Vakavasti otettava

 Lexus RC 300h Hybrid A Executive testattu helmikuussa 2021.

Lexuksen persoonallinen RC 300h Coupé on hyvin viimeistelty ja ekologinen, mutta vähän turhan järkevä.

Urheilullisuuden ja taloudellisuuden liitto on automaailmassa tunnetusti aika vaikeasti toteutettavissa. Yrittäjiäkään ei ole liikaa ollut. Perinteinen tapa yhdistää ajamisen hauskuus alhaiseen kulutukseen on Lotus-tyylinen painon pudottaminen, jopa äärimmäisyyksiin asti. Kun on pienempi paino, riittää pienempi moottori, joka puolestaan tyytyy pienempään energiamäärään.

Nykyaika on tuonut myös toisenlaisen näkökulman aiheeseen: Sähkömoottorien tunkeutuminen autoihin voisi olla vastaus tähänkin haasteeseen? Vai voisiko sittenkään? Menestyksekkäitä toteutuksia ympäristöystävällisestä urheiluautosta kun ei ole käytännössä vielä näkynyt. Tesla Roadstereita valmistui aikanaan alle 2 500 autoa, ja seuraajan tulo on lykkääntynyt useaan otteeseen. BMW i8 myi selvästi paremmin, reilut 20 000 autoa kuuden vuoden aikana, mutta malli jäi lopulta ainutlaatuiseksi klassikoksi vailla tietoa seuraajasta. Uusimmissa superautoissa hybridimoottorit ovat yleistyneet, mutta lähinnä päästöpohjaisia kieltoja ja veroja kiertämään. Toki pioneereja tarvitaan, jos muutoksesta halutaan pysyvä.

Yksi hybriditeknologian pioneereista on Toyota, sekä sen luksusmerkki Lexus, jotka ovat saaneet autojensa voimalinjan toimimaan ja menestymään. Lexus on käytännössä historiansa alusta saakka tuottanut myös kaksiovisia malleja. Oli siis luonnollista, että vuonna 2013 esitelty RC Coupé tuli markkinoille myös hybridinä. Mallia myydään pelkällä bensamoottorillakin, mutta monilla markkinoilla, kuten Suomessa myynti koostui käytännössä ainoastaan RC 300h -hybridimallista. Nyt on aika siis tutustua, miten ekologisuus ja urheilullisuus sopii yhteen!

Pääsin ensimmäisen kerran tutustumaan RC-malliin Auto 2018 -tapahtumassa, missä oli mahdollisuus koeajaa pieni lenkki uutta RC 300h Coupéta opas kyydissä. Silloin tuntemukset olivat positiivisia, ja voimalinja osoittautui sulavaksi toiminnaltaan. Toyota Kaivokselalta lainattu musta yksilö on pari vuotta tuota vanhempi, mutta tekniikaltaan yhtenevä. Kiperästä pakkassäästä huolimatta tavoitteena oli päästä vähän mutkaisemmille teille kokeilemaan, houkutteleeko Lexus RC 300h ajamaan kaarteissa.

Koska helmikuinen iltapäivä oli jo pitkällä ja aurinko laskeutumassa, suuntasin ensin jonnekin lähelle ja korkealle ottamaan autosta kuvia. Samalla tuli ihmeteltyä tarkemmin Lexuksen voimakkaita muotoja, jotka ovatkin yksi RC:n myyntivalteista! Leveä limppu näyttää komealta veistokselta, jonka ilme muuttuu vähän katselukulmasta riippuen. Jänniä pokkauksia ja kulmia on ympäri autoa, ja etenkin valoumpiot edessä ja takana ovat kuin modernin taiteen näyttelystä. Etuvalot kaartuvat villisti sisäänpäin ja muistuttavat etäisesti petolinnun nokkaa. Ledivalot pienellä väkäsellä ovat hieman irrallaan alempana. Näin rohkea muotoilu kieltämättä herättää tuntemuksia puolesta ja vastaan, mutta joka tapauksessa Lexukselle pisteet rohkeudesta. Tai no, mallivuoden 2019 faceliftiin valoja muokattiin tavanomaisemmiksi terävyys säilyttäen. Vänkien muotojen lisäksi myös tiimalasia muistuttava maski kertoo sukunäöstä konsernin muiden nykytuotteiden kanssa.

