiset hääkoristeet, enkä halunnut mitään kiliseviä peltipurkkeja perään roikkumaan.

Sekään ei ollut ongelma, että ajaisin itse hääautoa. Ja katto auki pikkupakkasessa on jotain spesiaalia, mikä sopii ainutlaatuiseen hääpäivään kuin timanttisormus nimettömään. Vielä kun valokuvausten aikaan Hämeen linnan edustalla taivaalta saatiin muutama lumihiutale, tunnelma oli lähes taianomainen! Muutenkin MX-5 on ollut olennainen osa rakkaustarinaamme, joten se oli ehdottomasti parempi valinta hääautoksi kuin muriseva italialainen laina-auto.

© Kaisu Ojansivu Photography 2020

Toinen pala Amerikan unelmaa

Ford Mustang 2.3 EcoBoost A10 Convertible testattu joulukuussa 2019.

Vastaako häijympi ulkonäkö kasvojenkohotuksen saaneen Ford Mustangin luonnetta?

Miamin matkaa suunnitellessa tuli tietysti taas mieleen vuokrata auto päiväksi. Eikä mikä tahansa auto, sillä aurinkoisella alueella etsinnän kohteena on luonnollisesti katoton vaihtoehto. Jenkeissä kun ollaan, niitä vaihtoehtoja luulisi riittävän! Jos rahasta ei ole puutetta, valikoima onkin runsas. Mutta koska budjetti on 200 € paikkeilla päivässä, jää käteen käytännössä vain pari vaihtoehtoa. Painotin etsinnöissä niitä vuokraamoita, joissa autoluokan kohdalla luki ”or similar”, mutta Ford Mustang on käytännössä se todennäköisin osuma. Olisihan ollut kiva saada kokemusta jostain toisestakin avoautosta, kuten Chevrolet Camarosta.

Onneksi Mustang ei sentään ollut aivan samanlainen kuin San Franciscossa. Nyt alle saatiin hieman tuoreempi, faceliftin jälkeinen versio. Suurimpina eroina terävöityneen keulan lisäksi on kymmenenpykäläiseksi päivitetty automaattivaihteisto, sekä yllättäen alle 300-hevosvoimaiseksi uudistettu moottori. Muutoksia on tullut myös mittaristoon, sekä valikoista löytyviin ohjelmistoihin.

Vuonna 2018 uudistunut Mustang näyttää aiempaa vihaisemmalta. Valot ja puskuri ovat voimakkaammin muotoiltu. Konepeltiin on tuotu uhmakkuutta kahden ilmanottoaukon muodossa. Kyseessä on facelift sanan varsinaisessa merkityksessä: Takana ei ole tapahtunut käytännössä mitään muutoksia.

Varustelultaan molemmat yksilöt ovat samanlaisia. Vakionakin seuraa monenlaista herkkua! Nyt muistin jopa testata mustan nahkaistuimen viilennystä. Tunne muistuttaa etäisesti porealtaassa istumista, sillä viileää ilmaa puhalletaan pakaroihin nuppineulan kokoisista rei’istä. Keksinnölle voi antaa toimivuuspisteet, sillä molemmin puolin istuimen ilmastointi tuli jätettyä puolivahingossa päälle pidemmäksikin aikaa.

Ajettavuuteen ei oikeastaan ole mitään lisättävää viime kertaan verrattuna. Eikä Miamin seudulla muutenkaan pääse oikein urheiluautoilusta nauttimaan: Tiet ovat viivoittimella piirrettyjä, eikä mutkia juuri ole. Ei myöskään korkeuseroja. Tiet ovat silti harmillisen pomppuisia, ja vastaavaa alustan karkeutta esiintyy uudemmassakin mallissa. Ja vaikka tällä yksilöllä oli huomattavasti vähemmän maileja takanaan, moottoritienopeuksissa renkaista välittyvä tärinä oli yllättävän voimakasta. Ehkä renkaiden tasapainotus tai ilmanpaineiden tarkistus on vuokra-autossa laiminlyöty.

