Volvo C70 2.4T Coupé

Omistettu 9/2018-9/2022

Ruotsalaisten ylpeys Volvo on vuosikymmenet tunnettu turvallisuuteen panostavista, jopa hieman tylsistä ja laatikkomaisista tuotteistaan. Vaikka tunteisiin vetoaminen ei ole ollut päällimmäisenä tavoitteena Göteborgissa, Volvojen luja laatu ja varmat ajo-ominaisuudet tuovat merkin autoihin myös ripauksen karismaa. Onneksi silloin tällöin valmistajan historiassa on nähty myös piristäviä poikkeuksia järkilinjaan.

Se tunnetuin lienee ”Pyhimys-Volvo”, eli P1800, joka sai buustia myyntiin näkyvällä roolilla 1960-luvun TV-sarjassa. Tämä erittäin kaunis ja linjakas coupé-malli oli suosittu, ja sitä valmistettiin 12 vuotta. Volvon harvalukuisiin coupé-malleihin lasketaan myös 262C, eli ”Kuningas-Volvo”, sekä 780. Nämä kaksi puolestaan edustivat sitä kulmikkaampaa muotoilua ja olivat lähinnä perus-Volvojen luksusversioita.

1990-luvulla Volvo kehitti monia radikaaleja muutoksia. Yksi niistä oli siirtyminen etuvetoon. 850 oli shokki monelle perinteiselle Volvo-fanille, mutta lehdistö kiitteli modernin auton ajo-ominaisuuksia. Pitkittäiset neli- ja kuusisylinteriset moottorit vaihdettiin poikittaisiin viisisylinterisiin. Tälle pohjalle alettiin suunnittelemaan myös yhtä Volvon kauneinta luomusta.

C70 Coupé esiteltiin Pariisin autonäyttelyssä syyskuussa 1996. Ryhdikäs keula oli tuttua Volvoa, mutta muuten huomattavan linjakkaat muodot hätkähdyttivät! Taidokkaasti kapeneva perä sai auton näyttämään todellista pienemmältä. Rohkean kirkkaat värisävyt vain korostivat auton kauneutta. Pääsuunnittelija Peter Horbury kuvaili C70 Coupéta näin: ”Ei Volvo, jonka tarvitset, vaan Volvo, jonka haluat!”

C70 suunniteltiin yhteistyössä englantilaisen kilpa-autovalmistajan TWR:n kanssa. Volvo määritteli tekniset raamit projektille, kun Tom Walkinshaw tiimeineen vastasi mm. auton muotoilusta ja alustan hienosäädöstä. C70:t valmistettiin uudistetulla Uddevallan tehtaalla.

Sisätilat huokuvat tuttua ja turvallista skandinaavista designia. Tilaa on edessä reilusti ja Volvon erinomaiset istuimet upottavat syleilyynsä. Myös taakse mahtuu aikuinen jollain tavalla, eikä takakonttikaan ole hassumpi. Tyyliltään C70 edustaa enemmänkin Gran Turismo-luokkaa, eikä tätä voi pitää urheiluautona.

Moottoreiksi kelpuutettiin lähinnä tehokkaimmat turbomoottorit. 2,4-litraisen sai vapaasti hengittävänä 170-hevosvoimaisena vaihtoehtona, sekä matalapaineturbolla varustettuna, jolloin teho nousi 193 hevosvoimaan. Kukkulan kuningas on desiä pienempi T5, jota ahdetaan täydellä teholla. Etupyörien kiusaksi on tarjolla 240 hevosvoimaa. Käsivaihteisena tällä pitäisi päästä sataseen alle seitsemän sekunnin, ja huippunopeus 250 km/h herättää kunnioitusta Saksassakin. Tosin suurin osa näistä myytiin automaattivaihteisena, ja manuaalisia T5-malleja tilattiin lopulta vain reilut 600 yksilöä. Se näkyy myös niiden yksilöiden hinnassa. Italian markkinoille myytiin vielä kaksilitraisia rivivitosia, joko matalapaineturbolla, tai T5-versiona täysillä ahdoilla.

C70 Coupé ei kuitenkaan ollut niin odotettu menestys mitä Volvo toivoi. Kuuden tuotantovuoden jälkeen umpimallin tuotanto ajettiin alas vuonna 2002. Hieman yllättäen vuotta coupé-mallia myöhemmin esitelty avoversio myi lopulta tuplasti enemmän! Erityisesti Amerikassa suurin osa ostajista valitsi laadukkaan rättikattoisen vaihtoehdon. C70 Coupén valmistusmäärä jäi 24 395 autoon. Ensimmäisen polven avomallia valmistettiin vuoteen 2005 saakka 47 644 yksilöä. Seuraaja olikin sitten muotivirtausten mukainen avoauto kovalla katolla. Ideaa saatiin yllättäen Suomesta, kahden Valmet Automotiven kehittelemän konseptiauton voimin.

Vaikka maailmanlaajuinen myyntimäärä jäi yllättävän pieneksi, Suomessa C70 Coupé ei ole harvinaisuus. Uusina näitä myytiin maahan satakunta, ja Saksasta ja Ruotsista on vuosien saatossa laivattu moninkertainen määrä lisää. Coupé-mallisia C70-Volvoja on Suomen rekisterissä noin 480 yksilöä, eli 2 % koko tuotannosta! Jotain C70 Coupén maailmanlaajuisesta harvinaisuudesta kertoo myös se, että Pyhimys-Volvoja valmistettiin aikanaan selvästi enemmän, melkein 40 000! Omistan siis melkoisen keräilyharvinaisuuden…

Onneksi Volvo ei kokonaan ole luovuttanut kauniiden coupé-mallien suhteen. 2010-luvun komeimpiin kuuluva Volvon keula Thorin vasara -tyyppisin valoin on tulossa myös kaksiovisena. Polestar 1 -nimellä kulkeva konsepti on ilmiselvä Volvo. Hybridi-voimalinja tuottaa 600 hevosvoimaa, joten auto on tiukasti kiinni nykyajassa. Ostakaa, heti kun pystytte!

Minun yksilöni

Minun Volvo C70 ostettiin uutena Saksaan lokakuussa 1998. Se oli siis jo ostohetkellä 20 vuotta vanha. Onneksi ikä ei näy vielä kovin pahasti. Kilometrilukema lähentelee kolmea sataa tuhatta, mutta tämä ei sentään ole ollut mikään kiertopalkinto, vaan mitä ilmeisimmin muutaman helläkätisen pidemmässä omistussuhteessa. Tästä kertoo ainakin ruosteen vähäinen määrä ja huoltokirjan merkinnät näihin päiviin asti.

Oma Volvoni on viettänyt nyt noin puolet elämästään Suomessa. C70 tuotiin maahan alkuvuodesta 2008. Jostain syystä veroprosentiksi onnistuttiin päättelemään vain 17,99 %, mikä on pienin kaikista Suomeen tuoduista, saman ikäisistä Volvo C70:istä. Valtiolle lahjoitettiin autoveroa silloin 2 370 euroa!

C70:n sai tilattua aikanaan 17 eri värivaihtoehdolla, ja sisätiloihin oli tarjolla myös näyttäviä kombinaatioita. Tumma metallinvihreä ei ollut se rohkein sävy, mutta näyttää sekin hyvältä. Sisätilat ovat vaaleat, ja kojelautaa on koristeltu jalopuumaisilla paneeleilla. Ratissa on sentään oikeaa puuta, mikä tuntuu hyvältä käsiin. Taka- ja sivuikkunoissa on tummennuskalvot, jotka naarmuista päätellen on lisätty jälkikäteen. Kirkkaalla säällä vaalean kojelaudan heijastelu välillä häikäisee, mutta kauneudesta joutuu kuulemma joskus kärsimään…

Istuimet ovat verhoiltu nahalla, ja vieläpä kahdella eri vaaleanruskealla sävyllä. Etuistuimet eivät ole vielä loppuun kuluneet, mitä nyt muutamasta kohtaa saumat jo irvistää. Takapenkki on käytännössä edelleen uuden veroinen. Jopa lattiamatot ovat vaaleaa kangasta, mutta ne voi vaihtaa loskakelien saapuessa kumimattoihin. Istuimet säätyvät näppärästi sähköllä, ja niissä on kolme muistipaikkaa! Arjen luksusta!

