sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Hyvä vai paha?

Chevrolet Camaro RS 5.0 TBI Convertible testattu heinäkuussa 2009.

Kolmospolven Camaron kovan ja uhmakkaan ulkokuoren alta paljastuu pehmeä ja rauhallinenkin puoli.


Chevrolet Camaro pikkulohkolla on yksi niistä autoista, joista minulla ei ennen koeajoa ole ollut kunnollista mielikuvaa, millainen se voisi olla. Yksi automaailman itsestäänselvyyksistähän on, että vanhat jenkit ovat pehmeitä laivoja, olivatpa ne sitten kuinka sporttisen näköisiä tahansa. Camarokaan ei tee tästä poikkeusta, ainakaan V6-moottorisena, mutta V8-versioissa pitäisi ainakin maalaisjärjen perusteella olla edes hieman tiukempi alusta. Nyt tuohon pitäisi saada jotain selvyyttä...

Koeajossa on yksi kulmikkaan kasari-Camaron viimeisimmistä yksilöistä, eli avokorinen ”ysikakkonen” RS-varusteilla ja viiden litran TBI-kasilla. Neljännen sukupolven Camaro esiteltiin seuraavana vuonna pyöreämmällä korilla. Kolmas sukupolvi laskettiin myyntiin vuonna 1982, mutta avomalli samasta aiheesta esiteltiin vasta vuonna 1987. Avoautothan olivat Amerikassa pannassa sitä ennen noin kymmenen vuotta.

Vuoden 1992 Camarot saivat juhlavuoden kunniaksi ”25th Anniversary Edition” –kyltin kojelautaansa. RS-paketti tarkoitti lähinnä huomattavampia spoilereita, jotka olivat yhtenevät tehokkaamman Z28:n kanssa. Varustelu sisältää muutaman Amerikan herkun, kuten ilmastoinnin, vakionopeudensäätimen ja sähköiset ikkunat ja peilit. Sen sijaan katto aukeaa yllättäen käsivoimin.

Viimeisenä mallivuotena oli tarjolla neljää moottorivaihtoehtoa, joista pienin oli 3,1-litrainen V6. Huippumalli Z28:ssa oli Corvetesta lainattu 5,7-litran V8. Viisilitrainen oli tarjolla joko kunnon ruiskulla (TPI) sekä ”kaasariruiskulla”, kuten koeajetussa yksilössä . TBI tulee sanoista Throttle-Body Injection, ja siinä ruisku on ikään kuin kaasarille kuuluvalla paikalla. Tehoa ei ole enempää kuin maltilliset 170 kaakkia.

Onneksi se ei kuulu äänissä. Veekasin laulu on ehdottomasti Camaron parasta antia. Tyhjäkäynnillä moottorin höpinä kertoo koneessa olevan potentiaalia myös isompiin teholukemiin. Jäykän kaasupolkimen kanssa saa olla tarkkana, suhteellisen pieni teho on yllättävän herkästi käytössä. Kun poljentaan tottuu, päästään kunnolla asiaan.

Ajoin heti koeajon alkuun Vihdintielle, joka on sattumalta tällaisen auton ominta elementtiä. Tie on kuin viivottimella vedetty, ja siinä on paljon liikennevaloja ja 70 km/h rajoitus. Tällaisia ne tiet tuppaavat usein Amerikassakin olemaan. Tyhjäkäynnillä suht hiljainen V8 alkaa kiihdytyksissä hyristä kovempaa ja korvia huumaava ääni tunkeutuu selkäytimeen saakka katon ollessa kolossaan. Keula nousee selvästi ja laatikko vaihtaa tasaisesti isommalle, kunnes tulee taas liikennevalot. Jarrut eivät tunnu tehokkailta, mutta saa kuitenkin auton pysähtymään. Ja taas keinutaan, tällä kertaa perä nousee ylemmäs.

