Näytetään tekstit, joissa on tunniste esittelyt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esittelyt. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. toukokuuta 2018

Borgward Isabella Coupé

Jos kuvittelet mielessäsi kauniin auton 1950-luvulta, niin ensimmäiset ajatukset vievät italialaisiin tai amerikkalaisiin tuotteisiin, eivät saksalaisiin. Onneksi poikkeuksiakin on olemassa! Harva muistaa enää sellaista saksalaista merkkiä kuin Borgward. Merkin upein malli oli vuosina 1957-61 valmistettu Isabella Coupé.

Carl F.W. Borgwardin autoimperiumi käsitti sotien jälkeen neljä erillistä automerkkiä, jotka kaikki valmistettiin Bremenissä, Pohjois-Saksassa. Nämä olivat Hansa, Lloyd, Goliath ja Borgward. Näistä Borgward valmisti henkilöautoja keskiluokkaan ja niitä pidettiin laadukkaina ja edistyksellisinä. Borgward oli ensimmäisten joukossa, kun autojen muodoissa siirryttiin erillisistä lokasuojista suoralinjaisempiin, ”ponttoonimaisiin” koreihin.

Borgwardin menestynein malli, Isabella, esiteltiin vuonna 1954. Siihen aikaan keskiluokan kaksiovista sedania pidettiin modernina niin muodoiltaan kuin korirakenteeltaankin. Auto ei ollut enää erillisen rungon varassa, vaan kori oli itsekantava. Ulkonäkö oli kuin suoraan tulevalta vuosikymmeneltä: Kyljet olivat suoraviivaiset ja päättyivät perässä pieniin, pystyjen takavalojen muodostamaan eviin. Esimerkiksi vahvasti Isabellan muotoja kopioinut Volvo Amazon jatkoi saman näköisenä aina 1970-luvun alkuun saakka!

Alun laatuongelmien selvittyä Isabellan myynti sujui hyvin. Parhaimmillaan Borgward oli jopa Saksan myyntitilaston kakkosena Volkswagenin jälkeen! Heti seuraavalle vuodelle tehdas esitteli tehokkaamman painoksen 1,5-litraisesta nelosesta, joka tunnettiin nimellä TS. Kölniläinen Karl Deutsch valmisti jopa kourallisen avoversioita Isabellasta. Hän teki myös muutaman coupé-mallisen yksilön aiheesta.

Mutta Bremenin tehtaalla pistettiin vielä paremmaksi! Borgwardin omat insinöörit suunnittelivat myös coupé-mallin, joka oli vielä kauniimpi kuin suorakylkinen versio. Vaikka Isabella oli muutoinkin kaksiovinen, erot muotoilussa on selvät. Koko auto on olemukseltaan sedan-mallia matalampi. Kyljen kaarissa oli taas huomattavissa muodot, jotka vievät ajatukset 1930-luvulle. Kattolinja oli nätin pyöreä ja kevyt. Pienet takasivuikkunat tuovat ilmavuutta, ja tekevät selvän eron Deutschin muotoilemaan hardtop-maiseen ratkaisuun. Tyylikäs krominen taitos oven takana korostaa coupé-mallin uusia linjoja, ja tarjolla oli useita, upeita kaksivärisiä vaihtoehtoja. Keulamaskin suuri ruutu-logo paljastaa merkin.

Luonteeltaan Isabella Coupé ei ole mikään urheiluauto, vaan enemmänkin eläköityvän pariskunnan tyylikäs matka-auto. Sisällä on edessä mukavat oltavat ja kiva ylellisyyden tunne. Lautamainen takasohva sopisi paremmin leikkimökkiin, mutta harvemmin kenenkään siellä tarvitsi matkustaa. Kojetaulu on pääosin vaaleaa bakeliittia ja mittarit ympyröity kromisin kehyksin. Ovipaneelin ruutukuvio tuo mieleen nykypäivän Bentleyt.

Tekniikka kelpasi sedan-mallista sellaisenaan. Ainoa moottorivaihtoehto oli juuri tuo TS-moottori, mikä tuotti 75 hevosvoimaa. Kuulostaa nykyään pieneltä, mutta täytyy muistaa, että esimerkiksi valtaosassa saman ikäkauden Porscheissa on vähemmän tehoa kuin Isabellassa. Nelilovista synkronoitua vaihteistoa käsketään ratin oikealla puolella töröttävästä viiksestä. Parhaimmillaan Isabella Coupé kiisi autobahnaa 150 kilometrin tuntinopeudella ja spurtti sataseen otti aikaa 16 sekuntia…

Muutama tällainen lienee tuotu aikanaan Suomeenkin. Vuonna 1960 Coupé-mallin hinnaksi ilmoitettiin 1 430 000 markkaa, joka vastaa nykyrahassa noin 35 000 euroa. Borgward-seura tietää kertoa, että maassamme on tällä hetkellä neljä hienokuntoista yksilöä, sekä yhdeksän projektivaiheessa olevaa autoa.

Borgward Isabella Coupéa tehtiin 9537 kappaletta, joista noin puolet vietiin Yhdysvaltoihin. Silti on yllättävää, ettei Amerikassa ole myytävänä tällaisia juuri yhtään. Euroopasta sentään löytyy muutama, etenkin Saksasta. Kelpo yksilöitä olisi tarjolla noin 25 000 € hintaan, kun parhaimmista pyydetään tuplahinta.