C70 on hyvin varusteltu, esimerkiksi aina kätevä vakionopeudensäädin löytyy. Manuaalinen ilmastointi on kaksialueinen; molemmille puolille on oma lämmönsäädin. Toisaalta ajotietokone, istuinlämmittimet sekä kattoluukku puuttuvat tästä yksilöstä.

Moottori on siis 2,4-litrainen pienellä turbolla varustettu riviviitonen, joka tuottaa 193 hevosvoimaa. Maksimivääntö 270 Nm saavutetaan laajalla kierroslukualueella. Moottori on melko matalaviritteinen, sillä huipputeho saavutetaan 5 100 k/min kohdalla.

Voima välitetään etupyörille nelivaihteisen automaatin kautta. Volvon automaattivaihteiston pitäisi olla ”oppiva”, eli sen pitäisi mukautua kuljettajan ajotyyliin, mutta mielestäni se tuntuu aika vanhanaikaiselta, vähän luistavalta laatikolta. Monesti kiihdytyksissä kierrosluku tuntuu pysyvän samana, ja nopeus kasvaa momentinmuuntimen avittamana. Pidän itse kieltämättä enemmän manuaalivaihteista.

Moottorijarrutus on melko olematon, ja C70 rullaa hyvin. Itse toivoisin vähän tehokkaampaa hidastuvuutta ilman kaasua, nyt vaikuttaa siltä, ettei polttoaineen syöttö katkea juuri missään vaiheessa, vaan kierrosluku palaa herkästi tyhjäkäynnin tuntumaan. Ajelenkin kaupunkialueella yleensä pykälällä ”3” D:n sijaan, jolloin suurinta vaihdetta ei käytetä, ja moottori jarruttaa edes aavistuksen. L-asennolle (Low gear) on käyttöä lähinnä kotikadulla ja parkkipaikoilla, jolloin liikutaan pääsääntöisesti ykkösvaihteella, tai maksimissaan kakkosella.

Tehokkaan ja sulavan kiihdytyksen tekeminen, ilman että moottori huutaisi, onkin eräänlainen taitolaji. Kick-down on Volvossa herkkä, eli vaihde putoaa pienemmälle melko nopeasti, kun kaasupoljinta työntää syvemmälle. Kun kaasua pitää pohjassa, C70 kiihtyy ripeästi, mutta kiihtyvyys ei juuri tunnu. Suuri massa ja hyvä äänieristys pitävät tästä huolen. Nopean liikkeellelähdön liikennevaloista huomaa oikeastaan vain siitä, että takana tulevat jäävät kauas horisonttiin.

Kun pitää pedaalin lattiassa riittävän pitkään, viisisylinterisen kiehtova murina alkaa erottua. Pakoputkesta kuuluu hauskasti KYRRRRRRRR, ja viisari alkaa kipumaan helposti laittomiin lukemiin! Turbon vihellys ei erotu oikeastaan missään vaiheessa. Potentiaalia on reiluun kahden sadan ylitykseen, mutta tätä on arveluttavaa kokeilla Suomessa käytännössä. Manuaalivaihteisena 2.4T kulkee tehtaan ilmoituksen mukaan 230 km/h, mutta automaatin voimin ”vain” 210 km/h. Samoin kiihdytys sataseen ottaa yli sekunnin enemmän automaattivaihteistolla…

C70 ei siis ole mikään urheiluauto, joka haikailee mutkateiden kautta perille, vaan ennemmin GT, jolla olisi kiva taittaa pitkää matkaa moottoritiellä vaikka Välimerelle asti. Ajettavuus on perushyvää ja ongelmatonta, muttei kuitenkaan kovin innostavaa tai herkkää. C70 kulkee volvomaisen vakaasti, mikä lienee hyvä ominaisuus talvikäyttöä ajatellen. Tämä on tuskin moksiskaan liukkaista ja loskaisista keleistä, kuten 940 aikoinaan.

Siirtyminen MX-5:stä Volvon rattiin vaatii totuttelua, jo pelkästään suuren kokoeron takia. C70 on iso ja painava auto, ja tuntuu myös siltä. Ohjaamosta käsin auto vielä tuntuu leveämmältä kuin onkaan. Tämä kun yhdistetään kankeaan kääntyvyyteen, niin voidaan todeta, ettei C70 ole kovin ketterä auto. Valtava kääntösäde onkin Volvon yksi huonoimmista piirteistä.

Toinen miinuspuoli Volvossa on korkea kulutus. Alle kymmenen litran lukemiin pääsee ainoastaan maantiellä. Kaupungissa keskikulutus saattaa nousta jopa 15 litraan sadalla kilometrillä! Lähennellään siis V8:n luokkaa…

Kun näiden ominaisuuksien kanssa oppii elämään, C70 tuottaa myös hymyä kuskilleen aika usein. Voimaa on kivasti, ja auto on kaikkiaan erittäin mukava ja hiljainen. Tyylikkäät sisätilat viettelevät sekä näkö- että tuntoaistia. Kaikesta huokuu luksusauton ylellisyys ja laatu. Ruotsalaiset ovat myös miettineet monet käytännön asiat viimeisen päälle. Esimerkiksi lokero kyynärnojan sisällä on täsmälleen CD-levyn kansien kokoinen!

Ja kun pääset perille ja poistut autosta, tulee auton kauniita muotoja vilkaistua vielä kerran. Niin upea se on 20 vuoden jälkeenkin. C70:stä ei ehkä tule samanlaista klassikkoa kuin Pyhimys-Volvosta, mutta niille harvoille, jotka sellaisen on saanut omistaa, se tuottaa hyvän olon tunnetta toistuvina, pieninä annoksina!

© Caradise 2025

Hyvää matkaa Volvo C70

Neljä vuotta sitten ostettu ja hylkiöksi jäänyt Volvoni lähestyi uhkaavasti syyskuun puoliväliä. Tuolloin siis katsastusaika menisi umpeen ja tiedossa oli kaikenlaista laittamista: Pakoputki kuulosti vuotavalta, polttimoita oli palanut ja pahimpana lämmityslaitteen puhallin lakannut toimimasta. Oli siis korkea aika laittaa C70 huutokaupattavaksi, olinhan tätä pohtinut jo useamman kuukauden!

Huutokaupat.com on yksi suosituimpia nettihuutokauppoja autojen saralla Suomessa. Siellä myydään myös Rinta-Joupin ja monen muun autoliikkeen vaihdossa tulleita halpiksia, joten ilmoituksen tekemiseen on tullut jo sopivaa rutiinia. Eli kattavasti kuvia kaikista vioista ja mahdollisimman rehellinen mainosteksti ilmoitukseen. Olen todennut, että hintavarauksella olevat autot eivät nouse niin korkealle kuin ilman pohjahintaa olevat myyntikohteet, joten lähdin rohkeasti kokeilemaan, mihin Volvon hinta nousisi ilman pohjahintaa!

Yksityisten huutokaupat kestää tarkistuksen jälkeen kolme vuorokautta ja päättymisaika osui sopivasti lauantai-iltaan. Huutojen kerääntyminen on jännittävää viihdettä: Ensimmäisinä päivinä myyntisumma roikkuu huolestuttavan alhaalla, mutta viimeisillä minuuteilla alkaa yleensä todellinen kilpailu tai parhaimmillaan huutomyrsky.

Omani kohdalla hinta kehittyi tavanomaisesta poikkeavasti: Jo torstaina joku rohkea nosti tarjouksen Volvosta satasesta suoraan tonniin, ja aloin jo toiveikkaana miettiä kuinka korkealle lopullinen summa nouseekaan! Tonni oli myös itselleni sellainen raja, jonka toivoin autosta saavani. Huutajan ovela taktiikka pelotti lopulta muut ostajat, eikä loppuvaiheen hinnannousua nähty ollenkaan, vaan ostaja sai Volvon omakseen tasan tuhannella eurolla!

Noin viikon sisällä Mezzoforten vaatima rahaliikenne oli liikkunut oikeaan paikkaan, ja hyvinkääläinen ostaja saapui hakemaan tuoreen ostoksensa. Noudon jälkeen tililleni ilmestyi välityspalkkioiden jälkeen 902 €.