Suurimman huomion kiinnitin ehkä moottorin ja vaihteiston yhteispeliin, onhan vaihteita neljä (!) enemmän kuin pari vuotta vanhemmassa. Ja toimiihan kymmenenpykäläinen automaatti kieltämättä sulavasti ja huomaamattomasti. Toisaalta en kuusivaihteisellakaan missään vaiheessa ajatellut, että välityksiä pitäisi olla lisää. Päinvastoin, kymmenessä vaihteessa alkaa olla jo sen verran liikaa vaihteita, että esimerkiksi manuaalitoiminto jää käytännössä käyttämättä. Kuusivaihteisessa ratin siivekkeillä on paljon hauskempaa vaihtaa vaihteita itse.

Tähän kun lisätään uusittu nelisylinterinen moottori, jossa on vähemmän tehoa kuin edellisessä, joutuu väkisinkin pohtimaan, miksi ihmeessä investoisin uudempaan malliin. Niin paljon komeampi se ei ole. Siitäkin huolimatta, että paperilla uusi versio on yhtä nopea kuin vanhakin. Taustalla on tietysti polttoaineen säästö. Ja olihan se kieltämättä pihimmän oloinen, 260 kilometrin tuloksena oli 26,8 mailia gallonalla, eli eurooppalaisittain noin 9 litraa satasella.

Myös yksi vanhemman version suoranaisista vioista on edelleen korjaamatta. Eli takasivuikkunat eivät mene kunnolla kiinni, ja trooppisen sateen yllättäessä nahkaverhoilu on pilalla. Toisaalta vaivaan on olemassa jokin tietty idea, miten ikkunat saa suljettua, sillä lähtiessä ikkunat olivat tiiviisti ylhäällä. Vielä en ehtinyt oppia, miten se onnistuu, mutta tämä on hyvä opetella ja muistaa, jos päätyy tuoreen avo-Mustangin omistajaksi!

On sentään yksi syy, joka puoltaa uudemman version hankkimista. Vaikka vuokra-autoa ei olekaan varusteltu valinnaisella digitaalisella mittaristolla, valikoiden syövereistä löytyy mielenkiintoista informaatiota. Esimerkiksi ratapäiville on tarjolla kattavaa tietoa g-voimista kiihdytyslukemien mittaamiseen. Ja lähes kaikkea dataa, mitä moottorin anturit keräävät, voi asettaa pikkunäytölle analogisena mittarina digitaalisessa muodossa!

Pienestä napinasta huolimatta on hyvä muistuttaa, että Ford Mustang on edelleen erittäin komea auto! Eikä Amerikan valloitukseen löydy kovin montaa sopivampaa vaihtoehtoa kuin tämä legendaarinen poniauto. Iso avoauto kerää katseita hopeisenakin, ja vieläpä Miamissa, jossa ohikulkijat ovat tottuneet tällaisiin! Tuplahinta tavalliseen vuokrakotteroon verrattuna on mielestäni kohtuullinen panostus elämyksestä, jonka muistaa pitkään. Tonttulakit päässä!

© Caradise 2020

Joulu Miamissa

Jouluaatto töissä voi kuulostaa ahdistavalta ajatukselta. Ja niinhän se onkin, ellet satu kuulumaan lentokoneen miehistöön ja saat ottaa matkakumppanin mukaan työreissulle. Kiitos siis Finnairille, joka sallii työntekijöilleen kaverin mukaan myös täyteen joulunaluslentoon!

Suomalaisilla alkaa olla jo runsaasti erilaisia joulunviettotapoja. Yllättävän moni suuntaa vuoden pimeimpään aikaan mustaa joulua karkuun jonnekin lämpimään. Me päädyimme Miamiin muutamaksi päiväksi! Kukapa olisi uskonut, että pääsen jo toisen kerran Amerikkaan puolen vuoden sisään!

Olen siis jo kertaalleen käynyt Miamissa, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloin oltiin viikko Miami Beachissä, nyt kolme yötä Miamin puolella. Jännä nähdä onko mikään muuttunut! Silloin ainakin pidin kovasti näkemästäni, eikä harmittanut yhtään käydä uudestaan samassa paikassa.