Mitä muuta Isabellan ystävä voisi pohtia vaihtoehdoksi? Volkswagen Karmann Ghian linjoissa on jotakin samaa, mutta kuplan bokserimoottorilla se ei pysy kyydissä. Myös Pyhimys-Volvo lienee saanut vaikutteita Isabella Coupén muodoista, eikä hinnoissakaan taida olla suuria eroja. Jotain samaa on myös Mersun 190 SL -avoauton muodoissa, mutta näiden hinnat ovat nousseet jo tavoittamattoman korkealle, jopa kovemmiksi äärettömän harvinaisen Isabella Coupé-Cabrioletin yläpuolelle.

Borgward-konsernin karu kohtalo herättää hämmennystä. Vaikka Isabella myi loppuun saakka kohtalaisesti, yhtiön epäonnistuneet kokeilut mm. helikoptereiden suunnittelusta söivät valtavasti rahaa. Amerikan maahantuojan ajauduttua konkurssiin vuonna 1960 noin 9 000 asiakasta perui tilauksensa. Pian Borgwardille ei enää myönnetty lisälainaa, vaan iso autotehdas päätyi myös konkurssiin. Outoa kyllä yhtiö pystyi maksamaan velkojilleen, ja jäljellekin jäi vielä useampi miljoona Saksan markkaa. Soppaa oli hämmentämässä myös BMW:n hallituksen silloinen puheenjohtaja. Hänellä tuskin oli puhtaita jauhoja pussissa tilintarkastajana, kun ajoi alas ison kilpailijansa. Mutta pahin oli ehtinyt jo tapahtua, ja viimeiset ”porvarit” koottiin vuonna 1962, ennen kuin tuotantolinjat myytiin Meksikoon. Viimeiseen Borgwardiin työntekijät asettivatkin tunnuksen: ”Olit liian hyvä tähän maailmaan.”

© Caradise 2018

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

1935-40 Packard

1930-luvun puoliväliin saakka Packard tunnettiin yhtenä ylellisimpien autojen valmistajista Amerikassa. Huolimatta siitä, että kilpailukin oli silloin erittäin kovaa ökyautojen luokassa. Merkit kuten Cadillac, Lincoln, Auburn, Duesenberg, Cord, Marmon, Peerless ja Pierce-Arrow valmistivat kaikki erittäin laadukkaita ja valtavia ”multi-sylinterisiä” autoja. Moottoreina tällaisissa oli vähintään suora kasi, ja monessa oli Packardin vuonna 1915 aloittaman esimerkin mukaisesti V12. Muutamat jopa kokeilivat V16-moottoria liittämällä rivikasit yhteen! Mutta kaikista näistä Packard lienee sittenkin ollut se kaikkein halutuin, ainakin vuoteen 1935 saakka.

”Ask the man who owns one.” Packardin legendaarista mainoslausetta käytettiin pitkään, ja sille oli myös ehdottomasti katetta. Kyllästyneenä hajoilevaan Winton-automobiiliinsa James Ward Packard päätti rakentaa jokaisen autonsa vuodesta 1899 lähtien sellaisella varmuudella ja laadulla, että tyytyväiset omistajat voisivat kertoa Packard-autojen erinomaisuudesta varakkaille ystävilleen. Pitkälti käsityönä valmistetut liikkuvat taideteokset pysyivät riittävän harvinaisina ja kalliina, jotta ne olisivat keskivertojenkeille pelkkää unelmaa.

No mitä tapahtui vuonna 1935? Kyseiselle vuosikymmenelle tultaessa elettiin pitkään taloudellisessa kurimuksessa. Pörssi oli romahtanut lokakuussa 1929, ja tämän seurauksena huippukalliiden autojen kysyntä hiipui myös. Useat luksusautojen valmistajat joutuivat sulkemaan ovensa yksi toisensa jälkeen. Oikeastaan vain Cadillac ja Lincoln ovat näistä selvinneet nykyaikaan asti, lähinnä emoyhtiön pohjattomaan kassaan tukeutuen. Jotain radikaalia oli siis pakko tehdä, jotta itsenäinen autotehdas pysyisi hengissä.

Näin Packard päätti suunnitella auton, joka olisi vähän pienempi ja tavallisempi, eli hinnaltaan huomattavasti edullisempi, ja näin ylemmän keskiluokan ostettavissa. Se vaati suuria muutoksia valmistusmenetelmissä. Kustannusten leikkaus onnistuisi ainoastaan liukuhihnatuotannon avulla, jota Ford hyödynsi ensimmäisenä autoteollisuudessa. Sitä ennen Packardeja valmistui käsityönä vain muutamia tuhansia vuodessa.

Vuodelle 1935 esitelty Packard One-Twenty oli silti edelleen laadukas ja hieno auto. Hieman kallistetun, mutta edelleen selvästi tunnistettavan keulamaskin takaa löytyi vieläkin suora kasi. 4,2-litrainen moottori tuotti 110 hevosvoimaa. Mallimerkintä 120 tuli akselivälistä tuumina, joka on siis 305 senttimetriä. Erillisjousitetun etuakseliston avulla se oli jopa modernimpi kuin tuotannossa edelleen säilyneet senior-tason mallit Eight, Super Eight ja Twelve.