Sisätiloissa näkyy myös vahvasti valmistusmaan ja merkin leima. Muotoilu poikkeaa saksalaisten varman päälle pelaavasta designista, tarjoten paljon nappuloita ja laadukkaan vaikutelman. Ulkokuoren rohkeat muodot eivät enää ulotu ohjaamoon asti, mutta tunnelma on silti toimiva ja tyylikäs. Lexuksen varustelu on erittäin runsas ja valikoiden kätköistä löytää näytöille monenmoista mielenkiintoista seurattavaa. Ajotietokonetta ohjataan tässä yksilössä keskikonsolin painettavalla rullalla, mutta paremmissa varustetasoissa on tarjolla läppäreiden hiirtä vastaava tuntolevy. Kaunis analoginen kello kojelaudan keskipisteessä tuo vastapainoa teknologiaähkyyn.

Ajaminen kaupungissa sujuu sulavasti ja helposti. Polttomoottoria käytetään aluksi sen lämpiämiseen ja akkujen lataamiseen, kunnes vastaan tulee liikennevalot. Bensan syöttö katkaistaan heti kun mahdollista, ja eteenpäin vieritään seuraavaksi pelkän sähkömoottorin voimalla. Muutos voimalinjojen välillä on toteutettu hienosti ja nelisylinterisen ääni on onnistuttu häivyttämään hyvin piiloon. Onhan Lexus tunnettu hiljaisista autoistaan. Onneksi autossa on alla kitkarenkaat, eikä ikävää rapinaa tuottavat nastat. Valon vaihtuessa vihreäksi kaasua ei voi antaa kuin pienen hipaisun, jos siis haluaa ajella päästöttömästi pelkällä sähköllä.

Eco-moodissa ja normaalitilassa kierroslukumittarin tilalla on kätevä viisari, joka heiluu kaasupolkimen asennon mukaan joko Charge-, Eco-, tai Power-alueella. Tätä seuraamalla on mahdollista ajaa pelkällä sähkökäytöllä, kunhan pysyttelee katkoviivojen alapuolella. Tämä tarkoittaa kieltämättä myös verkkaista liikkumista ja liikennevirta posottelee vasemmalta ohi!

Kiihdytys moottoritielle ei onnistu ilman polttomoottorin apua. Lexuksen onneksi rampit ovat tänään jäisiä, eikä kaasua pysty missään vaiheessa painamaan pohjaan saakka. RC 300h ei ole kovin nopea auto missään tilanteessa. Vaikka yhteistehoa on yli 200 hevosvoimaa, auto painaa jopa 1 800 kiloa, mikä osaltaan hillitsee menoa. Tämä on toisaalta sääli, sillä menevä ulkonäkö kertoisi paljon sporttisemmasta potentiaalista. Siinä mielessä olisi fiksumpaa suunnata katseet ulkomaille ja tuoda itselleen Amerikasta joko RC 350 V6-koneella, tai RC F, joka kuuluu jo arvokkaampien muskeliautojen joukkoon. Merkin päämarkkina-alueella RC-Lexusta saa myös turbonelosella tai jopa nelivedolla!

Kovemmissa kiihdytyksissä myös moottorin äänet, sen mitä etäisesti kuulee, aiheuttaa automiehessä hämmennystä. Moottorin kierrosluku ei suinkaan nouse perinteisen lineaarisesti, sillä variaattorivaihteisto toimii kiihdytyksissä niin, että kierrokset nousevat korkealle ja pysyvät siellä, ja sen jälkeen variaattorin hihna alkaa kuminauhamaisesti kerätä lisää vauhtia. Tähän kun lisää vielä sähköavustuksen, perinteiseen tottunut autohullun mieli on ihmeissään. Niille, jotka eivät tästä välitä, Lexus tarjoaa riittävän ripeän ja helpon etenemiskyvyn.

Ajotilavalitsimen pyöräyttäminen sportille ja vaihdekepin siirtäminen vasemmalle manuaalitilaan muuttaa luonnetta hieman. Silloin Eco-näyttö korvautuu kierroslukumittarilla, ja vaihteistoa voi ohjata kuudella esivalitulla pykälällä. Vaikka tuntuma muuttuukin heti ”automaisemmaksi”, ei keinotekoisuuden tuntua pystytä kokonaan häivyttämään. Mekaaniset ja konkreettiset vaihteet toisivat ajamiseen enemmän läsnäolon tuntua kuin tällainen sähköavusteinen järjestelmä. Sinänsä automaattisesti toimiva hybridijärjestelmä hidastaa autoa ”luonnollisen” tuntuisesti, joten ajaminen manuaalimoodissa tällä autolla tuntuu aika turhalta.

Sport-asetus ei myöskään pelasta Lexuksen ajettavuutta kaarteissa. Moottoritiellä ja kaupungissa RC toimii erittäin hyvin. Jämäkkä alusta ja suuri massa tekee menosta vakaata ja rauhallista. Mutta mutkaisilla teillä Lexus ei innosta, vaikka auto ei juurikaan kallistele. Luonteessa on itse asiassa paljon samaa kuin omassa Coupéssani, eli Volvo C70:ssä. Molemmat ovat erinomaisia pitkillä matkoilla, Lexus on vain saanut Hybrid-tunnuksiensa myötä hyväksynnän yhteiskunnan silmissä. Urheiluautoksi kummastakaan ei ole!