Hotellimme on jälleen erinomaisella paikalla keskellä Downtownia. 19. kerroksen kulmahuoneesta on erinomaiset näkymät pääkadulle sekä vilaus Atlantin valtamerestä. Ensimmäisenä iltana ei yleensä ihmeitä saa aikaan pitkän lennon ja aikaeron jäljiltä. Me päädyimme burgerille läheiseen Shake Shack-ravintolaan. Trooppinen lämpö ei tuo sitä aidointa kokemusta joulutunnelmasta, vaikka jouluvaloin koristellut palmut yrittävät parhaansa! Tekokuusiakin on siellä täällä.

Seuraavana aamuna sisäinen kello on vielä Suomen ajassa, ja heräämme virkeinä jo kuuden aikaan! Suuntaamme siis läheiselle rannalle auringonnousua ihailemaan. Auringonlaskuahan ei kannata jäädä Miamiin odottamaan, vaan mieluummin Miami Beachin puolelle saareen, josta saa avaramman näkymän länteen.

Mekin suuntaamme uberillä ensimmäisenä päivänä Miami Beachille. Sinne on kymmenkunta kilometriä matkaa, ja reitti etenee pieniä siltoja ja mereen rakennettuja tekosaaria pitkin. Toisella puolella näkymää hallitsevat suuret risteilijät ja Miamin pilvenpiirtäjät, toisella puolella näkee vilahduksia ökytaloista laitureineen.

Tunnetuin katu Miami Beachillä on Ocean Drive. Tällä muutaman kilometrin pituisella suoralla sijaitsee värikkäät Art Deco -tyyliset hotellit. Toisella puolella katua aukeaa kapea palmupuisto ja sen jälkeen hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Sää on pilvinen ja tuulinen, mutta lämmin, joten rannalla on sunnuntaina rauhallista. Saamme siis valita rauhassa lähimmän värikkään uimavalvojan kopin, ja ottaa muutamat tonttukuvat! Kopin punainen ja violetti lippu muistuttaa suurista aalloista ja vaarallisista merenelävistä.

Kun hiekat on putsattu jaloista, käymme vielä Lincoln Lanella, suositulla kävelykadulla suorittamassa jouluostoksia. Sieltä palaamme taksilla takaisin Miamin puolelle ennen iltaa. Pilvisen sään vuoksi uskallamme jättää auringonlaskun väliin ja sen sijaan suuntaamme kirkkoon. Sopivan nykytyylinen jumalanpalvelus löytyy samaiselta kadulta kuin hotellimmekin, mutta noin kilometrin etelämpää. Samalla huomaa kuinka yhtäkkiä pilvenpiirtäjät loppuvat muutaman korttelin jälkeen ja alkaa laajat alueet matalampaa rakennuskantaa.

Erinomaisen saarnan kuultuamme palasimme takaisin keskustaan. Otimme seuraavaksi testiin noin kolmannen kerroksen korkeudella kulkevan metromoverin, jonka käyttö ei maksa mitään. Miami Riverin pohjoispuolella on tiedossa joulumarkkinat, joka osoittautui pettymykseksi eurooppalaiseen makuun tottuneelle. Joen rantakin voisi olla viihtyisämpi.

Auto alle ja baanalle

San Franciscon kokemuksesta rohkaistuneena halusimme Miamissakin vuokrata auton yhdeksi päiväksi. Näkeehän siten huomattavasti enemmän kuin pelkän huonosti toimivan julkisen liikenteen varassa. Avoauto oli jälleen toivelistalla! Tällä kertaa ihan Suomesta käsin varattuna, mutta Hertzin mokailujen jälkeen löysimme rättikattoisen vasta Budget-vuokraamosta. Salaa toivoin jotain erilaista kuin Ford Mustang, mutta vaihtoehtoja ei liiaksi ole. Oikeastaan vain Chevrolet Camaron olisi voinut saada samaan hintaluokkaan.

Onneksi vuokrattu auto ei kuitenkaan ollut aivan täsmälleen samanlainen kuin Friscossa, mutta siitä tarinaa myöhemmin. Säädön takia tunti päivänvaloa meni kuitenkin hukkaan, joten kaarsimme välittömästi hopeisen keulan 95-moottoritielle, ja kohti pohjoista. Olimme nimittäin suunnitelleet etukäteen mennä satakunta kilometriä pohjoiseen West Palm Beachiin, ja valua sieltä rauhassa takaisin rantatietä pitkin. Myös pohjoisesta selkenevä sää kannusti tähän.