Kun erittäin haluttua merkkiä alettiin myydä monta kertaa halvempaan hintaan, oli menestys taattu. Vuoden 1935 myynti kolminkertaistui edellisestä vuodesta, sekä edelleen tuplaantui seuraavalle vuodelle. Packardin työntekijöistä noin puolet valmisti uutta junior-mallistoa modernilla tuotantolinjalla, kun taas toinen puoli keskittyi kalliimpiin senior-malleihin. Silti halvempaa valmistettiin noin kymmenen kertaa enemmän!

Tämä ei vielä riittänyt Packardille, joka oli noussut taas voittojen tielle taloudellisesti. Vuodelle 1937 esiteltiin vielä edullisempi kuusisylinterinen Packard Six, koodiltaan 115-C. Tätä ennen 120-mallin moottoria oli kasvatettu 4,6 litraan vuonna 1936. Tällöin myös hevosvoimat vastoivat mallimerkintää. Mutta kuusisylinterinen aloitusmalli nosti tuotantolukemia entisestään: Vuonna 1937 valmistui jo yli 120 000 Packardia, joka jäi merkin historian parhaaksi tulokseksi.

Kun natsihallinto Euroopassa alkoi uhitella naapureitaan, Amerikassa toisen maailmansodan alku ei vielä juuri tuntunut. Vuosina 1938 ja 1939 Packardit kokivat lähinnä nimellisiä muutoksia. Näkyvimpänä yksiosaisen tuulilasin muuttuminen kaksiosaisena v-muotoon. Toki tuotantomäärät olivat hiipumaan päin, uutiset vanhan mantereen sekasorrosta kantautui varmasti rapakon toiselle puolelle. Jotain kertoo myös se, että vuosimalli ’39 oli viimeinen suurelle ja mahtavalle Twelve-mallisarjalle. Tämän jälkeen enää käytännössä Lincoln jatkoi V12-moottorien valmistusta Amerikassa.

Packard ei silti levännyt laakereillaan. Uudelle vuosikymmenelle taitettaessa Packard sai uuden maskin. Sen molemmille puolille lisättiin vielä pystysuuntaiset ritilät, josta vuosimallin ’40 Packard on helppo tunnistaa. Valoumpiot pysyivät vielä viimeisen vuotensa erillisinä yksiköinä, kunnes vuodelle ’41 ne oli sulautettu lokasuojiin. Vuonna 1942 myös jenkit vedettiin sotaan mukaan, ja Packardin tehdas määrättiin rakentamaan Rolls-Roycen Merlin-moottoreita lentokoneisiin.

Valikoimaa riittää


Joskus saattaa tuntua, että nykyään autonvalmistajat tuottavat vaihtoehtoja jokaikiseen rakoon, vieläpä sellaisia, joita ei oikeastaan edes kukaan tarvitse. Tämä ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö, sillä jo 1930-luvulla Packardin mallisto oli erittäin laaja.

Vuosina 1935-40 oli tarjolla joka vuosi neljä eri versiota. Jokaisessa versiossa oli oma moottorinsa, joka siis oli joko suora kasi tai 7,7-litrainen V12, tai rivikuutonen vuodesta 1937 eteenpäin. Ulkopuolelta on vaikea erottaa malleja toisistaan, mutta silti eroavaisuuksia riittää. Esimerkiksi Six-mallien keula ja etulokasuojat olivat selvästi lyhyempiä kuin Twelve-malleissa. Myös yksityiskohdissa oli selviä eroja. Joka vuosi nuo erot tietysti vähän muuttuivat. Tarvitaan siis todellinen ekspertti tunnistamaan Packardit toisistaan.

Etuosa ja runko pysyivät siis omanaan version mukaan. Mutta mitä autossa oli moottoritilan jälkeen, siihenkin sai asiakas runsaasti valinnanvaraa. Jopa akselivälit mallien kesken olivat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi heti ensimmäisenä uuden mallin tuotantovuotena 1935 kaikkia neljää mallia oli saatavilla useilla eri koreilla. Pelkästään kaksiovisia coupé-malleja oli kolmea erilaista, neliovisia umpimalleja useita enemmän, sekä tietysti avokorisia vaihtoehtoja eri pituisina joko kahdella tai neljällä ovella.

Lyhyt oppimäärä Packardin korimalleista: Business Coupé on sisätiloiltaan lyhyin, kaksipaikkainen umpimalli yleensä kolmella ikkunalla. Club Coupé on sitä vähän pidempi, pienillä takasivuikkunoilla ja takaistuimella. Touring Coupé taas on enemmänkin kaksiovinen Sedan. Coupé Roadster on kaksipaikkainen avoauto. Convertible Victoria sisältää takapenkin ja tukevan kangaskaton. Samoin Convertible Sedan, jossa on myös takaovet. Sitten oli vielä Phaeton ja Sport Phaeton kevyemmällä katteella, näistä Sportissa vielä erillinen tuulilasi takamatkustajien suojaksi! Neliovisista lyhyimmät sisätilat ovat Club Sedanissa, josta puuttuu takasivuikkunat ovien jälkeen. Näitä ei ole myöskään Formal Sedanissa, mutta siinä C-pilari on selvästi paksumpi. Sedanissa matkustamo jatkui myös ihan loppuun saakka, ja tästä ne takasivuikkunat löytyvät. Ja vielä oli All-Weather Town Car sedanmaisella takaosalla, mutta (palkatun) kuljettajan osuus oli avoin.