Talvisäällä luisto-ominaisuudet kertovat nekin paljon auton luonteesta. Käyttäytyyhän auto teoriassa samalla tavalla myös pitävällä pinnalla, nopeudet ovat vain eri luokkaa. Siinäkään Lexus ei osoita leikkimielisiä piirteitä. Perän saa kyllä helposti sivuluisuun, mutta sen hallinta siinä ei olekaan enää niin yksinkertaista, johtuen lähinnä kaasupolkimen ja voimansiirron välisistä viiveistä. Ne ovat hiuksenhienoja, mutta silti ratkaisevia, kun verrataan perinteisempään toteutukseen pelkällä polttomoottorilla ja tavanomaisella vaihteistolla. Eikä RC 300h:ssa ole tasauspyörästön lukitustakaan, joka osaltaan jo profiloi auton aikuisempaan ja järkevämpään käyttöön.

Illan pimetessä palaan vielä hetkeksi taajamaan. Tämä on itse asiassa parhaiten Lexus RC:n mukavuusalueella. Akut ovat latautuneet sen verran, että voin napauttaa EV Moden päälle keskikonsolin oikeasta reunasta. Nyt siis hyödynnetään enemmän sähköä, ja polttomoottori kytkeytyy vasta Eco-neulan kipuessa katkoviivojen ohi Power-alueelle. Eniten hupia koeajon aikana tarjoaakin sähköalueella sinnittely, eli se kuinka ripeästi oppii hiipimään hiiren hiljaa pelkän sähkömoottorin avulla. Ilman radiota voi jopa kuulla hienoisen vinkauksen kierrosten noustessa!

Vaikka Lexus RC 300h ei tyydytäkään urheiluautoilun tarpeita, autona se on silti erinomainen! Se kulkee vakaasti moottoritiellä ja sulavasti kaupungilla. Jalankulkijatkin hymyilevät herkemmin lähes äänettömän auton pysähtyessä suojatielle, jolloin he ehtivät lukea Hybrid-kyltin komean coupén kyljestä. Voisin hyvin kuvitella auton omistajaksi nuoren ja menestyvän henkilön, joka on huolissaan ympäristön tilasta, ja haluaa osoittaa sen myös muille!

Eipä tämäkään auto silti taida ilmaston lämpenemistä pysäyttää. Koeajon kulutus asettui lopulta noin 7,5 litran tienoille sataa kilometriä kohti, mikä on hyvä tulos näin painavalle autolle, mutta perinteisilläkin ratkaisuilla päästään samaan. Järkevällä ajamisella pitkäaikainen kulutus lienee helppo painaa lähelle WLTP-mitattua 5,9 litran keskikulutusta. Vanha ja epärealistinen NEDC-standardin mukainen arvo 4,9 l/100 km taitaa olla käytännössä mahdotonta saavuttaa.

Itse haluaisin pistää kulutusvertailuun saman konsernin Toyota GT86:n raskaan Lexus RC 300h:n kanssa. Kaksiovisten luonteet ovat hyvinkin erilaiset, ja uskoisin kevyemmän ja huomattavasti ketterämmän GT86:n pääsevän aika lähelle Lexusta todellisissa kulutuslukemissa samanlaisella lenkillä. Näistä kahdesta valitsisin omakseni ehdottomasti Toyotan, jota voi väittää jo urheiluautoksi, eikä se kuitenkaan vie bensaa ratkaisevasti enempää. Nostan kyllä hattua niillekin harvoille, jotka päätyvät valinnassaan persoonalliseen ja laadukkaaseen Lexus RC Coupéen!

© Caradise 2020

Auto 2018 Koeajot

Mazda MX-5 RF

Suuntasin Auto 2018 -tapahtuman auetessa suoraan Inchcapen osastolle varaamaan aikaa Mazda MX-5 RF:n koeajoon. Se oli mielestäni listan autoista mielenkiintoisin, ja ainoa todellinen urheiluauto. Pääsinkin koeajoon saman tien ja likastamaan targa-mallisen pikkusportin marraskuiseen kuraan. Kyytiin saatiin nuori mies opastamaan MX-5:n saloihin.

Uusimman MX-5-sukupolven erinomainen ajettavuus tuli tutuksi jo vuosi sitten avomallin muodossa. Taittuvalla targa-katolla varustettu auto on alustaltaan suurin piirtein sama, joten siihen ei tässä pikakertauksessa palata. Nopeasti voidaan todeta, että tuntuma tiehen on edelleen mainio, ja autossa on sopivasti vanhan hyvän ajan karismaa.