Toisin kuin Mazda, samanikäinen Volvo ei siis onnistunut säilyttämään arvoansa yhtä hyvin. Vielä ei siis harvinaisen coupé-mallin klassikkopotentiaalia ole löydetty. Toivon silti, ettei omani päädy varaosaautoksi, vaan että se laitetaan vielä kuntoon ja C70 jatkaisi elämäänsä museoikäiseksi asti!

Kulujen suhteen Volvo oli järkevä ostos. Mitään isompia remontteja ei autoon tarvinnut tehdä niiden 44 000 kilometrin aikana, jotka ajoin Volvoon lisää. Erilaisiin korjauksiin ja varaosiin paloi koko aikana vain reilut tuhat euroa. Vakuutusmaksut jäivät pieniksi bonuseduista johtuen, mutta ajoneuvoveroja maksoin jopa enemmän kuin korjauskuluja. Ylivoimaisesti suurin kuluerä oli tietysti bensakulut: yli 5 000 euroa neljän vuoden aikana. Kokonaiskustannukset kilometriä kohden jäivät kuitenkin melko maltillisesti alle 19 senttiin kilometriä kohden. Jos ottaa huomioon myös arvonalennuksen, kokonaiskulut kilometriä kohden nousivat suht lähelle Mazdan vastaavia lukemia.

Nyt omistan siis enää nelipaikkaisen avoauton työsuhdeauton lisäksi. Bemarinkin kohdalla kilometrejä tulee harvakseltaan; ensimmäinen tankillinen on edelleen menossa! Sain sentään pestyä auton ja napsittua muutaman edustavan kuvan autosta.

Yhden kauneusvirheenkin ehdin jo korjata Bemarista: Rättikaton piilottavan kannen etupuolella molemmin puolin olevat luukut jäivät katon avaamisen jäljiltä avoimeksi. Ne liikkuvat pienen jousitapin varassa. Toisella puolella jousi oli vain irronnut, ja sen korjaaminen vaati lähinnä sorminäppäryyttä. Toisella puolella jousi oli kadonnut kokonaan. Sen tilaaminen onnistui BMW-varaosia myyvän Schmiedmannin valikoimasta 12 euron hintaan ja asennus onnistui muutamassa minuutissa. Nyt luukut liikkuvat taas nätisti ja peittävät rättikaton mekanismin kokonaan alleen!

© Caradise 2022

Hyvää syksyä!

Onnistuin myymään kesätöissäni automyyjäharjoittelijana tasan sata autoa! Tämä riitti vakuuttamaan johdon, ja minut palkattiin vakituiseksi automyyjäksi Hämeenlinnan Rinta-Joupille. Olen viihtynyt työssäni hyvin ja mukavat työtoverit luovat humoristisen työilmapiirin. Koen jopa taivaallista johdatusta tässä kaikessa monen yksityiskohdan loksahtaessa kohdalleen!

Osa palkasta tulee autoedun muodossa, eli saan valita menopeliksi jonkin tuoreen vaihdokin pihasta ja näin pääsen ”tutustumaan tuotteisiin”. Ensimmäiseksi työsuhdeautoksi valikoitui komeasti Audi S5 Coupé V8-moottorilla! Tästä autosta tarinaa myöhemmin…

Jottei piha ja kadunvarret täyty liikaa omista autoista, päätin laittaa toisen niistä myyntiin. Ensin MX-5 oli kokeilumyynnissä reilun kuukauden. Asetin hinnan tarkoituksella yläkanttiin, koska en suostu luopumaan rakkaasta avoautostani halvalla. Salaisena toiveena oli myös, että muutkin nostaisivat Mazdojensa hintoja, jotta keväällä autosta saisi mahdollisesti paremman hinnan. Kevät on kuitenkin se parempi aika kesäauton myynnille. Muutama satunnainen vaihtoehdotus tulikin, muttei mitään varteenotettavaa, joten MX-5 pysyy vielä talven tallissani.

Niin upea auto kuin onkin, ei Miatankaan pellit ole ikuisia. Tänä kesänä jouduin korjaamaan takahelmojen ruostevaurioita katsastusta varten ensimmäistä kertaa. Jätin ikävän homman tietysti ammattilaisen vastuulle, sillä en omista moisia työkaluja, saati taitojakaan. Jälki on onneksi siedettävä. Volvo sen sijaan sai tuoreen leiman elokuussa ensiyrittämällä, toki pakoputken havaittiin vuotavan.

Sen kanssa onneksi pystyy elämään ja C70 pistettiin tässä kunnossa myyntiin. Olen ajanut Volvolla nyt jo 40 000 kilometriä ja kokonaiskilometrit rikkovat pian 330 000 rajan. Sen tähden asetin hinnaksi 3 300 €. Ajatus on laskea hintaa joka viikko satasella, kunnes saan Volvoni myytyä. Mielenkiintoisia vaihtaritarjouksia otetaan toki vastaan!

Viimeistä kertaa Volvoa puunatessa ja kuvatessa iski haikea olo! Tämänkin Volvon kanssa on vietetty runsaasti upeita hetkiä, ja se on aina vienyt vakaasti ja luotettavasti perille säällä kuin säällä. Omista autoistani rankkaisin sen kolmossijalle Mazdan ja niukasti Ford Proben jälkeen. Toivottavasti ajaton klassikkomalli päätyy hyvään kotiin!

© Caradise 2021

Volvolla Ahvenistolla

Täytyyhän sitä nyt kerran kesässä radalla käydä! Onhan kotikaupungissani edelleen Suomen haastavin moottorirata. Tällä kertaa halusin mäkiselle ja syheröiselle baanalle omalla isolla Volvollani! Vakaudessaan C70 on esimerkillinen ja moottoritie on sen ehdotonta kotikenttää, mutta rata-ajoon Volvo ei suoranaisesti kutsu. Silti tämäkin riemu on syytä kokea, ennen kuin laitan Volvon myyntiin.

Tavoitteeksi tunnin ratariehalle asetin tietysti ehjänä pysymisen, niin kuskin kuin autonkin osalta. Silti jonkinlainen kierrosaika pitäisi taululle saada. Tähtäimessä siis noin 1:48 kierrosaika, tai mielellään sen alle, sillä näille hujakoille pääsin aikanaan V6-koneisella Ford Probella ja jopa Mitsubishi Carismallani!

Halusin päästä ajamaan aurinkoisena, mutta viileänä päivänä. Näin pienennetään ylikuumenemisen riskiä etenkin jarrujen ja moottorin osalta. Toisaalta asfaltille, ja sitä kautta kumeille on syytä saada kunnolla lämpöä. Ennen ajelua vielä nesteet lähelle ylärajaa ja paineet kolmeen bariin. Tankissakin on hyvä olla riittävästi polttoainetta.

Vaikka Volvossa on mukavasti tehoa ripeisiin liikkeellelähtöihin ja suoralinjaiseen etenemiseen, rata-ajossa suuri massa tuo mukanaan ongelmia. Kurveissa C70 tuntuu huojakkaalta, mutta runsas kallistelu häiritsee ajamista lopulta melko vähän. Volvon erinomainen istuin tukee yllättävän hyvin myös kanttailussa, toki ratista on pidettävä jatkuvasti kunnolla kiinni. Mitään ylimääräistä auton kyydissä ei saa olla, sillä kaikki tavara pyrkii heilumaan puolelta toiselle.

Jarrut ovat kuitenkin isossa autossa kaikkein kovimmalla rasituksella! Jo lämmittelysession aikana jarrunesteiden kiehuminen alkaa, ja jarrupoljin painuu huolestuttavan syvälle. Pysäytystehoa kuitenkin on jonkun verran, ja tunto palautui lähes normaaliksi, joten uskallan jatkaa nopeammille kierroksille.

Kolmas rata-ajoon arveluttava haaste Volvossa on vaihteisto. Tämän ikäinen automaattivaihteisto on ihmeissään tällaisesta ajotyylistä, missä kaasua painetaan vähän väliä pohjaan eri nopeuksissa. Sitten taas mutkissa, missä riittäisi vähempikin kaasu, laatikko haluaa herkästi heittää isompaa silmään. Ja heti perään pienempää, kun kaasu taas tallataan pohjaan. Onneksi vaihteisto kesti koko rääkin.