Toinen hyvä vaihtoehto olisi tähdätä Key Westiin asti, jonne vievä tie on myös ainutlaatuinen kokemus. Tein kuitenkin tämän retken jo kymmenen vuotta sitten, joten tällä kertaa se sai jäädä. Matkaa suuntaansa olisi vähintään kolme tuntia, eikä Miamissakaan joulun aikaan auringonvaloa riitä loputtomiin. Kokeilematta jäi myös Floridan länsirannikko, jota muutamat tutut ovat lämpimästi suositelleet! Sata mailia viivasuoraa tietä Evergladesin suon läpi lienee sekin mieleenpainuva matka.

Sateinen sääkään ei haitannut moottoritiellä, sillä tunnin ajon jälkeen aurinko alkoi paistamaan. West Palm Beachissä rättikaton sai laskea huoletta alas, ja ihmetellä luksusasuntoja rantakadulta käsin. Eksyimme lounaalle lahden toiselle puolelle idylliseen Palm Beachin pikkukaupunkiin. Alue on selvästi myös rikkaiden republikaanien suosiossa: Isomoottoriset luksusautot ovat vielä Miamiakin tiheämmässä ja rantojen lukaalit ovat hulppeita. Trumpin tukijoukot olivat myös aloittaneet vuoden kestävän vaalikampanjansa nostettavan sillan kupeessa.

Koko Floridan itärannikko koostuu oikeastaan kapeista riutoista. Näitä ohuita saaria pitkin kulkee tie numeroltaan A1A, josta saimme suositukset. Eivätkä ne kieltämättä olleet liioiteltuja! Tätä tietä aloimme kruisailla kohti etelää. Melkeinpä koko matkaltaan, aina Miami Beachille asti maisemat muodostuvat näin: Vasemmalla vilahtelee Atlantin valtameri, ja oikealla näkyy silloin tällöin kapeaa lahtea, jonka vastarannalla sijaitsee loputtomasti omakotitaloja privaattirantoineen. Merinäkymää peittää joko korkeat hotellit tai valtavat yksityiset palatsit. Harmi vain että näitä kartanoita ei kovin hyvin näy, koska viimeistellyt pensasmuurit ovat nekin korkeat. Vastaantulevista autoista pystyy myös päättelemään, että alue on rikkaiden suosiossa!

Matkan varrella riittää myös kivoja pysähdyspaikkoja, kuten uimarantoja. Näin ollen ehdimme juuri ja juuri Fort Lauderdaleen asti auringon laskiessa. Koko rantahan on oikeastaan täyteen asuttua, mutta Fort Lauderdale on jo selvästi isompi keskus pilvenpiirtäjineen. Itse asiassa yllätyin kaupungin koosta, onhan nimi tuttu lähinnä suomalaisten suosimana asuinpaikkana.

A1A-tietä olisi jatkanut mielellään Miami Beachille asti, mutta iltapäivän tunnit kuluivat harmillisen nopeasti. Sitten sain yllättävän puhelun kesken kuvaussession! Eräs tuttavaperhe oli myös tullut jouluksi Miamiin, joten saimme heistä mielekästä illallisseuraa. Kiirehdimme siis moottoritietä pitkin takaisin etelään, ja tarkemmin sanottuna Miami Beachin pohjoisosiin, jossa heillä oli tiedossa erinomainen paikallinen ravintola. Ruuhkaisen ja tylsän moottoritien sijaan paluumatka olisi varmaan sujunut yhtä nopeasti 1-tietä pitkin. Se muistuttaa Helsingin Vihdintietä, ja siinä olisi päässyt paremmin näkemään arkista Miamia.

Illallisen jälkeen pimeää oli ollut jo pitkään, mutta lämmintä riittää läpi yön. Katto siis auki, ja illan viimeisenä etappina halusin ajaa Ocean Driven päästä päähän. Tämähän on sellainen katu, jonne kokoonnutaan iltaisin syömään ja näyttäytymään neonvalojen loisteeseen. Vaikka aatonaaton ilta ei olekaan se vilkkain aika vuodesta, niin elämää riittää yömyöhään!