Tämä RF oli varustettu modernimmilla varusteilla. Vaihteistona on kuusipykäläinen automaatti, ja varustetasona kallein Luxury Sport, joka sisältää mm. Start-stop-järjestelmän, kaistavahdin ja muita turhia nykyajan hömpötyksiä, jotka ovat urheiluautossa tarpeettomia avustimia. Vapaasti hengittävän kaksilitraisen neloskoneen teho on tänä vuonna noussut 24 hevosvoimaa, 184 heppaan.

Mielestäni MX-5 on parhaimmillaan manuaalivaihteistolla, mutta ei automaattikaan huono ole. Kuusipykäläinen vaihtaa ripeästi, ja riittävän huomaamattomasti. Automaattivaihteistot ovat kehittyneet viime vuosina huomattavasti parempaan suuntaan. Esimerkiksi moottorijarrutus on selvästi tehokkaampaa kuin vanhoilla rullaavilla laatikoilla, etenkin sport-asetuksella. Tämä tekee ajamisesta jotenkin luontevampaa ainakin omaan makuun. Nykytyyliin vaihteita voi vaihtaa itse, ratin takaa löytyvistä siivekkeistä. Mazdassa ne toimivat hienosti, eli ottavat käskyn vastaan lähes ilman viivettä.

Koeajolenkin viimeisellä kilometrillä oli vielä pakko kokeilla katon avautumista. Riittää kun vauhtia on alle 9 km/h, ja napin jatkuva painallus työntää ensin tyylikkäästi koriin sulautuvat B-pilarit takaviistoon. Saman tien katto taittuu niiden alle koloonsa, ja pilarit laskeutuvat paikalleen. Myös pystysuora takalasi laskeutuu alas. Koko operaatio vie vain 12 sekuntia ja Mazdassa pääsee aistimaan raikasta syysilmaa!

Kaikkiaan erittäin hieno toteutus, ja hyvä vaihtoehto rättikattoiselle avomallille. RF sopinee kaksikosta paremmin ympärivuotiseen käyttöön. Kevytrakenteista kattomekanismia tuskin silti kannattaa jättää lumikuorman alle. On pitkälti makukysymys, kumpi sopii omaan käyttöön paremmin. Ostamalla kumman tahansa tekee samalla kulttuuriteon, sillä tämän kaltaiset pienet urheiluautot ovat pahasti poissa muodista…

Lexus RC 300h

Toisena mielenkiinto suuntautui Lexuksen osastolle, jonka repertuaarista löytyi testattavaksi jännästi muotoiltu coupé-malli RC 300h. Rohkean ulkoasun lisäksi auton tekniikka kiinnostaa, Lexus on nimittäin jo pitkään tukeutunut hybridi-voimalinjoihin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa 2,5-litraista vapaasti hengittävää bensanelikkoa yhdistettynä sähkömoottoriin. Järjestelmän yhteisteho on 223 hevosvoimaa. Vaihteistona on portaaton CVT-vaihteisto, joka vie ajatukset moottorikelkkoihin.

Täytyy myöntää, että valmistajan kokemus hybrideistä näkyy ajossa. Meno on nimittäin sulavaa, eikä arpomista voimanlähteiden välillä juuri esiinny. Kaasun annostelu tuntuu luonnolliselta. Välillä on jopa vaikea erottaa, koska mennään pelkällä sähköllä ja koska polttomoottori on käynnissä avittamassa kiihdytystä.

Toisaalta pian käy selväksi, että kovin ripeästi ei pelkän sähkön avulla päästä. Kun kaasua painaa vähänkään syvemmälle, rivinelonen puuttuu peliin ja ottaa ohjat käsiinsä. Mittariston pyöreä keskiosa on jaettu eri lohkoihin, joista kaksi ensimmäistä sinistä kaarevaa palkkia pitää auton sähkömoodissa. Heti kun viisari heilahtaa katkoviivan puolelle otetaan fossiiliset polttoaineet mukaan.

Tuusulanväylän alussa pääsin lähtemään valoista ensimmäisenä autona, joka käytännössä tarkoittaa terävää kiihdytystä moottoritienopeuteen. Siinä vaiheessa olin löytänyt myös autosta Sport-kytkimen ja manuaalivaihteet. Kiihdytys sujuu kiitettävän ripeästi, jopa luistoneston merkkivalo taisi vilahtaa mittaristossa. Keinotekoiset välitykset vaihtuvat nopeasti.