Tunnissa ei lopulta hirveän monta nopeaa kierrosta pysty siviiliautolla kelaamaan, sillä on hyvä tehdä välillä jäähdyttelykierroksia ja antaa pieniä lepohetkiä niin autolle kuin kuljettajallekin. Ehdin ajaa lopulta vain kaksi sessiota. Mainittakoon muuten, että Ahveniston radan pyörittäjät ovat joutuneet nostamaan korona-aikana hintojaan. Ennen sai ajaa kaksi tuntia 35 eurolla, nyt tunnista pitää pulittaa 45 €. No hyvä se on tukea tällaista toimintaa Suomessa.

Aika pöytään

Lämmittelyt on lämmitelty, ja on nopeiden kierrosten aika. Etuvetoisen Volvon ajettavuus on onneksi kaikissa vauhdeissa turvallisen loogista. Nopeuttaa uskaltaa siis sen puolesta nostaa pykälä kerrallaan isommaksi. Tasapainoinen Volvo ei lähde viemään perää sivulle, vaikka kuinka yrittäisi keventää mutkissa. Pelko jarrujen hiipumisesta ja totaalisesta loppumisesta pahimmassa kohdassa estää saamasta huippuaikaa. Tulos ensimmäisen session jäljiltä 1:52,7.

Vaihteisto on myös varmasti yksi jarruttava tekijä. Nelivaihteinen aski arpoo vaihteita satunnaisesti. Välitykset ei tunnu oikein sopivan varsinkaan suolenkin mutkiin. Toisaalta pääsuorallakin Volvo käyttää maksimissaan kolmosta, joten toiselle nopealle sessiolle kokeilin 3-pykälää D-vaihteen jälkeen. Tämä vähentää arpomista siinä määrin, että mutkissa ei ainakaan nelosta heitetä hetkeksi silmään. Ehkä tällä on pieni vaikutus nopeamman kierrosajan metsästyksessä.

Tässä kohtaa jarrupoljinta saa survaista todella syvälle, mutta jostain silti löytyy aina pysäytystehoa ennen seuraavaa mutkaa. Täysjarrutuksissakin esiintyy epäloogisuutta. Kun poljinta painaa entistä syvemmälle, tuntuu kuin takajarrut tarttuisivat vasta noin sekunnin viivellä, ja viimeistään sillä saadaan vauhti hidastettua sopivaksi ennen seuraavaa mutkaa.

Lähtösuoran yllättävän tiukkaa mutkaa en uskaltanut kertaakaan mennä kaasu pohjassa, ettei Volvo puskisi vauhdilla hiekalle. Tällöin suoravauhti ennen jarrutusta jää alle 150 km/h. Varikon viereiseen alamäkeen Volvo sen sijaan kerää jopa pelottavat vauhdit enkä uskalla ollenkaan niin lähelle kaidetta kuin ammattikuskit. Saan silti hiottua sekunnin pois, ja parhaaksi ajaksi jää lopulta 1:51,7. Potentiaalia 1:50 alitukseen on, mutta halusin säästää jarruja täystuholta.

Muutoin merkkejä Volvon väsymisestä ei ole. Moottori toki tuulettaa useamman minuutin ajelun jälkeen, mutta vanha kunnon turbo-viitonen osoitti voimansa ja sen kohoava kurnutus sai hymyn kuljettajan huuleen. Jarruista nousee suloinen, kuminsekainen käry, ja kotiin ajellessa ihmetellään oudon syvälle painuvaa jarrupoljinta. Ei haittaa, kivaa oli ruotsinraudallakin!

Uusi ura urkenee, osa 2

Kuusi vuotta sitten aloitin Hämeenlinnan Autokoulussa opetusharjoittelijana. Liikenneopettajaluvan saatuani tein töitä koko ajan samalle yritykselle nousten harjoittelijasta aina toimitusjohtajaksi asti! Yrittäjänä ehdin olla käytännössä kaksi vuotta, kun vuosi sitten myimme firmamme CAP Groupille. Syynä oli lähinnä autokoulualan yleinen hiipuminen kesän 2018 lakimuutoksen jäljiltä. Takaraivossa kolkutti myös ajatus, että haluaisin tehdä vieläkin enemmän autojen parissa töitä…

Nyt kuuden vuoden jälkeen statukseni on taas harjoittelija. Minusta tuli yhtäkkiä automyyjä! Olen oikeastaan jo nuoruudesta saakka ajoittain haaveillut tästä ammatista. Nyt kun saimme yrityskauppojen käytännön järjestelyt ja siirtymät mallilleen, päätin jättää autokoulun ja hakea uutta työpaikkaa. Olinhan saanut ansioluettelonikin vahvemmaksi. Onneksi J. Rinta-Jouppi Oy uskalsi palkata näin vanhan ukon kesätöihin automyyjäharjoittelijaksi. Ja vieläpä Hämeenlinnaan, vaikka olisin kelpuuttanut samaa työtä myös kauempaa! Ja jos kaikki menee hyvin, toivon mukaan saa jatkaa samoja hommia vielä kesän jälkeenkin.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen fiilis uudesta työstä on hyvä, ja myyntityön perusteet ovat jo jollain tavalla hallussa. Autoja on siis mennyt jopa kaupaksi! Toki paljon on vielä opeteltavaa, mutta olen mielestäni oppinut uuden työn melko nopeasti, ja tulen päivä päivältä varmemmaksi ja vakuuttavammaksi. Tervetuloa siis autokaupoille Tiiriöön!

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa Caradisen osalta? Se jää vielä nähtäväksi. Ainakin Rinta-Joupin valikoimassa on jatkuvasti muutama sporttisempikin auto, joita pääsee silloin tällöin itsekin kokeilemaan. Mutta ensin haluan oppia kunnolla automyyjän työn, ennen kuin alan lainailemaan erikoisautoja ilta-ajeluihin. Täytyyhän sitä tietää, mitä on myymässä!

Omatkin autot saattavat päätyä kesän aikana myyntiin. Mitään pakotetta ei ole luopua kummastakaan, joten kovin halvalla en niitä suostu myymään. Onhan ne kuitenkin toimiva autoja molemmat, joilla on kiva ajella. Mazdan sivuikkuna saatiin toimimaan uudella katkaisijalla, joka upposi keskikonsoliin helposti ilman sen suurempaa ruuvaamista. Hinta briteistä tilattuna noin 60 €, ei paha. Volvossa alkaa olla enemmän kauneusvirheitä, mutta ehkä yksi niistä saadaan hoidettua tällä viikolla ilmastointihuollossa!

© Caradise 2021

Kahdestoista maaliskuuta

Juuri tällä päivämäärällä viisi vuotta sitten hankin itselleni kesäautokseni sinisen Mazda MX-5:n. Ja monena vuonna olen ottanut avoautoni käyttöön juuri tänä samaisena päivänä. Tänä vuonna se ei kuitenkaan onnistu. Syykin selviää heti kun katsoo ulos. Talvi pitää vielä tiukasti otteessaan. Maaliskuun alussa oli toki pari lämmintä päivää, jolloin olisi oikeasti tehnyt jo mieli kaivaa harrasteauto kesärenkailla autotallista. Mutta kun katsoin tarkemmin sääennustetta, se ei osoittanut mitenkään talven hellittävän. En siis vielä halunnut jatkaa ajoneuvoveron ja liikennevakuutuksen maksamista.

Vuosi sitten talvi oli hyvin erilainen, kaikin puolin. Pystyin ottamaan Mazdan käyttöön jo helmikuun viimeisenä päivänä hääautoksi omiin häihini! Lumesta ei edellisenä karkauspäivänä ollut tietoakaan, joten mikä olisikaan ollut parempi tapa tuoda morsian kotiin kuin oma avoauto. Kaikessa tässä on varmasti ollut Kaikkivaltiaalla näppinsä pelissä!