Sitten päästään Haagan isoon ympyrään, ja karu totuus paljastuu. Camarosta ei ole urheiluautoksi. Auto ei sinänsä kallistele ulkokurvin puolelle jäykästä taka-akselista johtuen, mutta se keinuu epämääräisesti pompuissa ja tuntuma etupyöriin on koko ajan huono. Tämä johtuu ainakin osittain lyhyestä akselivälistä. Osa menee tietysti tottumattomuuden piikkiin, mutta kun päästään sopivan syheröiselle tienpätkälle, luottamus autoon alkaa äkkiä kadota.

Ajellaan siis hiljaa kaupungilla ja etsitään se lähin merenranta. Siellä amerikkalaiset avoautot ovat jälleen kuin kotonaan. Valoissa kaasua reippaasti, päästetään tavoitenopeudessa irti ja Camaro rullailee kauniisti pitkiä matkoja. Pikkuisen lisää kaasua, ihan vaan murinan vuoksi, ja taas pysytään muun liikenteen tahdissa. On muuten hauskaa.

Merenrannan löytyessä on aika nousta autosta ja ottaa pari kuvaa. Samalla tulee katsottua autoa sillä silmällä. Camaro on kieltämättä hyvännäköinen. Merensininen sävy korostaa ulkomuotoja.

Camaro on iso auto, pituutta on lähes viisi metriä. Silti autossa istutaan erittäin matalalla ja hidasteissa saa varoa pohjakosketuksia. Etu- ja takaylitykset ovat pitkiä, mikä saa keulan ja perän näyttämään todella massiivisilta. 1980-luvulle tyypillinen kulmikkuus on tuotu esiin aggressiivisella tavalla. Silti 15-tuumaiset pyörät eivät näytä liian pieniltä koriin, koska kylkilinja on matala. Ovi on hirmuisen pitkä. Kokonaisuudessaan Camaron mittasuhteet ovat todella tasapainoiset. Auto näyttää kuvissa pienemmältä kuin se todellisuudessa on.

Vaikka ulkokuori on kunnossa, alustan ohella suurin pettymys on Camaron sisätilat. Ohjaamoa ei vain kertakaikkiaan ole päivitetty tarpeeksi 1980-luvun suunnittelusta. Penkit ovat pehmeät ja jotenkin ryhdittömät. Tässä huomaa selvästi, että auto on suunniteltu king size-koon jenkeille. Tilaa istuimissa riittää kyllä, mutta tukea ei.

Kojelauta on vanhanaikainen, huonolaatuinen ja tuntuu ettei se pysy enää liitoksissaan. Sama koskee lähes kaikkia vipuja, kytkimiä ja luukkuja. Ne ovat joka suuntaan väljiä, karkean tuntuisia, ja tuntuvat lähtevän irti koloistaan. Moni napeista on sanonut irti toimintasopimuksensa. Valitettavasti piirre ei ole ominaista pelkästään  Camarolle, vaan lähes kaikille autoille, mitä on Amerikan mantereella siihen aikaan valmistettu.

No kannattaako tällaista ostaa? Ykkösautoksi ainakaan itse en tämän ikäistä Camaroa hankkisi, se vaatisi tietynlaisen asenteen tai sitten vähintäänkin kalifornialaisen talven. Kakkosautoksi tai harrastepeliksi Camaro sen sijaan sopii oivallisesti. Silloin korkeahko kulutus ja alustan vetelyys ei niin haittaa. Ja toisaalta kruisailu katto auki ja veekasin rentouttava murina toimii loistavana kesäpäivän terapiana, jota on äärimmäisen vaikea sanoin kuvailla. Se pitää itse kokea.
 