Kokeilin myös painaa kaasun pohjaan kuutosvaihteella, jotta selviää, pysyykö haluttu vaihde valittuna. Pysyi kyllä, mutta kiihdytys tuntui yllättävän ponnettomalta. Onneksi alusta tuntuu suht jämäkältä, eikä 60 km/h tiukkaan ramppiin tuntunut kallistavan Lexusta juurikaan.

Paluumatkan kiihdytyksessä moottoritielle kokeilin pelkkää D-vaihdetta. Nyt paljastui variaattorin todellinen luonne. Kierrokset nousivat kolmeen tonniin, ja moottori huutaa tasaisesti niin kauan kuin kiihdytys jatkuu. Ei ehkä kovin hienostunutta. Tämä onkin pahin kauneusvirhe muuten niin laadukkaassa autossa.

Joka tapauksessa Lexus RC 300h:sta jäi kiva jälkimaku. Tunnelma on japanilainen ja hyvin viimeistelty. Siis varsin erilainen kuin saksalaisissa kilpailijoissa. Urheiluautoksi tästä ei ole, sen verran painava auto on. Mutta jos ajaminen suuntautuu pääosin kaupungin keskustaan, hiljainen ja sulava Lexus pääsee loistamaan.

Mercedes-Benz C 300 Coupé

Lexuksen jälkeen olikin sopiva kokeilla suoraa kilpailijaa Mersun leiristä. Saksalaismerkki tarjoaa nykyisin autoja joka luokkaan, ja coupé-mallejakin on myynnissä enemmän kuin muilla, vaikka tämäkään hieno autoluokka ei ratsasta trendien aallonharjalla tällä hetkellä. C-sarjan kaksiovinen on sentilleen yhtä pitkä kuin Lexus RC, ja hinnatkin osuvat samaan kastiin. Mersun mallisto on toki huomattavasti laajempi. Lexus on kuitenkin rohkeammin muotoiltu kuin puikulamainen C Coupé.

Luku 300 vie ajatukset Mersuista puhuttaessa komeisiin kuusisylinterisiin, ja se lienee nimityspolitiikan tarkoituskin. Valitettavasti nykyajan downsizing tarkoittaa tässä tapauksessa vain kaksilitraista, turbolla terästettyä rivinelosta, josta irtoaa kivat 258 hevosvoimaa. Mallimerkintä 250 tai 260 olisi ehkä aiheellisempi?

Teholukemien ohella viime vuosina myös vaihteiden lukumäärät ovat kasvaneet. C 300:ssa niitä on peräti yhdeksän kappaletta. Suoraan sanottuna vähemmälläkin tulee toimeen. Automaatti toimii sulavasti, kuinkas muuten, onhan tästäkin stuttgartilaisilla vuosikymmenten kokemus. Käsin vaihtaminen onnistuu tässäkin vivuista ratin takaa, mutta kun vaihteita on näin monta, niitä ei tee edes mieli vaihtaa itse.

Voimalinjan luonnetta voi säätää eri ajoasetuksin, joista Sport+ vastaa kaasuun herkemmin ja vaihtaa vaihteet korkeammilla kierrosluvuilla. Vaikka voimaa riittää ja auto on hyvä ajaa, ei voi olla huomaamatta nelisylinterisen karkeutta kovissa kiihdytyksissä. Lexuksen sulavampi hybridi-voimalinja vie tässä vertailussa voiton. Toki tälläkin on helppo saada luistoneston valo vilkkumaan. Hieno auto kaikkiaan, mutta jotain enemmän tarvitaan, että tähän ihastuisi. Ehkä kuusi sylinteriä, tai AMG-mallien kahdeksan!

Onhan Mersussa tietysti lukuisia hienoja yksityiskohtia. Heti ovea avatessa huomaa, kuinka turvavyö työntyy kuljettajan ulottuville. Ja kun turvavyö on kytketty, mekanismi kiristää vyötä lempeästi. Vaihde vaihtuu oikeasta viiksestä ja keskikonsolissa vaihdekepin tilalla on tyylikäs pyöröohjain valikoiden käyttöön. Ajotietokonetta mittaristossa ohjataan hipaisemalla ratin neliskanttista nappia.

Hyvä auto siis, mutta jos C Coupésta haluaa upean, on lyötävä tiskiin iso nippu enemmän seteleitä. Pelkkä reilun 40 000 sijoitus voi tuottaa hienoisen pettymyksen. Onneksi rahalla saa kaikkea kivaa, varsinkin Mersun 43-sivuiselta lisävarustelistalta!