Sitten iski korona! Vaimoni toistaiseksi viimeinen työvuoro lentoemäntänä osoittautui lopulta häämatkaksemme. Pääsin mukaan viideksi päiväksi Thaimaan Phuketiin! Lähtöpäivänä Suomessa päätettiin ottaa valmiuslaki käyttöön, ja sulkea melkein koko yhteiskunta. Itse arvoin viime hetkeen asti astuako lähtöportista sisään vai ei, mutta jälkikäteen ajateltuna en tippakaan kadu päätöstä lähteä, vaikka kahden viikon karanteeni odottikin kotiin palattuamme. Nyt emme ole päässeet ulkomaille kokonaiseen vuoteen! Matkan luonteesta johtuen en ole kirjoittanut paikasta mitään juttua, eikä Phuketin saari sinänsä ole edes mikään autobongarin paratiisi.

Kotimaan matkailua ei onneksi ole täysin rajoitettu, hankaloitettu vain. Silti onnistuimme tekemään useamman reissun etelään, itään, länteen ja pohjoiseen. Suomessakin riittää upeita paikkoja vierailtaviksi, aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan! Helmikuun lopulla uskalsimme lentää Rovaniemelle viikonlopuksi, missä sattumalta (?!?) pidettiin MM-talviralli ensimmäistä kertaa Suomessa. Vaikka pätkille ei yleisöä huolittu, WRC-autoja oli silti helppo bongata Jätkänkynttilä-sillalla tavallisen liikenteen seassa ja haistella rallitunnelmaa koronakuplana toimineen urheiluopiston lähettyvillä! Paluulennolla saatoimme jo vähän puhkaista kuplaa, sillä moni huippukuski palasi etelään täydessä Finnairin Airbusissa kanssamme.

Kilometrejä on siis kertynyt koronavuonna kiitettävästi, onhan yksityisautoilu turvallisin tapa liikkua tällaisena aikana. Mazdaa ulkoilutettiin melkein saman verran kuin edellisenä kesänä, 3640 kilometriä. Volvoon on tullut vuoden aikana noin 15 000 kilometriä lisää. C70 on siis nyt kerryttänyt enemmän kilometrejä yhteensä omistuksessani, vaikka olen ajellut sillä pari vuotta vähemmän. Kulurakenne kilometriä kohden on pysynyt samoissa lukemissa molemmilla autoilla.

Pieniä uusia murheita on silti ilmennyt. Syksyllä, hieman ennen ajokauden päättymistä, Mazdan kuskinpuoleinen sivuikkuna päätti lakata toimimasta. Pelkääjän puolella ikkuna toimii normaalisti. Yhteys keskikonsolin katkaisimista oviin on siis toiselta puolelta jotenkin poikki. Yhtenä päivänä uskalsin avata ovipahvin ja katsoa, olisiko mitään tehtävissä. Totesin kuitenkin ongelman piilevän jossain tervamaisella aineella kiinnitettyjen muovien takana, enkä lähtenyt repimään niitä auki. Saavat ammattilaiset hoitaa vian kuntoon. Kevään ja syksyn viileydessä ei ole niin tarpeellista saada ikkunaa alas, mutta kesällä sivuikkunoita tulee tavallisesti säädettyä avoautossa huomattavan usein.

Myös Volvon sähköissä on fiksattavaa. Kylmimpinä päivinä, usein pitkän maantieajon jälkeen, vilkut ovat lakanneet vilkuttamasta. Ne siis kyllä syttyivät viikseä kääntämällä palamaan, mutta eivät vilkkuneet. Onneksi netistä löytyy apua monenlaisiin vaivoihin. Joku tiesi vian johtavan hätävilkkujen kytkimeen kojetaulussa. Vedin muovisen nappulan varovasti irti, vain todetakseni, ettei se auttaisi mitään. Ja kun painoin muovinapin takaisin paikoilleen, kuinka ollakaan, vilkut alkoivat toimia taas normaalisti! Tämä on toistunut nyt muutamaan kertaan, ja veikkaisin syyksi jonkin osan ylikuumentuvan, mutta toivotaan ettei vika ala häiritsemään liian usein.

Volvokaan ei siis ole immuuni talven haastaville olosuhteille. Eilen aamulla työmatka meinasi tyssätä kotipihaan, kun Volvon akku ei jaksanut kylmän yön jälkeen pyöräyttää viisisylinteristä käyntiin. Onneksi sisko naapurissa teki etäpäivää, ja pystyi lainaamaan Fordiaan. Sitten illalla, kun aioin ottaa akun irti lataukseen, koitin vielä uudestaan startata konetta. Tällä kertaa kone heräsi ensiyrittämällä, sen verran oli pakkanen hellittänyt!

Eräänä päivänä ajelin moottoritiellä Helsinkiin, kun yhtäkkiä kuului metallinen pamaus. Kurvasin rampille tutkimaan mistä kolahdus kuului. Kävi ilmi, että tuulilasin ja katon välinen lista irtosi ja taittui, iskien kattoon ikävät jäljet. Listan alta paljastui ruostetta koko pituudeltaan. Korjaus lienee aika hankala toteuttaa, joten toistaiseksi olen tyytynyt siistiin nittoteippi-viritelmään, joka pitää listan jollain tavalla kasassa. Tuollaista listaa ei edes ole uudemmissa autoissa, joten en aio kovin montaa euroa kyseiseen vaivaan uhrata, ennen kuin on ihan pakko.

Loppuun maininta vielä uudesta aluevaltauksesta: Olen nimittäin innostunut kokeilemaan autoaiheisten videoiden tekemistä. Tähän saakka olen dokumentoinut koeajoni lähinnä tekstein ja kuvin. Viime syksyllä Lamborghinia testatessa tallensin myös videomateriaalia sen verran, että sain valmiiksi ensimmäisen kunnon koeajovideoni, vihdoin viimein! Tulosta voi tarkastella alta.

© Kaisu Ojansivu Photography 2020

© Caradise 2021

Elämä muuttuu

Täytyy myöntää, että prioriteetit on pistetty uuteen järjestykseen kihlajaisten ja häiden suunnittelun myötä. Kärsijänä on tietysti autoharrastus sekä myös Caradise-blogin päivittäminen, joka on tuntuvasti hidastunut. Toki tulevalle vaimolle kiitos tuesta ja luvasta harrastaa autoja jatkossakin. ”Täytyyhän sitä nyt miehellä harrastuksia olla!”

Muuttunut vapaa-ajan käyttö näkyy suoraan omien autojen käytössä: Ennätyslämpimän viime kesän jälkeen tänä kesänä ajojen määrä Mazdalla on jopa puolittunut! Kilometrejä tuli siis puolen vuoden aikana vaivaiset 3 598. En edes lähtenyt laskemaan, kuinka monena päivänä tuli ajeltua katto auki, sillä viimevuotista ennätystä olisi hankala mennä rikkomaan.

Vähäinen ajomäärä toisaalta tarkoittaa myös sitä, ettei korjauksia tarvinnut tehdä Mazdaan ollenkaan. Näin kulut kilometriä kohden laskivat reiluun 25 senttiin. Katsastuksestakin MX-5 meni yllättäen ensiyrittämällä läpi kesäkuun lopussa, vaikka tuulilasin särö yltää jo lähes kuljettajan näkökenttään.

C70 on sen sijaan saanut liikuntaa reilusti enemmän. Matkat Helsinkiin kullan luo ovat tulleet tutuksi, ja Volvolle tunnin pyrähdys etelään on helppo suupala. Volvon istuimet ovat tunnetusti erinomaiset, ja vakionopeudensäädin pitää vauhdin tasaisena. Muutenkin se on erittäin vakaa ja turvallisen oloinen auto, jota eivät syysmyrskyt hetkauta.

Nyt ajoa on tullut keskimäärin noin 1000 kilometriä kuukaudessa. Olen ajanut sillä siis 14 000 kilometriä, eikä korjauksia ole juuri tarvinnut tehdä. 300 000 kilometrin raja paukahti myös jossain loppukesästä! Vaikka C70 ahmii bensaa huolella, keskikulutus on pudonnut noin 10 litraan satasella maantieajon huomattavasta lisääntymisestä johtuen. Tästä huolimatta kokonaiskulut ovat hämmästyttävän pienet, alle 20 senttiä kilometriä kohden!