Nämä kaikki siis oli tarjolla jokaiseen neljään versioon pienin vivahtein. Vuodesta 1937 tuli tarjolle jopa puukylkinen farmarimalli! Joka vuosi oli siis tarjolla vähintään 50 erilaista Packardia, joista jokainen poikkesi jollain tavalla toisistaan! Useita Packardeja päätyi myös ammattikäytttöön, mm. paloautoiksi tai ruumisautoiksi, olihan auto vahvarakenteinen ja kestävä.

Eikä tämäkään vielä riittänyt. Vanhaa, vaurasta asiakaskuntaa tyydyttääkseen ostaja sai edelleen halutessaan senior-tason Packardinsa jonkun ulkopuolisen korivalmistajan kuosissa. Erikoiskoreja myytiin selvästi vähemmän kuin muutama vuosi aiemmin, mutta koripajat kuten LeBaron, Rollston ja Darrin valmistivat yksittäisiä, erittäin kauniita avomalleja aina sota-aikaan asti. Malagan Automuseossa kuvattu valkoinen 1939 Packard Twelve 1708 Convertible Sedan on puolestaan Dietrichin korittama.

Packardeja tutkiessa monesti törmää nelinumeroiseen koodiin joka kertoo yksilön vuosimallin ja version. Packard puhuu vuosimallien sijaan sarjoista, ensimmäisen sarjan ”First Series” tullessa markkinoille vuonna 1923. Vuonna 1935 oltiin päästy 12. sarjaan. Mielenkiintoisena yksityiskohtana seuraavana vuonna ei esiteltykään 13. sarjaa, vaan 14th Series, eli epäonnenluku hypättiin kylmästi yli. Mallimerkinnän kaksi ensimmäistä numeroa kuvaavat nimenomaan, monesko sarja on kyseessä. Sitä seuraavan nollan jälkeen paljastuu auton versio. Esimerkiksi huippumalli Twelve oli 07-loppuinen, tai 08 pitkällä akselivälillä.

Arvostettu klassikko


Monen klassikon tunnistaa jäähdyttimen päälle asennetusta symbolista, hyvinä esimerkkeinä Rolls-Royce tai Mercedes-Benz. Packardiin oli sen sijaan tarjolla useampikin vaihtoehto: Näistä tunnetuimmat kaksi keulamaskottia olivat siivet pystyssä esiintyvä pelikaani, sekä rengasta kannatteleva naisfiguuri lasisin enkelinsiivin.

Packard on varsinkin alkuaikoinaan esitellyt myös monia merkittäviä innovaatioita. Esimerkiksi kelpaa vaikka ohjauspyörä, eli ratti, jota ensimmäisenä käytettiin juuri Packardin etupyörien ohjaamiseen vuonna 1901. Yksi viimeisimmistä valmistajan keksinnöistä on vuodelta 1940, jolloin One-Sixty ja One-Eighty -malleihin tuli lisävarusteeksi tarjolle Weather Conditioner -ilmastointilaite. Tällaista ei aiemmin oltu autoissa nähty, ainakaan tehdasasenteisena. Molemmat innovaatioita, jotka ovat itsestään selviä nykyautoissa.

Toisin kuin amerikkalaiset valmistajat yleensä, Packard oli vahva myös vientimarkkinoilla, ja niitä vietiin yli 60 maahan. Osa niistä oli hyvinkin eksoottisia, kuten sotaa edeltävä köyhä Suomi. Autola Oy toi maahan aikanaan huomattavan määrän ylellisiä Packardeja, pelkästään 1930-luvulla useita satoja! Esimerkiksi Mannerheim ajoi Packardilla. Kyseinen alla kuvattu yksilö löydettiin aikanaan Ahvenanmaalta kahtia halkaistuna raatona. Upeasti entisöity 1938 Twelve 1608 Touring Limousine on nykyisin näytillä Mobiliassa. Suomesta löytyy myös ainakin toinen harvinainen V12-moottorinen Packard, kuvien upea 1939 Twelve 1707 Formal Sedan.

Nykyisin klassisia Packardeja tapaa valitettavan harvoin. Pohjoismaissa toimii kyllä aktiivinen merkkikerho, ja Suomessa lienee jäljellä muutamia kymmeniä tämän ikäisiä Packardeja. Myyntiin asti tällaisia autoja ilmestyy Euroopan puolella vain harvoin. Amerikassa sen sijaan tarjontaa on huomattavasti enemmän ja hintahaitari on laaja. Kun siistin kuusisylinterisen coupé-mallin voi saada 30 000 dollarilla, upeimmat erikoiskoriset avoversiot maksavat usein kymmenen kertaa enemmän.

Loppuun on vielä pakko avata merkin karua kohtaloa. Vaikka pienemmät ja halvemmat mallit pelastivat Packardin konkurssilta 1930-luvulla, upea nimi koki samalla myös inflaation. Sodan jälkeen Packard ei saanut kehitettyä mitään merkittävää uutuutta, muutamaa hienoa avoautoa lukuunottamatta. Mitä olisikaan tapahtunut, jos Packard olisi esitellyt 1950-luvulla kokonaan uuden luksusauton, vaikkapa V12-moottorilla, joka olisi jättänyt Cadillacin varjoonsa? Sellaista ei koskaan nähty, ja Studebakeriin sulautunut maineikas loistoautojen valmistaja joutui sulkemaan ovensa lopullisesti vuonna 1958.