Jaguar F-Pace

Olen hieman ihmeissäni ja huolissani autoilun nykytrendeistä. Yksi hämmästelyn kohteista on nykyinen katumaasturibuumi. Jokaiselta merkiltä ja jokaiseen kokoluokkaan on kehitelty maasturin oloisia henkilöautoja, ja uutuuksien tulva tuntuu loputtomalta. Onhan niissä tietysti hyvätkin piirteensä: Näkyvyys korkealta istuimelta ulos on hyvä ja ajo-ominaisuudetkin on saatu vähintään kohtalaisiksi. Viime vuosina jopa perinteiset urheiluauto- ja loistoautovalmistajat ovat tuoneet oman näkemyksensä tähän kategoriaan.

Niin myös Jaguar. Peribrittiläinen merkki on intialaisen Tatan hallinnossa muuttunut radikaalisti. Onko suunta ollut oikea? Riippuu vahvasti keneltä kysytään. Itse pidän esimerkiksi klassisten XJ-mallien karismasta, mihin ei saksalaisilla ole asiaa. Toisaalta myös Jaggen nykymallit ovat harvinaisen onnistuneita muotoilultaan ja muutenkin.

Esimerkiksi suht tuore katumaasturi F-Pace näyttää erittäin hyvältä! Voidaan ehkä puhua siitä kauneimmasta katumaasturista. Harvassa maasturissa korin korkeat muodot on onnistuttu häivyttämään näin hyvin. F-Typestä kopioidut viirumaiset takavalot sopivat muotivaatteisiin yllättävän nätisti.

Sisätilatkaan eivät ole entisellään. Ennen Jaguarin kojelauta oli vuorattu tuhtiin jalopuukerrokseen. Nyt vallitsee moderni suuntaus isoine näyttöineen. Jalopuupaneeleista ei ole tietoakaan. Kuljettajaa odottaa sydämen tahtiin vilkkuva starttinappula, sekä omalaatuinen vaihteenvalitsimen kiekko, joka ponnahtaa esiin kolostaan.

Konehuoneessakin on käynyt myllerrys. Suurin osa F-Paceista myydään nelisylinterisillä moottoreilla, tottakai trendien sanelemana turboahdettuna. Tässä yksilössä luotetaan 180-heppaiseen dieseliin. Onneksi vielä nelivetoisena, tällaiseen ei etuveto kuulu!

Kone reagoi oikean jalan liikkeisiin yllättävän herkästi jo D-vaihteella. Tämä saa tehomäärän tuntumaan riittävältä isoon autoon, eikä F-Pace tunnu millään tavalla hitaalta. Taas pitää kuitenkin muistuttaa nelipyttyisen karkeudesta V6-koneisiin verrattuna. Niitäkin saa parikymmentä tuhatta kalliimmalla.

Jaguarissa on kaksikin tapaa saada menosta urheilullisemman tuntuista. Vaihderullan saa D-pykälän jälkeen S-asentoon, ja vähän siitä alempana on rivi kytkimiä, joista yhtenä vaihtoehtona on ruutulipun kuva. Lyhyellä koeajolla ei vielä paljastunut, mitä kumpikin tarkalleen ottaen tekee, ja kumpi saa aikaan isompia muutoksia. Joka tapauksessa tietty kallistelu mutkissa säilyy, onhan korkeutta selvästi keskimääräistä enemmän.

Koeajoon tuotu F-Pace oli muuten tullut suoraan tehtaan linjastolta: Mittarilukema koeajon alussa taisi näyttää 32 km! Siitä huolimatta polttoaine oli aivan lopussa, eli käytännössä tankissa oli Englannissa tankattua naftaa! Harvoin sitä pääsee näin uusia autoja kokeilemaan…

Täytyy kyllä nostaa hattua Jaguarin tulolle tähän ahtaaseen autoluokkaan. F-Pace on kaikin puolin hieno ja toimiva auto. Mallisto on vielä erittäin laaja, joten jokainen löytää haluamansa. Jos minulla olisi tarvetta katumaasturille, valintani olisi hyvin todennäköisesti Jaguar. Mersuja, Bemareita ja Audeja on jo ihan liikaa!

Jaguar XF Sportbrake

Eipä niitä farmarimallejakaan Jaguarin historiasta kovin montaa löydy. Toisen sukupolven XF:n konttiperä taitaa olla kolmas tehtaan valmistama farkku. Kaksi edellistä eivät olleet mitään myyntimenestyksiä, eikä tämäkään malli näyttäisi yleistyvän katukuvassa liialti.

Ei se silti siitä johdu, että XF olisi jotenkin huono auto. Päinvastoin, XF on tyylikäs, moderni ja tilava auto, joka varmasti toimii arkiajossa. Syy lienee mielikuvissa, moni muistaa takavuosien Jaguarien heikon laadun ja kovan arvonalennuksen.