Yksi syy Volvon hyvään kuntoon on sen yllättävän modernit ominaisuudet: Siinä on esimerkiksi huollosta kertova merkkivalo, joka syttyi noin vuosi edellisestä merkatusta öljynvaihdosta, vaikka kilometrit eivät olleet lähelläkään öljynvaihtorajaa. Näin ollen öljyjä on vaihdeltu riittävän usein ja säännöllisesti, eikä koneessa tunnu olevan vielä ratkaisevia kulumisen merkkejä. Ehkä ainoastaan ääntelevä ohjaustehostin kertoo auton iästä ja ajomäärästä.

Vaikka autokuume vaivaakin aina välillä, tällä kaksikolla jatketaan jonkun aikaa. Häät ja matkailun lisääntyminen tietää myös rahanmenoa, joten autojen päivittäminen ei ole etusijalla. Toisaalta kilometrien lisääntyessä ajatuksissa on pyörinyt myös diesel-auton hankkiminen. Onhan autojen hinnat yleisesti pudonneet niin, että tarjolla alkaa olla mielenkiintoisia naftaa polttavia coupé-malleja viidestä tonnista alkaen!

© Caradise 2019

Viisi vuotta, eikä suotta!

Tänään on juhlapäivä, sillä Caradise-blogi on pysynyt pystyssä päivälleen viisi vuotta! Päivityksiä ei enää ehkä tule niin usein kuin alkuvuosina, mutta tekstejä on kertynyt vuosien saatossa merkittävä määrä. On siis hyvä aika muistella hieman menneitä ja kerrata sitä polkua, miten tähän on tultu. Viidessä vuodessa on ehtinyt tapahtua yllättävän paljon asioita, joista moni sellaisia, jota en olisi pystynyt etukäteen suunnittelemaan tai unelmoimaan. Tästä kaikesta siis julkinen kiitos Kaikkivaltiaalle yläkertaan!

Nimi Caradise juontaa juurensa oikeastaan paljon kauemmas kuin viiden vuoden päähän. Nuoruuden haaveenani oli autotoimittajan ammatti. Ehkä se on sitä jollain tavalla edelleen. En keksi mitään kivempaa, kuin ajella hienoilla autoilla upeissa maisemissa. Ensimmäistä kertaa Caradise-nimi esiintyykin itse tekemissäni autolehdissä, joita ilmestyi kerran vuodessa 2006-2009. Aiheet olivat pitkälti samoja kuin blogissakin, ja parhaimmat tekstit on lainattu suoraan nettiversioon! Nämä lehdet eivät siis koskaan olleet myynnissä, ja niistä löytyy ainoastaan yksi (ja korvaamaton) kappale kustakin.

Noin vuonna 2010 marssin neljä lehteä salkussani suomalaisten autolehtien toimituksiin toteuttamaan haavettani. Isojen ovien sulkeuduttua päädyin lopulta avustajaksi Spinneri-lehteen, joka keskittyi itse rakenneltuihin harrasteautoihin. Päätoiminen työ oli mahdotonta, mutta pesti toimi hyvin palkallisena harrastuksena, josta jäi monta kivaa muistoa. Spinnerin tarina päättyi vuodenvaihteessa 2014-2015, ja viimeiseen numeroon sain itsekin julkaistua vielä yhden artikkelin.

En silti halunnut jättää autojuttujen kirjoittamista, joten näin parhaaksi perustaa oman blogin vanhalla tutulla nimellä! Niihin aikoihin ajelin pikkubussia Kovasen tallissa Helsingissä. Pian sen jälkeen elämä kuljetti Hämeeseen liikenneopettajakouluun ja lopulta aina Hämeenlinnan Autokouluun yrittäjäksi asti!

Jos kysyisit mitä tapahtuu seuraavan viiden vuoden aikana, siihen on aivan mahdoton vastata. Jos jotain veikkaisin, niin pieleen menisi! Toivottavasti edes osa veloista on saatu maksettua. Mutta kiitollisin mielin otan vastaan sen, mitä ylhäältä annetaan…

Omat autotkin ovat vuosien saatossa vaihdelleet. Erinäisten kokeilujen jälkeen olen päätynyt luotettavaan ja itseni näköiseen kaksikkoon: Mazda MX-5 ja Volvo C70. Kun Miata tyydyttää urheiluautoilun tarpeet, Volvolle jää vakaan cruiserin rooli, joka vie perille tyylikkäästi säässä kuin säässä.

Ruotsalaisuudestaan huolimatta C70 ei ole osoittautunut mitenkään ylivertaiseksi talvipakkasilla. Turbomoottori tuntuu olevan hidas lämpiämään, joten lohkolämmitin kannatti korjata. Tällöin ainakin sisätilanlämmitin pitää lämpöä yllä. Ehkä vanhanaikainen automaattivaihteisto pudottaa kierrokset liian herkästi tyhjäkäynnille, kun kaasua ei käytä, ja ajoviima viilentää moottoria tarpeettomasti.

Volvon kulutuslukemakin on aika hurja. Joulukuun kylmäkäynnistyksiä ja kaupunkiajoa sisältävä tankillinen kulutti yli 16 litraa satasella! Toisaalta kaiken kaikkiaan käyttökulut 3 000 kilometrin ajon jälkeen ovat noin 24 senttiä kilometriltä, mikä on vähemmän kuin Mazdassa, tai oikeastaan missään muussakaan omistamassani autossa…

Liukkailla keleillä C70 on todettu odotetun vakaaksi, jota ei lumikinokset juuri hetkauta. Toisaalta liikkeellelähdöt liukkaalla alustalla vaativat hentoista kaasujalkaa. Vajaa 200 hevosvoimaa etupyörillä on välillä hankala välittää tiehen. Volvossa pitäisi olla luistonesto, mutta en ole oikein vakuuttunut sen toimintakunnosta.

Eipä siis valittamista tällä hetkellä! Yrittäjän arki on toki ollut kiireistä, mutta näin tammikuun rauhassa ehdin itsekin pitää pari viikkoa lomaa. Pian pääsenkin tutustumaan Dubailaiseen ökyautokulttuuriin! Siitäkin kattava raportti kuvineen Caradisessa muutaman viikon kuluttua… 

© Caradise 2019

Ennätysten kesä!

Tämä kesä jäi historiankirjoihin poikkeuksellisen monista hellepäivistä, varsinkin toukokuussa ja heinäkuussa. Tämä näkyi myös ajomäärässä: Maaliskuulta alkanut ajokausi sisälsi peräti 134 päivää, jona sai avata katon! Touko- ja heinäkuussa tuli ajettua lähes jokaisena päivänä rättikatto alhaalla. Tätä tosin auttoi se, että MX-5 oli koko kesän ainut autoni. Eipä ollut juuri tarvettakaan isommalle autolle sinä aikana.

Samasta syystä myös kilometrien määrä kasvoi kahdesta edellisestä kesästä: Tällä ajokaudella oli pituutta 8 951 kilometriä, kun ennen pääsin nippa nappa yli 8 000 kilometrin. Kolmen vuoden aikana siitä tulee yhteensä yli 25 000 kilometriä, olen siis kymmenestä omistamastani autosta vain kahdella ajanut enemmän kuin Mazdalla!

Myös ajallisesti ”kesäpäiviä” oli tänä vuonna enemmän. Puskurin uudelleenmaalauksesta johtuen Mazda saatiin takaisin Hämeenlinnaan vasta marraskuussa. Tätä ennen olin poistanut Miatan liikenteestä jo lokakuun puolella. Eilen kävin lopulta pesemässä syksyn suolat ja kurat pois, jottei ne pääse tekemään tuhojaan talven aikana tallissa. Ja kun vuoden harmain päivä oli harvinaisen aurinkoinen ja lämpötila 6-7 asteessa, oli pakko vielä kerran avata katto ja kiertää tutut maisemalenkit viimeisen kerran moneen kuukauteen! Näkyipä ohimennen golffareitakin, joten osaa täällä muutkin nauttia viimeisistä lämmön tuulahduksista…

Tämä vuosi sujui ilman suurempia murheita. Heti keväällä hankin uudet Michelinit, jotka ovat osoittautuneet erinomaisiksi. Ainoa varsinainen vika, joka korjattiin, oli tiensä päähän tullut laturi. Ja tietysti Ahveniston mokailun seurauksena puskuri piti maalata uudestaan. Kulut ovat vakiintuneet noin 27 senttiin kilometriä kohden ja kulutus pyörii edelleen kahdeksan litran tuntumassa. Alkavat ruostekohdat takakontissa ja takalokasuojassa ovat vallanneet aavistuksen lisää pinta-alaa. Öljyvuoto on myös pahentunut niin, että nyt vuotaa enemmän moottorin takaosasta, jolloin vian korjaaminen on huomattavasti työläämpää.