© Caradise 2018

tiistai 14. marraskuuta 2017

BMW 501/502 Sedan

Yksi Vehoniemen automuseon mielenkiintoisimpia autoja on BMW 501 vuodelta 1955. Tämä barokkienkeliksi nimetty suuri neliovinen sedan on tunnettu pyöreistä linjoistaan ja laajoista kaaristaan. Ei ehkä se kaunein baijerilaisten keksinnöistä, mutta tutusta munuaismaskista merkin tunnistaa välittömästi. Vaikka se ei koskaan myynyt kovin hyvin, silti näitä ostettiin aikanaan muutamia jopa Suomeen asti, kuten tämä museoitu yksilö.

Toisaalta BMW-tehtaalle olisi saattanut käydä paljon huonomminkin. Toinen maailmansota jätti ikävät jälkensä myös Baijerin moottoritehtaaseen. Münchenin verstaat kärsivät sodassa pahoja vaurioita ja Eisenachin kokoonpanotehdas sijaitsi väärällä puolella tuoretta rajaa. Itä-Saksassa tuotantoa jatkettiin siitä mihin ennen sotaa jäätiin, tosin EMW-nimellä. Lännessä uusia autoja jouduttiin odottamaan 1950-luvun puolelle.

501 on siis ensimmäinen BMW:n suunnittelema auto sodan jälkeen. Koska kovin laajaan tuotantoon ei ollut mahdollisuuksia, BMW:n johto päätti keskittyä aluksi luksusautoihin, joissa myyntikatteet olisivat todennäköisesti suurempia. Ensimmäisinä vuosina korit valmistettiin olosuhteiden pakosta Baurin tehtaalla Stuttgartissa. Pullea kori on Peter Schimanowskin kynästä. 501 on aikakaudelleen tyypillisen kaareva, etulokasuojat ovat jo kiinni korissa, mutta suuret ajovalot ovat vielä suhteellisen lähellä toisiaan. Takaovet ovat kaapparimallia ja sisään mahtuu kuusi henkilöä. Kori on laskettu erilliselle kotelopalkkirungolle, jota vahvistaa neljä poikittaista putkipalkkia. Akselistokin on perinteinen, edessä on päällekkäiset kolmiotukivarret ja takana jäykkä akseli. Molemmissa päissä joustoliikkeistä vastaa pitkittäiset vääntösauvat.

Moottoriksi kelpuutettiin aluksi sotaa edeltävä kuusisylinterinen moottori. Tämä kaksilitrainen on sinänsä hieno moottori, mutta isossa autossa oli kannettavaa vähän liikaakin. Rivikuutosten teho vaihteli 65-72 hevosvoiman välillä. Näillä eväin kiihtyvyys sataseen otti parikymmentä sekuntia ja huippunopeus riittäisi juuri ja juuri nykyaikaisen moottoritien ohituskaistalle.

Vaihteita väännetään ratin oikeanpuoleisesta vivusta. Nelivaihteinen laatikko sijaitsee poikkeuksellisesti etuistuimen alla. Moottorin ja vaihteiston välissä on lyhyt kardaani ja vähän pidempi sen perässä, josta veto vietiin luonnollisesti takapyörille. Tämä järjestely toi lisää tilaa etumatkustajille. Vaihtaessa lienee syytä olla rauhallinen, että monimutkainen vivusto ehtii siirtää oikean pykälän päälle.

Kuusisylinterisiä 501-malleja tehtiin vuoteen 1958 mennessä alle 9 000. BMW oli kallis, eikä sodan jälkeisessä maailmassa ollut liikaa ostajia tällaisille autoille. Saipa samalla rahalla vastaavan Mercedeksen. Tarjolla oli jopa avo- ja coupé-malleja, joita myytiin joitakin kymmeniä.

BMW:n insinöörit tiesivät vanhan kuutoskoneen riittämättömäksi suuren edustusauton keulalle, joten V8-moottorin suunnittelu alkoi jo varhain. Lopulta vuonna 1954 BMW esitteli mallin 502. Se oli luksusversio 501:lle, johon laskettiin tuo 2,6-litrainen V8. Sadan hevosvoiman teho riitti jo 160 km/h huippunopeuteen. 502:n tunnistaa helpoiten sumuvaloista keulan alakulmissa, kyljen kromilistasta ovenkahvojen yläpuolella, sekä suuremmasta takaikkunasta.

Kyseessä oli ensimmäinen V8-moottori sodan jälkeen saksalaisessa autossa. Seuraavana vuonna V8-moottoria tarjottiin myös tavallisempaan 501-malliin. Samana syksynä moottorista esiteltiin myös suurempi 3,2-litrainen versio. Sen teho versiosta riippuen on 120 hevosvoimasta ylöspäin. Tätä moottoria muuten käytettiin myös upeissa coupé-malleissa ja avoautoissa, kuten 503:ssa ja häikäisevän kauniissa 507:ssä. V8:n tuotanto jatkui lopulta kymmenen vuotta, jolloin Bertonen muotoileman 3200 CS Coupén valmistus päättyi.

BMW 502 oli loppuun saakka kallis auto, tosin V8-moottori piristi myyntiä jonkun verran. Sillä auto pärjäsi suorituskyvyllään Mercedekselle. 3200 S-versio 160 hevosvoiman tehoilla sai barokkienkelin liikkumaan parhaimmillaan jopa 190 kilometriä tunnissa! Se oli siis aikansa nopein sedan-malli Saksan autobahnoilla.