© Caradise 2014

tiistai 16. syyskuuta 2014

Lincoln Continental Mark IV

Amerikanraudat ovat aina olleet isoja autoja. Jonkinasteisen ääripään saavuttivat 1970-luvun muoti-ilmiö, suuret kaksioviset luksus-coupét, joita jenkit kutsuivat termillä ”Personal Luxury”. Edustajia tässä luokassa oli melkeinpä jokaiselta amerikkalaiselta valmistajalta, mutta suurimmat ja kauneimmat tulivat Cadillacin ja Lincolnin riveistä. Näiden kahden huippumallit Eldorado ja Continental Mark kamppailivat keskenään, ja tämä on yksi harvoista lajeista, jossa Lincoln oli parempi.

Erityisesti Mark IV oli valtava menestys. Sen henkiset edeltäjät olivat upeita autoja, joista nyt on tullut kalliita klassikoita. Ensimmäisen polven Continental eli ”Mark I” muistetaan V12-moottoristaan, ja se on yksi 1940-luvun tunnetuimmista autoista. Toista polvea, Continental Mark II:ta, tehtiin sitäkin erittäin vähän, vain vajaat 3000 kappaletta vuosina 1955-57. Monet asiantuntijat, ja myös Lincoln itse, eivät pitäneet vuosien 1958-60 Mark III-V –sarjaa riittävän ylellisenä eikä nimensä veroisena.

Sen tähden Lincoln esitteli uuden Continental Mark III:n vuonna 1968. Sen muodot olivat ryhdikkäät ja ajalleen modernit, ja kuitenkin niissä oli sopivasti lainaa 1950-luvun edeltäjästä. Moottoriksi kelpasi ainoastaan suuri 460-kuutiotuumainen V8, joka kehitti 365 hevosvoimaa. Mark III:a valmistettiin neljän vuoden ajan lähes 80 000, ja veikkaan, että tässä voisi olla yksi tulevaisuuden sijoituskohteista: hinnat eivät vielä ole liian korkeita, mutta kun mallin tyyli ja olemus huomataan laajasti, alkavat hinnat nousta.

Seuraaja Mark IV esiteltiin vuonna 1972. Se oli vieläkin pidempi, matalampi ja leveämpi kuin 5,5-metrinen Mark III. Myös adjektiivit linjakas, mahtava ja häpeilemättömän kulmikas kuvaavat Lincolnia hyvin. Rolls-Royce-mainen grilli tuotiin esiin leikkaamalla aukko sen kohdalle puskuriin. Sen eteen sai lisävarusteena pienen riman, joka suojasi kolhuilta ja muutti hieman keulan ilmettä. Samoin C-pilarin soikea ooppera-ikkuna oli aluksi lisävaruste. Se oli kuitenkin niin suosittu, että seuraavana vuonna siitä tuli Nelosen vakiovaruste, ja monien muiden oli pakko kopioida idea omiin autoihinsa!

Valtava moottori pysyi samankokoisena, mutta laskutavan muutoksen ja orastavan öljykriisin vuoksi ilmoitetusta tehosta katosi noin 150 hevosvoimaa. Mitään muita vaihtoehtoja ei Mark IV:seen saanut. Teho vaihteli vuosittain, mutta pysyi reilussa kahdessasadassa koko tuotannon ajan. Eli mikään tykki tämä 2,5-tonninen maantiejahti ei koskaan ollut, mutta tehoa ja ennen kaikkea vääntöä oli esikuvansa tapaan ”riittävästi”!

Varustelu oli luksusautomaisen runsasta: Lähes kaikkea pystyi säätämään automaattisesti sähköllä, kuten ilmastointia ja istuimia. Mark IV oli jopa varusteltu jonkinlaisella ABS-jarrujen esiasteella! Sisätilat olivat hulppeat ja mukavat, ja kaiken kruunasi Cartierin tyylikäs kello mittaristossa.

Seuraavana vuonna tuli lisää määräyksiä valtion taholta: Uusien autojen tulisi kestää vahingoittumatta törmäys 5 mailin tuntinopeudesta ja kaunis puskuri piti vaihtaa järeämpään. Takapuskurin piti sietää pusut vastaavasti 2,5 mailin vauhdista, joten lisävarusteeksi tuotiin krominen vahviste ”feikki-continental-kitin” alapuolelle. Varusteluun tuotiin muutamia parannuksia ja uutena erikoismallina Silver Luxury Group, joka tarkoitti lähinnä nimensä mukaista väritystä korin, vinyylikaton ja nahkaverhoilun suhteen.

