Kolmospolven Camaron kovan ja uhmakkaan ulkokuoren alta paljastuu pehmeä ja rauhallinenkin puoli.
Chevrolet Camaro pikkulohkolla on yksi niistä autoista, joista minulla ei ennen koeajoa ole ollut kunnollista mielikuvaa, millainen se voisi olla. Yksi automaailman itsestäänselvyyksistähän on, että vanhat jenkit ovat pehmeitä laivoja, olivatpa ne sitten kuinka sporttisen näköisiä tahansa. Camarokaan ei tee tästä poikkeusta, ainakaan V6-moottorisena, mutta V8-versioissa pitäisi ainakin maalaisjärjen perusteella olla edes hieman tiukempi alusta. Nyt tuohon pitäisi saada jotain selvyyttä...
Koeajossa on yksi kulmikkaan kasari-Camaron viimeisimmistä yksilöistä, eli avokorinen ”ysikakkonen” RS-varusteilla ja viiden litran TBI-kasilla. Neljännen sukupolven Camaro esiteltiin seuraavana vuonna pyöreämmällä korilla. Kolmas sukupolvi laskettiin myyntiin vuonna 1982, mutta avomalli samasta aiheesta esiteltiin vasta vuonna 1987. Avoautothan olivat Amerikassa pannassa sitä ennen noin kymmenen vuotta.
Vuoden 1992 Camarot saivat juhlavuoden kunniaksi ”25th Anniversary Edition” –kyltin kojelautaansa. RS-paketti tarkoitti lähinnä huomattavampia spoilereita, jotka olivat yhtenevät tehokkaamman Z28:n kanssa. Varustelu sisältää muutaman Amerikan herkun, kuten ilmastoinnin, vakionopeudensäätimen ja sähköiset ikkunat ja peilit. Sen sijaan katto aukeaa yllättäen käsivoimin.
Viimeisenä mallivuotena oli tarjolla neljää moottorivaihtoehtoa, joista pienin oli 3,1-litrainen V6. Huippumalli Z28:ssa oli Corvetesta lainattu 5,7-litran V8. Viisilitrainen oli tarjolla joko kunnon ruiskulla (TPI) sekä ”kaasariruiskulla”, kuten koeajetussa yksilössä . TBI tulee sanoista Throttle-Body Injection, ja siinä ruisku on ikään kuin kaasarille kuuluvalla paikalla. Tehoa ei ole enempää kuin maltilliset 170 kaakkia.
Onneksi se ei kuulu äänissä. Veekasin laulu on ehdottomasti Camaron parasta antia. Tyhjäkäynnillä moottorin höpinä kertoo koneessa olevan potentiaalia myös isompiin teholukemiin. Jäykän kaasupolkimen kanssa saa olla tarkkana, suhteellisen pieni teho on yllättävän herkästi käytössä. Kun poljentaan tottuu, päästään kunnolla asiaan.
Ajoin heti koeajon alkuun Vihdintielle, joka on sattumalta tällaisen auton ominta elementtiä. Tie on kuin viivottimella vedetty, ja siinä on paljon liikennevaloja ja 70 km/h rajoitus. Tällaisia ne tiet tuppaavat usein Amerikassakin olemaan. Tyhjäkäynnillä suht hiljainen V8 alkaa kiihdytyksissä hyristä kovempaa ja korvia huumaava ääni tunkeutuu selkäytimeen saakka katon ollessa kolossaan. Keula nousee selvästi ja laatikko vaihtaa tasaisesti isommalle, kunnes tulee taas liikennevalot. Jarrut eivät tunnu tehokkailta, mutta saa kuitenkin auton pysähtymään. Ja taas keinutaan, tällä kertaa perä nousee ylemmäs.
Sitten päästään Haagan isoon ympyrään, ja karu totuus paljastuu. Camarosta ei ole urheiluautoksi. Auto ei sinänsä kallistele ulkokurvin puolelle jäykästä taka-akselista johtuen, mutta se keinuu epämääräisesti pompuissa ja tuntuma etupyöriin on koko ajan huono. Tämä johtuu ainakin osittain lyhyestä akselivälistä. Osa menee tietysti tottumattomuuden piikkiin, mutta kun päästään sopivan syheröiselle tienpätkälle, luottamus autoon alkaa äkkiä kadota.
Ajellaan siis hiljaa kaupungilla ja etsitään se lähin merenranta. Siellä amerikkalaiset avoautot ovat jälleen kuin kotonaan. Valoissa kaasua reippaasti, päästetään tavoitenopeudessa irti ja Camaro rullailee kauniisti pitkiä matkoja. Pikkuisen lisää kaasua, ihan vaan murinan vuoksi, ja taas pysytään muun liikenteen tahdissa. On muuten hauskaa.
Merenrannan löytyessä on aika nousta autosta ja ottaa pari kuvaa. Samalla tulee katsottua autoa sillä silmällä. Camaro on kieltämättä hyvännäköinen. Merensininen sävy korostaa ulkomuotoja.
Camaro on iso auto, pituutta on lähes viisi metriä. Silti autossa istutaan erittäin matalalla ja hidasteissa saa varoa pohjakosketuksia. Etu- ja takaylitykset ovat pitkiä, mikä saa keulan ja perän näyttämään todella massiivisilta. 1980-luvulle tyypillinen kulmikkuus on tuotu esiin aggressiivisella tavalla. Silti 15-tuumaiset pyörät eivät näytä liian pieniltä koriin, koska kylkilinja on matala. Ovi on hirmuisen pitkä. Kokonaisuudessaan Camaron mittasuhteet ovat todella tasapainoiset. Auto näyttää kuvissa pienemmältä kuin se todellisuudessa on.
Vaikka ulkokuori on kunnossa, alustan ohella suurin pettymys on Camaron sisätilat. Ohjaamoa ei vain kertakaikkiaan ole päivitetty tarpeeksi 1980-luvun suunnittelusta. Penkit ovat pehmeät ja jotenkin ryhdittömät. Tässä huomaa selvästi, että auto on suunniteltu king size-koon jenkeille. Tilaa istuimissa riittää kyllä, mutta tukea ei.
Kojelauta on vanhanaikainen, huonolaatuinen ja tuntuu ettei se pysy enää liitoksissaan. Sama koskee lähes kaikkia vipuja, kytkimiä ja luukkuja. Ne ovat joka suuntaan väljiä, karkean tuntuisia, ja tuntuvat lähtevän irti koloistaan. Moni napeista on sanonut irti toimintasopimuksensa. Valitettavasti piirre ei ole ominaista pelkästään Camarolle, vaan lähes kaikille autoille, mitä on Amerikan mantereella siihen aikaan valmistettu.
No kannattaako tällaista ostaa? Ykkösautoksi ainakaan itse en tämän ikäistä Camaroa hankkisi, se vaatisi tietynlaisen asenteen tai sitten vähintäänkin kalifornialaisen talven. Kakkosautoksi tai harrastepeliksi Camaro sen sijaan sopii oivallisesti. Silloin korkeahko kulutus ja alustan vetelyys ei niin haittaa. Ja toisaalta kruisailu katto auki ja veekasin rentouttava murina toimii loistavana kesäpäivän terapiana, jota on äärimmäisen vaikea sanoin kuvailla. Se pitää itse kokea.
 |
| © Caradise 2014 |