501- ja 502-sarjan korimalli pysyi harvinaisen pitkään tuotannossa. Myyntinimi vaihtui moneen kertaan, mutta varsinaisia muutoksia ulkonäköön ei tullut. 1960-luvulle tultaessa sisustaa sentään päivitettiin, ja ainakin pyöreät takavalot kasvoivat. Mutta samaan aikaan lähes kaikki muut valmistajat suosivat laatikkomaisia korimalleja, joten BMW näytti siinä joukossa auttamattoman vanhanaikaiselta. Viimeiset yksilöt saatiin valmiiksi vuonna 1964. Kaikkiaan sedan-mallisia 501/502-autoja valmistui reilut 20 000 kappaletta.

Ehkä BMW:llä ei lopulta ollut resursseja kehittää uutta autoa luksusluokkaan. Samoihin aikoihin tehtaassa valmistettiin myös Isetta-kääpiöautoja. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ollut mikään taloudellinen menestys, vaan 1960-luvulle tultaessa yhtiön tilit olivat pahasti pakkasella. BMW oli jopa kaatua Daimler-Benzin syliin, mutta uudet omistajat Herbert Quandt etunenässä saivat pelastettua merkin sukupuutolta. Myös seuraava täysin uusi malli ”Neue klasse”, siis modernin 3-sarjan suora edeltäjä, tarjosi sen verran ajamisen riemua, että suurimmalta katastrofilta vältyttiin.

Toki vanhanaikaisella 501/502-sarjalla on nykyään omat faninsa. Varsinkin Saksassa barokkienkeliä arvostetaan. Siellä myytäviä yksilöitä on selvästi eniten ja hinnat pyörivät 50 000 euron molemmin puolin. Suomeenkin näitä tosiaan eksyi useampi yksilö heti uutena. Kaksi niistä maininnan arvoisia harvinaisuuksia: yksi on viininpunainen 502 Coupé, toinen 503 Coupé hienolla kaksivärisellä sinisellä maalattu.

© Caradise 2017

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Ariel Atom

Englantia voi pitää monella tasolla autourheilun kotimaana. Esimerkiksi suurin osa F1-talleista toimii Briteistä käsin. Maassa on myös useita kilparatoja, joita käytetään tiheään niin kilpailukäytössä kuin siviiliautoillakin. Tästä taas on syntynyt erityinen ”ratapäivä”-kulttuuri, jossa tuhansien brittien lempiharrastuksena on ajelu maan eri moottoriradoilla enemmän tai vähemmän tosissaan. Ja kun kysyntää on tarpeeksi, Britanniaan on perustettu historian saatossa lukuisia eri autonvalmistajia, joista moni keskittyy pelkästään urheilullisiin autoihin. Suurin osa näistä on melko pieniä, ja monet ovat päätyneet konkurssiin, mutta ajoittain nousee aina joitain mielenkiintoisia onnistujia.

2000-luvulle tultaessa luulisi automaailmassa olevan keksitty jo kaikki mahdollinen, siis ainakin näin mekaanisessa ja rakenteellisessa mielessä. Viime vuosien kehitys autoissa on painottunut perusideoiden hienosäätöön ja tietotekniikan istuttamiseen. Mutta sentään jotain oli näköjään vielä viime vuosituhannen lopulla keksimättä.

Ariel Atom sai alkunsa oppilastyönä Coventryn yliopistossa 1990-luvun lopulla. Niki Smart suunnitteli auton, joka olisi äärimmilleen riisuttu. Keveyshän tuo valtavia etuja rata-autoilussa: Kiihtyvyys paranee, jarrutusmatkat lyhenevät, käsiteltävyys paranee, kulutus pienenee ja niin edelleen. Toki toinen toistaan kevyempiä urheiluautoja on suunniteltu Englannissa jo vuosikymmeniä. Kukaan ei vain ollut aiemmin rohjennut jättää putkirunkoa näkyviin, jolloin autolle saadaan samalla radikaali ulkomuoto.

Simon Saunders, yksi opettajista, näki potentiaalin projektissa, ja lähti tukemaan rahallisesti. Myyntiin ensimmäiset Ariel Atomit saatiin vuodeksi 2000. Nimi Atom sopii autolle, joka näyttää luurangolta, kuin nenä päähän. Ariel on puolestaan valmistanut aiemmin nopeita moottoripyöriä.

Atom rakentuu siis luodinmuotoisen putkirunkokehikon ympärille. Pyörät on sijoitettu kulmiin kolmiotukivarsin, ja kaikki komponentit ovat uteliaiden nähtävillä. Moottoriksi riitti aluksi Roverin nelisylinterinen, joka majailee takapyörien välissä. Kuljettaja istuu käytännössä auton pohjaan integroiduilla muovimuoteilla. Vain keulaan ja moottorin ilmanottoaukon suojaksi on asennettu muovipaneelit. Vielä kun ruuvataan pyöreät lamput tarvittaviin paikkoihin, niin auto on valmis. Ja tällaisen auton saa Briteissä rekisteröityä tieliikennekäyttöön!

Jo ensimmäiset versiot olivat luonnollisesti nopeita. Aluksi oli tarjolla eri tehoversioita reilun sadan hevosvoiman luokissa, ja näilläkin kiihtyvyys nollasta sataseen sujui noin viidessä sekunnissa. Mikä parasta, Atomin alusta on kehitetty Lotuksen insinöörien toimesta. Ajotuntumaa on siten kehuttu vähintäänkin erinomaiseksi.