Testattu auto oli lähtötason XF 2.0d E-Performance. Suomeksi tämä tarkoittaa nelisylinteristä dieseliä automaattivaihteilla. E-Performance viittaa Jaguarin kielellä säästömalliin, joka kuitenkin tuntuu vielä suorituskykyiseltä. Eikä sitä sovi hitaaksi moittia 163 hevosvoimallaan. Potentiaalia oli takapyörien pidon irrottamiseen märällä asfaltilla!

Vertailua tulee tehtyä edellisenä päivänä koeajettuun F-Pace-katumaasturiin. Esimerkiksi ohjaamon ilmeestä saa etsiä eroja suurennuslasin kanssa: lähinnä kojelaudan yläosa on muotoiltu eri tavalla. Nappulaviidakko on molemmissa täsmälleen sama. XF on tarjolla perinteiset mittarit korvaavalla laajakulmanäytöllä, johon piirtyy tarvittaessa digitaalinen mittaristo. Koeajettu auto on kuitenkin varustettu perinteisemmällä mittaristolla.

Toisaalta tässäkin mittariston taustaväri muuttuu punaiseksi sportti-moodissa. Keskinäytössä on ajoa seuraava avustin, joka poistaa siivuja viidestä kaaresta sitä mukaa, kun ajaminen muuttuu äkkinäisemmäksi. Puoliturhaa viihdettä nykysukupolvelle, joka toivon mukaan oppii näin ajamaan taloudellisemmin huomaamattaan.

Autona XF tuntuu isommalta kuin F-Pace, onhan se myös tätä pidempi. F-Pacen kaasupolkimen herkkyys ei ole samalla tavalla läsnä, mutta pyöräyttämällä vaihteenvalitsimen S-kohtaan, tämäkin reagoi kaasuun kiitettävästi. Kuutoskone sopisi tähänkin autoon, mutta nyt nelisylinterisen karkeus ei tullut niin pahasti esiin.

Kumman sitten valitsisin, XF Sportbraken vai F-Pacen. Hintaero on vain muutama tonni XF:n hyväksi. XF on myös isompi ja matalampi. Silti ehkä päätyisin tästä kaksikosta katumaasturiin, sillä F-Pace on jotenkin paremman näköinen, eikä ole muotoilultaan niin raskas kuin XF Sportbrake.

Mercedes-Benz CLS 400d

Kuudentena autona ennakkoon kaavaillusta listasta oli, ehkä jopa hivenen sattumalta, se kaikkein komein. Uusi CLS jatkaa edeltäjien tyyliin sulavana neliovisena, mutta nyt ulkonäkö on jopa turhankin hillitty. Se ei siten erotu katukuvasta niin selvästi kuin kaksi edeltäjäänsä. Tulevia omistajia se ei välttämättä haittaa ollenkaan. Ulkopuolelta on vaikea aavistaa, millaisessa ylellisyydessä CLS:n kuski kylpee. Varsinkin, jos ei ole kitsastellut auton varustelemisessa.

Astuminen tumman ja kuraisen CLS-Mersun sisään aiheuttaa välittömästi vaikuttavan kontrastin. Vaaleat nahkapenkit, punertava nahkainen kojetaulu, vaaleat ja sileät jalopuupinnat, hopeisena kiiltävät yksityiskohdat, lentokoneen turbiinia muistuttavat ilmastoinnin suulakkeet, sekä kaksi suurta laajakulmanäyttöä luovat poikkeuksellisen arvokkaan tunnelman. Violetti valo kiertää ympäri ohjaamoa, ja uskon että tämänkin värin saa vaihdettua jostain valikoiden syövereistä. Koeajo sattui vielä Helsingin pimenevää iltaan, jolloin upea valaistus vain korosti kaikkia kauniita yksityiskohtia!

Toki näin kalliilta autolta voisi jotain tällaista odottaakin. 340-hevosvoimaisen 400d:n lähtöhinta on 110 000 €, ja tämä yksilö oli kuorrutettu ekstraherkuilla 135 000 € edestä. Pakettiin kuuluu neliveto, 9-vaihteinen automaatti sekä hurja määrä keksintöjä, joiden opetteluun palaisi helposti puoli päivää. 20 minuutin koeajo on siis pintaraapaisu uuden CLS:n sielunelämään.

Tämäkin aika riittää kertomaan, että auto on kerta kaikkiaan upea. Ainakin alkuvaiheessa Suomeen tuodaan viisaasti vain kuusisylinterisiä malleja joko dieselillä tai bensalla. Sellainen on ehdottomasti oikea valinta tällaiseen autoon. Jopa dieselinä moottori on todella sivistynyt ja murinat, se mitä nyt sisään kuuluu, bassovoittoisen juhlavat.