Vuonna 1974 törmäyssäädökset astuivat voimaan myös takapuskurin osalta, joten Mark IV sai täysin uudenlaisen perän. Valot nousivat puskurista korin puolelle. Vaikka auton olemus muuttui raskaammaksi ja pituutta kertyi muhkeampien puskurien vuoksi lähes 5,8 metriä, ainakin omaa silmääni uudistus miellyttää enemmän. Harva valmistaja sai uudet massiiviset puskurit istumaan niin sopusuhtaisesti kuin Lincoln!

Varusteluun tuli pieniä päivityksiä vuosi vuodelta, mutta suurin tekninen muutos Mark IV:n evoluutiossa oli levyjarrujen asentaminen vuonna 1975. Samana vuonna tuli tarjolle myös ikkunan sähkölämmitys takalasin lisäksi myös tuulilasiin, sekä pyöränkaarien ympäri kulkeva kylkilista. Hieman yllättäen, moni vakiovaruste, kuten Sure-Track-jarrujärjestelmä ja vakionopeudensäädin, siirtyi optiolistalle viimeiselle mallivuodelle. Näin tehdas sai lähtöhintaa alemmas ja ostajien mielenkiinnon pidettyä yllä.

Mark IV pysyi haluttavana loppuun saakka myös lukuisien erikoismallien myötä. Luxury Group-paketteja sai lopulta useana eri väriyhdistelmänä. Todellisia keräilymallejakin ilmestyi vuonna 1976. Lincoln esitteli neljä Designer Series –mallia, jotka oli nimetty tunnettujen suunnittelijoiden mukaan: Bill Blass, Emilio Pucci, Givenchy sekä Cartier. Jokaisessa oli erikoinen väriyhdistelmä, sekä 22 karaatin kultalevy kojelaudassa, johon kaiverrettiin ensimmäisen omistajan nimi!

Näiden uudistusten avulla Mark IV –sukupolven myynti pysyi loppuun asti erinomaisena. Tuotantomäärät vaihtelivat vuodesta toiseen 50 000 molemmin puolin, ja yhteensä Mark IV -mallia valmistettiin 278 869 yksilöä. Viides Mark-sukupolvi esiteltiin seuraavana vuonna, ja se oli vielä hitusen nelostakin suurempi! Maailmalla trendi oli kuitenkin jo luksusautojenkin kohdalla pienempiä suosiva, joten 1970-luvun Continental Mark IV jäi yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista kaksiovisista. Valitettavasti tällaisia autoja ei tulla koskaan enää valmistamaan...
 
© Caradise 2014

maanantai 15. syyskuuta 2014

Avoautokausi jatkuu

Bongasin tuoreesta Tekniikan Maailmasta mielenkiintoisen uutisen. Virallisen tilaston mukaan Suomessa liikkui kesällä 16 212 avoautoa! Kasvua viimevuodesta on noin 500 autoa. Kieltämättä harmittaa ettei oma autoni kuulu tuohon puolen prosentin luokkaan...

Avoautokelit nimittäin tuntuvat vain jatkuvan. Kyynisimpien mielestä avoautolla voi ajella Suomessa vain muutamana hassuna hellepäivänä keskellä kesää. Oma optimismini edustaa toista ääripäätä: avoautokausi kestää mielestäni jopa puoli vuotta! Ensimmäiset päivät, kun rättikattoa kannattaa raottaa, ovat huhtikuun alun aurinkoiset kevätpäivät. Ja usein vielä lokakuulle osuu muutamia aurinkoisia päiviä, jolloin lämpötila kipuaa nippa nappa kymmenen asteen yli. Sadepäivinä ei tule ajeltua katto auki kesälläkään, joten miksi niitä syksylläkään pitäisi laskea. Eli älkää nyt ihan vielä asentako niitä kiinteitä kattoja avoautoihinne...