Vähän luontoakin

Paluulento lähti vasta kuuden aikaan illalla, joten viimeisenäkin päivänä ehti tehdä jotain hyödyllistä. Vaikka vuosikymmen sitten ehdin tutustua moneen perusnähtävyyteen Miamin alueella, pieni saari heti Miamin kupeessa oli vielä kokematta. Taas siis uber alle, ja matka kohti Key Biscaynea ja aivan saaren eteläkärkeen asti. Siellä on kiehtova luonnontilainen puisto, jossa jouluaatosta nauttii moni muukin ulkoilija. Aurinkokin oli tullut kunnolla näkyviin ja rannalla oli taas kivasti porukkaa. Rauhaa rikkoo ainoastaan satunnaiset pesukarhut, jotka ovat valmiita ryöstöretkiin turistin reppuihin keskellä kirkasta päivää!

Saarella on myös kaunis majakka, joka on rakennettu sinne jo ennen kuin koko Miamin kaupunkia oli edes olemassa! Mikä parasta, majakan huipulle kiipeäminen ei maksa mitään. Sieltä avautuu komeat näkymät itse kaupunkiin. Toisella puolella taas tunnelma alkaa muistuttaa jo Karibian paratiisisaaria! Valitettavasti manaatteja tai delfiinejä ei näkynyt.

Ennen paluulentoa ehdimme syödä vielä toistamiseen loistavassa pizzeriassa Downtownissa. Pilvenpiirtäjien varjossa koimme ensimmäisen viileän hetken matkan aikana. Siis jouluinen Miami osoittautui lämpimämmäksi kuin elokuu San Franciscossa! Viimeinen auringonlasku piti katsoa hotellin ikkunasta ennen kymmenen tunnin paluulentoa takaisin kylmään ja pimeään Suomeen…

Jouluista tunnelmaa tuskin kannattaa lähteä näin etelästä etsimään. Mutta jos lanttulaatikot ja synkkyys ahdistaa, niin jouluinen Florida tarjoaa kieltämättä erinomaisen pakomatkan arjen harmaudesta! Tämän ovat monet muutkin suomalaiset todenneet, joten rohkaisen kokeilemaan jonain vuonna!

No oliko mikään muuttunut kymmenessä vuodessa? Ei kieltämättä paljonkaan. Muutama hassu pilvenpiirtäjä on rakennettu Miamiin lisää, mutta muuten maisemat vaikuttivat vanhoilta tutuilta. Toki älypuhelimien myötä tulleet sovellukset ovat täälläkin muuttaneet hivenen arkea. Uber toimii paremmin kuin taksi (niin kauan kuin olet netin äärellä) ja sähköiset potkulaudat ovat täälläkin ilmestyneet katukuvaan.

Autobongareille Miamia voi myös suositella lämpimästi! Floridassa luotetaan vielä bensamoottorien lumoon, eikä sähköautot ole ollenkaan niin yleisiä kuin esimerkiksi Kaliforniassa. Muutenkin erikoisia autoja pyörii kaduilla runsaasti, jopa enemmän kuin San Franciscossa. Painotus täälläkin on uusissa autoissa, mutta aina silloin tällöin joku klassikkokin on valittu menopeliksi palmujen alle!

© Caradise 2020

Elämä muuttuu

Täytyy myöntää, että prioriteetit on pistetty uuteen järjestykseen kihlajaisten ja häiden suunnittelun myötä. Kärsijänä on tietysti autoharrastus sekä myös Caradise-blogin päivittäminen, joka on tuntuvasti hidastunut. Toki tulevalle vaimolle kiitos tuesta ja luvasta harrastaa autoja jatkossakin. ”Täytyyhän sitä nyt miehellä harrastuksia olla!”

Muuttunut vapaa-ajan käyttö näkyy suoraan omien autojen käytössä: Ennätyslämpimän viime kesän jälkeen tänä kesänä ajojen määrä Mazdalla on jopa puolittunut! Kilometrejä tuli siis puolen vuoden aikana vaivaiset 3 598. En edes lähtenyt laskemaan, kuinka monena päivänä tuli ajeltua katto auki, sillä viimevuotista ennätystä olisi hankala mennä rikkomaan.