Nerokas perusidea on itse asiassa pysynyt suurin piirtein muuttumattomana aina näihin päiviin asti. Toki pariin vuosikymmeneen mahtuu paljon kehitystyötä ja erilaisia versioita. Vetoisan ohjaamon suojaksi on tullut tarjolle esimerkiksi irrotettava tuulilasi sekä läpinäkyvät pleksit putkirungon tuulensuojaksi. Kuskin kaikki liikkeet ovat silti edelleen kaikkien nähtävillä. Kypärää suositellaan, ehkä jopa Goretex-haalareita!

Atom alkoi saada enemmän näkyvyyttä toisen vaiheen myötä. Vuonna 2003 Roverin K-sarjalainen vaihdettiin Honda Civic Type-R:n moottoriin. Seuraavana vuonna jo valmiiksi tehokkaan moottorin avuksi ruuvattiin kompressoriahdin. 300-hevosvoimainen Ariel Atom 2 kiihtyi sataseen jo reilussa kolmessa sekunnissa, ja löi kierrosajoissa Top Gearin testiradalla monta kalliimpaa superautoa. Joku saattaa muistaa Jeremy Clarksonin vatkaavat kasvot ja mies ylistää autoa ajamisen nirvanaksi!

Painonsäästön ja hauskuuden nimissä Atomista on jätetty pois ohjaustehostin, ABS-jarrut, luistonesto, eli kaikki sellainen, joka voisi häiritä puhdasta ajonautintoa. Vaihteisto on tietysti manuaalikäyttöinen, jolloin hallinnan tunne pysyy koko ajan korkealla. Mukavuusvarusteita, kuten ovia, ei ole nähty tarpeellisiksi. Atom on käytännössä nelipyöräinen moottoripyörän korvike.

Vuosien mittaan Atom on poikinut lukuisia erikoisversioita. Villein niistä on ehdottomasti Atom 500 V8-moottorilla. Tätä mallia tehtiin vain 25 kappaletta, ja siinä on varta vasten tähän autoon suunniteltu kolmelitrainen V8, joka kehittää huikeat 500 hevosvoimaa korkeilla kierroksilla ja painaa alle sata kiloa! Näin Atom alkoi rikkoa jo maailmanennätyksiä; tehopainosuhde oli katuautoksi lyömätön ja nollasta sataan se kiihtyy osaavan kuskin käsissä 2,3 sekunnissa. Tähän auttaa sekventiaalinen kuusinopeuksinen vaihteisto sekä muut erikoisosat. Tuntomerkkinä toimii ainakin formulamaiset etu- ja takasiivet, sekä pienet sivuponttoonit kauhomassa lisää ilmaa moottoriin.

Evoluutio on päässyt tätä kirjoitettaessa versioon 3.5. Ulkoisesti Atomia ei erota edeltäjästään kuin erilaisista ajovaloista. Nyt pyöreitä valoja on keulassa kolme vierekkäin molemmin puolin. Huippumalli 3.5R:ssä on tehoa 350 hevosvoimaa, joka sekin riittänee useimmille! Noin 20 työntekijän tiimi rakentaa käsityönä satakunta Atomia vuodessa. Atomia kootaan myös lisenssillä Amerikassa.

Myynnissä tällaisia ratapäivän unelmia on vain harvoin. Yksi niistä silti sattuu olemaan Suomessa, mutta Tax Freenä. Verovapaa hinta olisi alle 50 000 euroa. Onko se paljon vai vähän, riippuu näkökulmasta. Uusia kyykkypyöriä saa halvemmalla, mutta esimerkiksi paljon yleisempiä Ferrareita ei normaalisti saa tähän hintaan ja ne ovat vieläpä aavistuksen hitaampia. Ja Ariel Atom herättää varmasti enemmän huomiota liikenteessä kuin Maranellon punaiset oriit. Kunhan sen vain onnistuisi saamaan Suomessa rekisteröityä…
© Caradise 2017

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

1967-70 Cadillac Eldorado

Vuonna 1953 esitelty Cadillac Eldorado on saanut nimensä myyttisestä ”kultaisesta kaupungista” jossain päin Etelä-Amerikkaa. Eldorado oli alun perin tarjolla vain avomallina, ja se oli ylivoimaisesti kallein ja ylellisin Cadillacin autoista. Sen erotti perus-käkkylöistä vain hienoisista yksityiskohdistaan. Vuoteen 1966 saakka Eldorado noudatti vastaavaa konseptia ja huippuversion myynti pysytteli muutamassa tuhannessa yksilössä vuosittain.

Mallivuodeksi 1967 paljastettiin kuitenkin totaalisen uusi Eldorado, joka oli täysin erilainen, mihin tältä perinteiseltä luksusautomerkiltä oli totuttu. Ensinnäkin sen muodot ovat jopa dramaattisen linjakkaat, malliston muiden autojen ollessa hillityn suoraviivaisia. Ensimmäistä (ja myös viimeistä) kertaa ikinä Cadillac tarjottiin avattavilla ajovaloilla. Kaksiovisen Coupén kattolinja on kauniin kulmikas ja samalla ryhdikäs. C-pilarista alkaa myös tyylikäs tulkinta Cadillacin klassisista takasiivistä, jotka päättyvät terävään takaosaan ja siroihin, pystysuuntaisiin takavaloihin. Takaikkunassakin on jännittävä taitos keskellä, joka jatkuu läpi takaluukun.