Omat avoautoilut on sen sijaan lykätty hamaan tulevaisuuteen eli ainakin ensi kevääseen. Nyt keskitytään tiukasti ajo-opetuksen hiomiseen ja liikennesääntöjen kertailuun. Onhan niitä pykäliä muutama päässyt unohtumaan, mutta vielä sentään pääsisin teoriakokeesta läpi, jos sellainen naaman eteen työnnettäisiin!

Syksy tuo mukanaan myös pari uudistusta Caradiseen. Laadin lyhyitä arvioita erikoisemmista autouutuuksista heti kun vain virallisia kuvia irtoaa. Sen lisäksi joidenkin juttujen, kuten tapahtuma-artikkelien alle on lisätty tieto sijainnista.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Uusi Mercedes-AMG GT

Mersulta eivät näköjään ideat lopu. Hovivirittäjä AMG:n insinöörit ovat saaneet ilmeisen vapaat kädet suunnitella mieltymystensä mukainen rata-auto kadulle. Tulos on hämmästyttävän upea! On uskomatonta miten tältä merkiltä voi tulla etumoottorisia superautoja melkeinpä vuoden välein, ja silti niillä on vielä jotain uutta hihassa.

Ensinnäkin uuden nimen kanssa on oltava tarkkana: se ei ole Mercedes-Benz vaan Mercedes-AMG GT. Tämä viimeistään paljastaa, että Stuttgart on lähtenyt tosissaan kahlaamaan uusille vesille. Kohteena on epäilemättä Porsche 911 ja sen lukuisat eri versiot. Jonkinlaisena edeltäjänä pidettävä SLS ei oikein ihan osunut Porschen territoriolle ollen selvästi tehokkaampi ja kalliimpi kuin Turbo. Jaguarin tuore F-Type osuu ehkä parhaiten uuden GT:n tappolistalle, miksei myös vanha kunnon Corvette. Mutta Audilla ja Bemarilla ei ole mitään sanottavaa tähän kisaan...

Muodoissa on hieman lainaa SLS-mallista, sekä alkuperäisestä Lokinsiipi-Mersusta, mutta muuten GT näyttää todella vähän Mersulta. Ovetkin ovat taas perinteistä mallia. Mittasuhteet ovat todellakin nimensä veroiset, keula on käsittämättömän pitkä ja ohjaamo sijaitsee normiauton takapenkin kohdalla. Todellista kokoa on pelkistä kuvista erittäin hankala hahmottaa. Penkkejä GT:ssä on vain kaksi.

On oikeastaan aika fiksu veto tehdä selvä pesäero SLS-malliin. Aidoilla lokinsiipi-ovilla ja viimeisellä vapaastihengittävällä AMG-veekasilla varustettu SLS varmistaa näin todellisen klassikon aseman. GT on pienempi, kätevämpi ja ystävällisempi kaupunkiliikenteessä. Silti se on vähintään yhtä nopea radalla ja kiihdytyssuoralla. Ja saattaa käydä niin, kun SLS oli SLR:ää puolet halvempi, GT höylää hinnasta pois vielä ainakin sata tonnia.

Moottorit ovat nykyaikaistuneet ja vaihtoehtoja on kaksi. V8 on tilavuudeltaan neljä litraa ja turboja on kaksi kappaletta. GT S-mallin teho on 510 hevosvoimaa ja perusmallissa niitä on viitisenkymmentä vähemmän. Manuaalia ei saa, sillä seitsenvaihteinen kaksoiskytkinlaatikko on ainoa vaihtoehto. Täten ilmoitettu 3,8 sekunnin kiihtyvyys sataseen on helpompi saavuttaa kuin ilmoitettu alle kymmenen litran yhdistetty kulutus...
 
© Mercedes-Benz