Vähäinen ajomäärä toisaalta tarkoittaa myös sitä, ettei korjauksia tarvinnut tehdä Mazdaan ollenkaan. Näin kulut kilometriä kohden laskivat reiluun 25 senttiin. Katsastuksestakin MX-5 meni yllättäen ensiyrittämällä läpi kesäkuun lopussa, vaikka tuulilasin särö yltää jo lähes kuljettajan näkökenttään.

C70 on sen sijaan saanut liikuntaa reilusti enemmän. Matkat Helsinkiin kullan luo ovat tulleet tutuksi, ja Volvolle tunnin pyrähdys etelään on helppo suupala. Volvon istuimet ovat tunnetusti erinomaiset, ja vakionopeudensäädin pitää vauhdin tasaisena. Muutenkin se on erittäin vakaa ja turvallisen oloinen auto, jota eivät syysmyrskyt hetkauta.

Nyt ajoa on tullut keskimäärin noin 1000 kilometriä kuukaudessa. Olen ajanut sillä siis 14 000 kilometriä, eikä korjauksia ole juuri tarvinnut tehdä. 300 000 kilometrin raja paukahti myös jossain loppukesästä! Vaikka C70 ahmii bensaa huolella, keskikulutus on pudonnut noin 10 litraan satasella maantieajon huomattavasta lisääntymisestä johtuen. Tästä huolimatta kokonaiskulut ovat hämmästyttävän pienet, alle 20 senttiä kilometriä kohden!

Yksi syy Volvon hyvään kuntoon on sen yllättävän modernit ominaisuudet: Siinä on esimerkiksi huollosta kertova merkkivalo, joka syttyi noin vuosi edellisestä merkatusta öljynvaihdosta, vaikka kilometrit eivät olleet lähelläkään öljynvaihtorajaa. Näin ollen öljyjä on vaihdeltu riittävän usein ja säännöllisesti, eikä koneessa tunnu olevan vielä ratkaisevia kulumisen merkkejä. Ehkä ainoastaan ääntelevä ohjaustehostin kertoo auton iästä ja ajomäärästä.

Vaikka autokuume vaivaakin aina välillä, tällä kaksikolla jatketaan jonkun aikaa. Häät ja matkailun lisääntyminen tietää myös rahanmenoa, joten autojen päivittäminen ei ole etusijalla. Toisaalta kilometrien lisääntyessä ajatuksissa on pyörinyt myös diesel-auton hankkiminen. Onhan autojen hinnat yleisesti pudonneet niin, että tarjolla alkaa olla mielenkiintoisia naftaa polttavia coupé-malleja viidestä tonnista alkaen!

© Caradise 2019

Pala Amerikan unelmaa

Ford Mustang 2.3 EcoBoost A6 Convertible testattu elokuussa 2019.

Ford Mustang on komea peli myös puolikkaalla moottorilla. Tosin muskeliautoksi aatelointi edellyttää V8-konetta.

Kymmenisen vuotta sitten Floridassa Miamin kaduilla näkyi runsaasti uusia Mustangeja, useimmat avomallisia. Aikani niitä ihmeteltyäni huomasin melkein jokaisen ikkunassa pienen viivakoodin, joka kertoi, että ne olivat kaikki vuokra-autoja. Tähän muistikuvaan tukeutuen en lähtenyt etukäteen varailemaan mitään autoa San Franciscosta. Pitäähän nyt jokaisella amerikkalaisella autovuokraamolla olla oma Mustanginsa!

Katsoimme vain nopeasti Googlesta muutaman vuokraamon lähistöltä, sekä hinnat avo-Mustangille. Lähtöhinnat pyörisivät noin 170 dollarin kulmilla, mutta veroineen ja puolipakollisine lisukkeineen on varauduttava noin 200 € kuluerään. Korkeimpaan luottaen kävelimme muutaman korttelin päähän, ja samalta kadulta löytyikin useampi vuokraamo. Pari ensimmäistä ei pystynyt tarjoamaan mitään sopivan sporttista menopeliä, ja Hertzin pisteessäkin oli valtava jono, mutta City Rent-A-Car onnistui luovuttamaan meille Ford Mustang Convertiblen heti päiväksi käyttöön!