Talviautona palveleva Volvo on sekin osoittautunut hyväksi ostokseksi. Vikoja ei ole vielä tarvinnut korjailla! Mikä parasta, C70 houkuttelee myös omalta osaltaan ajelemaan ylimääräisiä kilometrejä, vaikka on luonteeltaan hyvin erilainen kuin MX-5. Nyt voi siis rauhassa keskittyä tienaamiseen ja talviloman suunnitteluun…

© Caradise 2018

Onnea parikymppiselle!

Vihreä Volvoni täyttää tänään tasan 20 vuotta. Lokakuun 29. päivä 1998 C70 rekisteröitiin Pohjois-Saksaan, Lüneburgiin. Siitä lähtien auto on rullannut Euroopan maanteitä tasan 291 000 kilometriä! Kuka tietää, missä kaikkialla tämäkin Volvo on saanut pyöriä, nimensä mukaan? Siis joka vuosi keskimäärin 14 550 kilometriä. Eikä missään nimessä olla vielä lähelläkään päätepistettä.

Teini-iän kriiseistä on selvitty voittajana, ja tästä alkaa kypsyminen aikuisuuteen. Tätä Volvoa ei onneksi ole kohdeltu kaltoin, moni lajitoveri on jo saatettu hautaan kylmien voimien puristuksessa. Ehkäpä tämä C70 saavuttaa seuraavankin vuosikymmenensä, ja pääsee ansionsa mukaiseen eläkevirkaansa, museokilpiin!

Potentiaalia Volvoissa on pitkään elämään. Eräällä Amerikkalaisomisteisella Pyhimys-Volvolla on rullailtu yli viisi miljoonaa kilometriä! Omallani on siis ajettu vasta murto-osa tuosta. Ennätyksen rikkomiseen kuluisi nykytahdilla noin 350 vuotta! Tuskin kannattaa lähteä edes yrittämään vastaavaa.

Volvon turbomoottoria tällainen ikä ja kilometrimäärä ei ole vielä saanut kangistumaan. Syntymäpäivien kunniaksi kävin testaamassa, onko nuoruuden vetreys vielä tallella. Onhan se. C70 kiihtyy paikaltaan sataseen vauhtiin tasan yhdeksässä sekunnissa, juuri kuten tehtaan ilmoitus lupaa.

Eikä siihen edes vaadita kuljettajalta vaivaa: kaasu vain pohjaan, ja automaattivaihteisto hoitaa pykälät isommalle oikeaan aikaan. Jos haluaa nipistää pois kymmenyksiä, voi pitää jarrulla autoa tiukemmin paikallaan, ja nostaa kierrokset lähdön kynnyksellä parin tonnin tuntumaan. Silloinkaan etupyörät eivät ala sutimaan, ja Volvo hyökkää terävämmin liikkeelle.

Reilun tuhannen kilometrin ajelujen jälkeen kulutuslukemat ovat kaunistuneet 12 litran tuntumaan. Se on edelleen paljon, mutta teholla ja tyylillä on hintansa. Jollain tankillisella päästään varmasti myös alle 10 litran lukemiin, mutta se vaatii pidempää ajomatkaa. Nyt ajelut suuntautuvat pääosin kaupunkiin lyhyinä pyrähdyksinä.

C70 pääsee myös muutamaksi viikoksi tallin lämpöön, sillä MX-5 ajettiin jälleen Sastamalaan maalattavaksi. Tavoitteena on saada se pois vielä ennen pysyvää lumipeitettä (kesärenkailla). Samalla huomasin konkreettisella tavalla autojen kokoeron. Ahtaaseen 1980-luvulla rakennettuun autotalliin Mazda menee heittämällä, mutta tallin rojuja pitää järjestellä uudelleen melkoisesti, jotta 70 senttiä pidempi C70 mahtuu juuri ja juuri sisään ja tallinovet kiinni!

Samalla ilmeni hienoinen vika: Kun työnsi autoa muutaman kerran eteenpäin vapaalla, vaihdekepin painike jäi pohjaan. Silloin avain ei myöskään lähde pois virtalukosta, vaikka vaihde olisi P-asennossa. Pienen räpläilyn jälkeen sain painikkeen taas toimimaan, mutta on ärsyttävää, jos samaa esiintyy jatkossa.

Pari muutakin pientä murhetta on paljastunut. Sumuvalot eivät toimi, ja niiden eteen on liimattu harmaat laput katsastuksen ajaksi. Myös lohkolämmitin on todennäköisesti rikki, sillä sisätilanpistoke ei ainakaan toimi. Kumpaankaan vikaan en ole vielä ehtinyt suuremmin paneutua.

Pientä esimakua olen saanut myös talvikeleistä, sillä viime viikonloppuna Hämeenlinna peittyi hentoon lumihuntuun. Kesärenkailla pärjää edelleen hyvin, mutta sivuteillä on päässyt tekemään alustavia kokeiluja luisto-ominaisuuksista. Itse auton kattava koeajoraportti löytyy tuttuun tyyliin Omat autot -osiosta!

© Caradise 2018

Turvallinen valinta

Kovin pitkälle ei syksyä ehtinyt kulua talviauton etsinnässä, sillä heti syyskuun ensimmäisen päivän aamuna suuntasin Hyvinkäälle katsomaan siistiä Volvo C70 Coupéa. Jo viikkoa aiemmin kävin nopeasti ihmettelemässä sitä, mutten ehtinyt silloin sitä vielä koeajaa. Hyvä kunto kuitenkin vakuutti minut, ja aloimme keskustella alustavasti hinnasta.

Lopullinen budjetti selvisi oikeastaan vasta elokuun viimeisenä päivänä, jolloin sain elokuun palkan ja lomarahat samaan aikaan. Ne olivat oikeastaan paremmat kuin uskalsin toivoa, joten maksimissaan 5 000 € olisin uskaltanut tuhlata kaksioviseen kakkosautoon.

Koko perjantai-ilta meni luonnollisesti Nettiauton sivuilla haaveillessa, ja toinen toistaan mielenkiintoisempia vaihtoehtoja olisi odottanut noutajaansa ympäri Suomea. Lauantaipäivän viettäisin tietysti autoja katsellessa, mutta en millään keksinyt minne päin suuntaisin. Lopulta etsin parhaat vaihtoehdot suoraan etelästä, eli Hyvinkää-Järvenpää-Tuusula-Vantaa akselilta.

Suoraan sanottuna se siisti Volvo jäi jotenkin kummittelemaan mieleen, joten halusin aloittaa koeajamalla sen ensin. Tämän viikon aikana kauppias Hyvinkäällä oli ehtinyt katsastaa tulevan autoni, ja nostaa hinnan 4 800 euroon. Matkan aikana sisäinen tunne voimistui: Jos C70 olisi ajoltaan myös ehjä, eikä ikäviä yllätyksiä tulisi, voisin tarjota siitä kolmosella alkavan summan.

Kyseinen yksilö on siis 2,4-litraisella turbokoneella varustettu metsänvihreä C70 vuodelta 1998. Vaihteet vaihtuvat automaattisesti, ja varusteluun on panostettu: On vakionopeudensäädintä, ilmastointia ja sähköpenkit muistipaikoilla. Sisälle tyyliä tuo vaalea nahkaverhoilu ja jalopuukoristeet. Tämä auto ei missään nimessä ollut halvin mahdollinen C70, mutta kunnoltaan vielä erinomainen. Maalipinta on pääosin hyvä, ruostetta ei juurikaan ole, ja nahkapenkitkin vielä ehjät!