Voimakaan ei lopu missään tilanteessa kesken. Pääsin tälläkin lähtemään valoista ensimmäisenä tyhjälle Tuusulanväylälle. Ei tarvinnut painaa kuin ehkä sentin verran kaasua syvemmälle, ja vauhti oli hetkessä suurimmassa sallitussa. Mieli olisi tehnyt jatkaa autobaanalukemiin, mutta nyt ei valitettavasti ollut sille mahdollisuutta. 250 km/h tällaisella tuskin tuntuu kovinkaan pelottavalta…

Alustakin toimii hienosti, kun ottaa huomioon, ettei CLS ole urheiluauto, vaan loistelias GT. Sopivan jämäkkä siis, mutta riittävän pehmeä. Automaattivaihteisto toimii taustalla erinomaisesti, siihen ei juuri tarvitse kiinnittää huomiota.

Kolmannen polven CLS on suoraan sanottuna yksi hienoimmista autoista, joita olen päässyt kokeilemaan. Täytyy nostaa hattua Mercedes-Benzille, joka on kehitellyt historiansa aikana valtavan määrän loistavia autoja. Ja Veholle myös, kun tuovat kaikkein kalleimpiakin mallejaan myyntiin Suomeen ja keskivertokansalaisen koeajettaviksi. Pitäähän ihmisellä olla unelmia ja esikuvia, ja niitähän tämä saksalaisvalmistaja osaa tehdä. Tietää ainakin mihin rahansa tuhlaa, jos koskaan pääsee rikastumaan!

BMW i3S REX

Viimeisellä koeajolla Auto 2018 -tapahtumassa menetin sähköauto-neitsyyteni. Ensin tavoittelin Jaguarin upouutta I-Pace-mallia, mutta se oli niin suosittu, ettei koeajon varaus onnistunut millään. Seuraavaksi suuntasin sähkö-Golfin luo, kunnes matkalla tajusin, että BMW:lläkin on sähköauto: i3.

Jos oikein tarkkoja ollaan, koeajetusta autostakin löytyi vielä polttomoottori. Moottoripyörän moottori ei kuitenkaan pyöritä renkaita, vaan toimii lähinnä isona laturina akuille. Kaikki liikkuminen tapahtuu sähkömoottorin voimin. Polttomoottori käynnistyy lataamaan akkua säännöllisen epäsäännöllisesti. Tämän huomaa kyllä, kun oikein keskittyy kuuntelemaan sitä, mutta normaaliajossa se ei häiritse ajamiseen.

Sähkömoottoreita on kehuttu välittömästä voimantuotannosta ja siten ripeästä kiihtyvyydestä. Pitää myöntää, että väitteet ovat osuneet oikeaan. BMW i3S vastaa tehoiltaan 184 heppaista polttomoottoria, ja kun kaikki vääntö on tarjolla käytännössä heti, liikkeellelähtö onnistuu vaivattomasti. i3S ampaisee liikennevaloista ripeästi ja äänettömästi, ja pian taustapeilistä huomaa, kuinka liikennevirta jäi kuin seisomaan.

Myös moottorijarrutus on poikkeuksellisen tehokas. Autoon on tavoiteltu yhden polkimen mekanismia. Siinäkin on onnistuttu, painoin jarrua oikeastaan vasta viimeisellä pysähdyksellä. Silti tunnelma on riittävän ”automainen”, i3S reagoi kaasupolkimen liikkeisiin luonnollisen tuntuisesti. Rullaavamman pysähdyksen saa aikaan, kun jää painamaan kaasupoljinta noin millin verran.

Kaasunpainallus moottoritiellä 80 km/h vauhdissa tuottaa myös piristävän yllätyksen. Korkeahko Bemari hyökkää tuosta vauhdista eteenpäin tavalla, mihin vain harvalla bensa-autolla pystyy. Toisaalta huippunopeus on vain 160 km/h.

Itse auto on omaan silmääni turhan hassun näköinen. Tila-automainen olemus korostuu sisällä, sillä tuulilasi on kaukana kuljettajasta. Ohjaamossakin on moni asia eri tavalla kuin perinteisissä autoissa, esimerkiksi ajovaihde kytketään paksusta pyöritettävästä viiksestä ratin takaa.

Jää nähtäväksi valloittaako sähköautot maailman, mutta ei nämä pelkäksi muotivirtaukseksi ole jäämässä, vaan pysyväksi vaihtoehdoksi polttomoottoriautojen rinnalle. Aika harva näitä vieläkään itselleen ostaa, ainakaan maissa joissa valtion tukitoimet eivät ole suosimassa saasteetonta liikkumista. Itsekin suosin jatkossa moottorin pärinää, niissä ajaminen tuntuu oikeasti ajamiselta, eikä vain liikkumiselta jossain pyörillä kulkevassa laatikossa.

© Caradise 2018