Virkailija kehui Mustangin olevan vuosimallia 2019, mutta viereiseltä parkkihallilta noudimme todennäköisesti pari vuotta vanhan yksilön. Mustang sai nimittäin kasvojen kohotuksen vuonna 2018, ja tämä auto on sitä vanhempaa polvea. Riittävän uusi ja komea meille kuitenkin! Vuokraamot eivät yleensä kerro tarkemmin, minkälainen versio on kyseessä, tai millä moottorilla, vaan odottavat asiakkaan häipyvän kaupungin kaduille sen kummemmin miettimättä.

Ensivaikutelma Mustangista paljastaa auton olevan komea avoauto, mutta ehkä hieman karkea laadultaan. Sisällä kaikki varusteet sentään toimivat, mitä nyt kova muovi saattaa häiritä joitain. Suurempi ongelma on takasivuikkunat, jotka eivät mene kokonaan ylös, kun kangaskatto on ylhäällä. Ikkunoiden väliin jää jopa sentin rako! Aurinkoisessa Kaliforniassa se tuskin häiritsee, mutta jos aiot hankkia tällaista omaksi, kannattaa ehdottomasti tarkistaa, että sivuikkunat menevät helposti kiinni saakka!

En myöskään kokeillut, olisiko ikkunoiden nostamisen järjestyksellä asiaan vaikutusta, sillä me tietysti laskimme katon heti alas päivän ajaksi. Katto avautuu sähköllä, mutta ennen tuulilasin karmissa olevan napin painamista on kierrettävä jykevä kahva puoli kierrosta lukituksen avaamiseksi.

Värikin sattui kohdalleen! Kuten kuvasta näkyy, tyttöystäväni jo ennalta valitsema mekko sopii täydellisesti Mustangin maalipinnan sävyyn. Hän oli jopa salaa rukoillut avoauton olevan punainen, jos sellainen ylipäätään vuokrataan! Näin meidän pienimpiin pyyntöihin joskus vastataan, jos vain uskoa riittää…

Tilaa ohjaamossa on reilusti, onhan kyseessä amerikkalainen auto. Tuleva vaimo jopa valitteli kuskin olevan niin kauhean kaukana, kun on tottunut koti-Suomessa intiimimpään kruisailuun MX-5:llä! Takapenkkiä en tullut kokeilleeksi, mutta kai sinnekin aikuinen juuri ja juuri mahtuu. Tavaratilakin on avoautolle riittävä.

Koko tuntuu myös kaupunkiajossa. Keula on massiivinen, ja heti parkkihallin ramppia alas hivutellessa sai kurotella oikein tosissaan, jotta näkisi jalankulkijat ja ohi pyyhältävät Aston Martinit! Sama ilmiö tuli eteen usein San Franciscon jyrkillä kadunkulmilla. Pahimmillaan risteyksessä ei nähnyt oikein muuta kuin taivasta. Konepellin terävät kyömyt sen sijaan nostavat fiilistä…

San Franciscon kadut ovat yllättävän möykkyisiä, eikä pelkästään ratikkakiskojen vuoksi. Mustangin jousitus joutuukin heti testiin. Eikä se kieltämättä kaikkein mukavin auto ole. Tässäkin tietynlainen karkeus välittyy. Uusimman Mustangin alusta alkaa silti pärjätä eurooppalaisille kilpailijoille, ja myöhemmin mutkapätkällä sopiva jämäkkyys toi esiin parempia puoliaan.

Pilvenpiirtäjiä ihmetellessä tuli samalla pohdittua, millä moottorilla nyt liikutaan. V8-mallin tunnistaa helposti GT-kylteistä siellä täällä autoa. Niitähän ei tästä autosta löydy, joten vaihtoehdoiksi jää vapaasti hengittävä V6 tai 2,3-litrainen EcoBoost-turbonelonen. Äänistä uskallan päätellä Mustangin olevan pienemmällä moottorilla, joka on huomattavasti yleisempi vaihtoehto. Senkin teho nousee jopa yli kolmen sadan hevosvoiman, joka riittää ripeään liikkumiseen. Muskeliautoa ei neljä sylinteriä vielä Mustangista tee.