Kaikesta päätellen Volvo ei ole ollut mikään kiertopalkinto, vaan hyvin pidetty yksilö, joka toimii vielä hienosti, 289 000 ajokilometrin jälkeen. Tästä kertoo saksankielinen huoltokirja, joka jatkuu viime vuosiin asti. Juuri katsastuksen yhteydessä uusitut jarruosatkin on kirjattu muistiin! Voin siis luottaa siihen, että tähän autoon ei tarvitsisi sijoittaa yhtään ylimääräistä euroa korjaamiseen ainakaan nyt.

Aluksi tarjosin röyhkeästi tuhat euroa hintalappua vähemmän, muistuttaen samalla viikon takaisesta hinnasta. Eikä vastaanotto ollut kovin kauhistunut, vaan pääsimme nopeasti sopuun 3 900 € hinnasta. Kauppakirjat tehtiin samana päivänä ja noin tunnin päästä sain siskoni hakemaan Volvon ja Mazdan Hyvinkäältä Hämeenlinnaan.

Ensimmäinen viikonloppu Volvolla on paljastanut auton hiljaiseksi ja mukavaksi cruiseriksi. Tehoakin on ihan mukavasti, 193 hevosvoimaa, siis aivan riittävästi etuvetoiseen autoon. Ei tätä silti urheiluautoksi voi kutsua. Pidän enemmän manuaalista, sillä automaattivaihteinen ei tunnu niin tehokkaalta. Toisaalta en huomannut ratkaisevaa eroa 50 heppaa tehokkaampaan T5-malliin, joten tälläkin pärjää varmasti. C70 on itse asiassa ensimmäinen omistamani automaattivaihteinen auto!

Myös tilat riittävät käyttööni ruhtinaallisesti! Vaikka olen suht pitkä mies, löydän helposti sopivan ajoasennon. Myös pari ystävääni totesi takatilat riittäviksi. Selkänojan taituttua penkki siirtyy vielä sähköisesti eteenpäin verkkaisesti, jotta kulku taakse helpottuu. Takakonttiin mahtuu jopa kolme talvirengasta alkuperäisillä alumiinivanteilla ja niiden alta paljastui vielä siistit kangasmatot muovisten kurakaukaloiden tilalle!

Vaikka C70 on melko harvinainen auto, sen tekniikka on kohtuullisen yleistä ja luotettavaa. Varaosatkaan eivät ole kaikkein kalleimpia, samoin vakuutukset. Kaiken kaikkiaan Volvoa voisi kuvailla aika turvalliseksi valinnaksi! Cadillac Eldorado, Audi TT tai moni muu olisivat tässä mielessä riskialttiimpia. Viimekeväinen epäonnistunut kokeilu Ford Cougarin kanssa tuskin tulee toistumaan…

© Caradise 2018

Linjakas laatikko

Volvo C70 2.4T & 2.3 T5 Coupé testattu elokuussa 2018.

Kelpaako ruotsalainen kaunotar?

Hyvä vaihtoehto CLK-Mersulle on Volvon oma Coupé-malli C70. Molempien myynti alkoi vuonna 1997 ja jatkui vuoden 2002 tienoille asti. Autojen koko ja luonne vastaavat hyvin toisiaan, molemmat ovat mukavia herrasmiehen matka-autoja. Jopa niiden hinnat ovat pysyneet alusta asti lähellä toisiaan. Maailman mittakaavassa CLK myi selvästi Volvoa enemmän, mutta näitä kauniita Coupé-Volvoja on edelleen ihan kivasti tarjolla Suomessa.

Pääsin lauantaina testaamaan Ylöjärvellä kahtakin erilaista C70-mallia. Molemmat olivat myynnissä yksityisillä omistajilla, eikä missään nimessä virheettömiä. C70:ä sai aikanaan rohkeilla väreillä, ja nyt testatut autot edustivat kahta esimerkkiä. Kuvia ei valitettavasti ole saatavilla, muuten kuin arkistosta kaivettuna.

Ensin testasin tummaa violettia yksilöä, jossa oli se tehokkain kone. 2,3-litrainen ahdettu riviviitonen tuottaa 240 hevosvoimaa etupyörien kiusaksi. Ehkä tämän enempää tehoa kyseinen vetotapa ei kykene siirtämään tiehen asti. Vaihteistona tässä on nelilovinen automaatti. Varustelu on myös runsaampi: Ajotietokone, vakionopeudensäädin ja sähköpenkit muistilla paljastaa, että tämä on ollut kallis auto uutena. Hintapyynti nyt 3 200 €.

Parin tunnin päästä koitin hieman arkisempaa, lohenpunaista yksilöä. Tässäkin on turbokone, mutta aavistuksen isompi ja matalaviritteisempi. Tehoa on lähes 50 yksikköä vähemmän kuin edellisessä, mutta ero ei silti tuntunut niin suurelta. Ehkä manuaaliaski auttaa asiassa. Vaikka sähköheebeleitä ei tästä löydy niin montaa, kattoluukku ja nahkapenkit tuovat luksusauton tunnelmaa. Hintaakin on luonnollisesti vähemmän, 2 600 €.

Heti alkumetreillä huomaan, että automaattivaihteisella T5-mallilla kaasupolkimen liikerata on pitkä. Poljinta saa siis polkea melko syvään, ennen kuin alkaa tapahtua. Ehkä Volvon automaattivaihteisto hukkaa voimaa liikaa, eikä sellaista kunnon potkua synny. Toki näillä tehoilla 1500-kiloinen C70 liikkuu kevyesti! Silti samana päivänä testaamani CLK 320:n V6-moottori tuottaa paljon muhkeamman voiman tunteen kuin Volvo, vaikka paperilla Mersussa on 20 hevosvoimaa vähemmän!

Manuaalivaihteinen 192-hevosvoimainen 2.4T ei siis juuri häpeä vertailua edelliseen. Tässä kaasu tuntuu herkemmältä ja vähäisempi teho on paremmin käytettävissä. Eihän näin kallista autoa sopinut myydä uutena puhdittomalla moottorilla. Rivivitoselle ominainen kurnutus kuuluu myös asiaan!

CLK:n tavoin C70 ei ole parhaimmillaan mutkateillä. Kun CLK menee eteenpäin kuin juna, C70 tuntuu kääntyvän terävämmin. Isohko auto kuitenkin kallistelee ja tuntuma tiehen ei ole se kaikkein napakin. Kun on MX-5:llä tottunut karting-automaisiin suunnanmuutoksiin, ei osaa oikein tottua tällaisiin keinuviin maantieristeilijöihin. Alustan puolesta kaikki tuntuisi toimivan, ja molemmat autot ovat mekaanisesti ehjän tuntuisia.

Molempien autojen kompastuskiveksi muodostuu lopulta ruoste. CLK on tunnettu ruskeista täplistään, eikä ruotsinrautakaan ole immuuni korroosiolle. Violetin yksilön pyöränkaaret mätänevät jo ainakin takana. Lohenpunaisessa pintarupi on erikoisemmassa paikassa. Heti oven takana kylkilistan alapuolella metalli on jo syöpynyt ruman näköiseksi, ja muutenkin helmoissa on alkavaa hapertumaa. Näiden lisäksi tämän auton takaluukusta on lakkakerros irronnut kuulemma painepesurin voimasta. Violetin yksilön miinuspuolia olivat vielä talvirenkaiden puute, toimimaton kuskin puolen ikkuna sekä tuning-valot kalliine xenon-polttimoineen. Molemmat Volvot jäivät siis toistaiseksi ostajilleen.

Muuten kokemus C70-mallista oli positiivinen. Volvon penkit kuuluvat maailman parhaisiin, eikä 20 vuoden istuminen ole saanut niitä vielä kokonaan kulahtamaan. Muutenkin sisätiloissa on laadun tuntua: Nahkaa on yleensä vähintään penkin sivuosissa, ja jalopuukin tuntuu aidommalta kuin Mersuissa! Varsinkin vaalealla verhoilulla ohjaamossa vallitsee hieno skandinaavinen tunnelma. C70 on mielestäni yksi hienoimmista Volvoista. Laatikkomalleista tuttu keula on saatu sovitettua tyylikkäästi linjakkaaseen koriin. Tämä on siis yksi todennäköisimmistä vaihtoehdoista, kun etsin itselleni sopivaa kaksiovista talviautoa. Täytyy vain jatkaa oikean yksilön etsintää…

© Caradise 2018