Amerikassa kun ollaan, vaihteisto on luonnollisesti automaattinen. Faceliftin yhteydessä automaattivaihteisto päivitettiin peräti kymmenvaihteiseksi, mutta tässä pykäliä on vain kuusi. Sekin on ihan riittävästi. Vaihdot onnistuvat suhteellisen sulavasti. Jos haluaa hyödyntää moottorijarrutusta vasemmasta lavasta ratin takaa, niin ei kannata pitää vaihdekeppiä D-asennossa. Muutoin automaatti työntää hetken päästä isompaa pykälää vaivihkaa sisään, ja isommassa alamäessä täytyy hypätä jo jarrulle. S-asennossa vaihde onneksi pysyy halutussa, kun siirtyy käsikäytölle. Pysyykö kuminpoltossakin? Sen jätin kokeilematta seurasta johtuen…

Vuokra-Musse on muuten ollut ahkerassa käytössä: Juuri ennen romanttisimpia hetkiä punaisen Fordin mittariin tuli täyteen 66666 mailia! Ajotietokone kertoi kulutukseksi amerikkalaisittain 15 mailia gallonalla, eli ei EcoBoost Mustangista mitään ekoautoa tee. Toki ajon painopiste tällä yksilöllä on kaupunkipainotteista.

Rauhallisen kruisailun jälkeen suuntasimme syvemmälle metsien sisään. Kaliforniassa ei tarvitse matkata kauas löytääkseen hienoja mutkateitä. Tiet ovat myös pääosin hyvässä kunnossa, joskin nopeusrajoitukset yleensä aika matalia. Mutta mäenrinteiden kurveissa Mustang alkoi näyttämään kykyjään myös ajettavuuden suhteen. Tässä klassikossa on aiemmin turvauduttu halpaan ja kestävään jäykkään taka-akseliin, mutta viimeisimmän sukupolven erillisjousitus on nostanut ajonautinnon lähelle muita sporttisia autoja. Toki iso koko ja muhkeat penkit syövät ketteryyden tunnetta.

Ja vaikka nelipyttyinen ei olekaan veekasin veroinen, voimaa riittää sen verran paljon, etten tainnut neulansilmien jälkeen uskaltaa painaa kaasua ollenkaan pohjaan asti. Uskon, että ainakin toisen pyörän olisi näin saanut sutimaan. Luistonesto ja lukkoperän puute onneksi rauhoitti menoa, samoin seura viereisellä istuimella. Hänkin tosin kehui kyytiä hurjemmaksi kuin Tornadossa Särkänniemessä!

Illan viiletessä palasimme taas ison punaisen sillan yli kaupungin puolelle. Myös lämmityslaite todettiin toimivaksi. Myöhemmin tajusin istuimissa olevan lämmitystoiminnon lisäksi jopa ilmastoinnin! Harmi, etten tajunnut kokeilla sitä päivän paahtaessa. Mustangissa on muutenkin kivoja yksityiskohtia, joita ei odottaisi olevan näin edullisessa avoautossa. Esimerkiksi pimeällä ovia avatessa maahan heijastuu tuttu hevoslogo! Sama logo muistuttaa myös keskikonsolin näytössä, missä autossa istutaan. Pelkääjän puolella kojelautaa koristaa vielä legendan 55-vuotisesta historiasta kertova laatta.

Kun katselee Mustangin tunnusomaisia kolmoistakavaloja auringon laskiessa horisonttiin Tyyni Valtameri taustalla, ymmärtää, että tämä auto oli täsmälleen oikea elämäni toistaiseksi parhaaseen päivään. Punainen avo-Mustang huokuu Amerikkaa: se on suuri ja näyttävä auto, joka ei ujostele eikä häpeile itseään. Silti se on sopivan edullinen tarjoamaan keskiverto-Kekelle palan amerikkalaista unelmaa! Edes hetkeksi!

© Caradise 2019