Fleetwood-perheeseen kuuluva Eldorado on kooltaan jopa aavistuksen halvempia sisaruksiaan pienempi, mutta silti matalaan Coupé-malliin mahtuu mukavasti viisi henkilöä, jopa kuusi, jos etuistuimeksi valittiin sohvapenkki. Sisätilat ovat tyypillistä Cadillacin ylellisyyttä. Huomattavia yksityiskohtia ohjaamossa on esimerkiksi takana istuville oma kahvansa pitkässä ovessa tai etuosan jalkatila, josta puuttui kokonaan kardaanitunneli!

Vuoden 1967 Eldorado oli siis todellakin etuvetoinen! Tällaista luksusautoa Cadillac oli suunnitellut jo vuosia. Samaan aikaan GM valmisti myös toista suurta etuvetoista coupéa, Oldsmobile Toronadoa, joka itsessään olisi myös oman tarinansa arvoinen. Se esiteltiin jopa vuotta Eldoradoa aiemmin, ja oli sekin tarjolla valtavalla V8-moottorilla. Eldoradon esittely jätettiin tarkoituksella vuotta myöhemmäksi, näin GM saisi hiottua Cadillacin ajo-ominaisuudet vielä paremmaksi kuin Toronadolla. Samalla molemmille saatiin parempi julkisuusarvo, kun ne tulivat markkinoille eri vuosina. Aikansa amerikkalainen lehdistö ihastuikin Eldoradoon ja arvosti sen ajettavuutta jopa takavetoisia paremmaksi. Poikkeuksellinen vetotapa pysyikin Eldoradossa aina sen valmistuksen päättymiseen asti vuoteen 2002.

Ensimmäisen sukupolven Eldoradoa markkinoitiin ”maailman hienoimpana henkilöautona”. Myyntiesitteissä mainittiinkin usein Eldon olevan ainoa etuvetoinen maailmassa, jossa olisi muuttuvavälitteinen ohjaustehostus sekä automaattinen tasonsäätö taka-akselilla. Tämä piti perän samalla korkeudella huolimatta matkustajien tai tavaroiden määrästä. Lisävarustelista oli runsas, esimerkiksi automaattinen ilmastointi ja vakionopeudensäädin löytyy monesta, jo 50 vuotta sitten valmistuneesta Cadillacista.

1960-luvun lopulla Cadillac käytti koko mallistossaan vain yhtä ainoaa moottorivaihtoehtoa. Se on siis sama myös Eldoradossa, eli 429-kuutiotuumainen 340 hevosvoimaa kehittävä V8. Etuvedosta johtuen muu voimalinja piti suunnitella toisin. Kuten Toronadossa, kolmipykäläinen planeettapyörästötyyppinen automaattivaihteisto sijaitsi moottorin vieressä ja momentinmuuntimelta voima siirtyi ketjun välityksellä laatikolle.

Vuodeksi 1968 Cadillacin moottori kasvoi ennätyksellisen suureksi, 7,7-litraiseksi. 472-kuutiotuumainen loi tehoa 375 hevosvoimaa. Vielä viimeiseksi tuotantovuodeksi Eldorado sai yksinoikeudella kaikkien aikojen suurimman sarjavalmisteisen V8-moottorin, joka oli täydet 500 kuutiotuumaa! Maskissa koristeli hillitty teksti, joka paljasti moottorin olevan 8,2 litraa tilavuudeltaan. 400 hevosvoiman tehoilla vuoden 1970 Eldorado lienee myös kaikkien aikojen tehokkain etuvetoinen henkilöauto!

Muutenkin jokainen mallivuosi toi pieniä muutoksia edeltäviin. Vuodeksi 1968 keulaa muokattiin hieman: huomiovalot siirtyivät alhaalta kromipuskurista lokasuojan kulmiin. Tuulilasinpyyhkijät jäivät nyt piiloon konepellin taakse ja takavalot olivat hieman erilaiset. Vuonna 1969 avattavat valot muutettiin kiinteiksi, jolloin keula muistutti enemmän Cadillacin muuta päivittynyttä mallistoa. Näin myös ’69 Eldoradon kojelauta on erilainen aiempiin verrattuna. Maskin ritilä oli nyt tiheämpi ja vinyylikatto vähän irrallaan ikkunoista. Vuosimallia 1970 ei erota edeltäjästään muuten kuin pienistä pystyrivoista maskin reunoilla, ja takavaloista, jotka muuttuivat yksiosaisiksi viiruiksi. Omaa silmääni ’68-mallin yksityiskohdat miellyttävät eniten silmää.

Radikaalisti muuttuneen Eldoradon myynti parani selvästi aiemmista erikoisversioista. Joka vuosi valmistui parikymmentä tuhatta Eldoradoa, ja yhteensä ykköspolven autoja tehtiin 89 633 kappaletta. Kaikki autot ovat siis Coupé-malleja samalla moottorilla ja vaihteistolla, avoversiot tuli tarjolle taas seuraavaan sukupolveen vuodesta 1971 lähtien. Erot yksilöiden välillä syntyykin runsailla väri- ja varustevaihtoehdoilla. Suomessa ensimmäisen polven Eldoradoja lienee parikymmentä kappaletta.

Poikkeuksellisesta rakenteesta ja upeasta muotoilustaan huolimatta Eldoradon hinnat ovat pysyneet samoina vuosikaudet. Elämää nähneitä ja projektikuntoisia autoja saa helpostikin alle kymppitonnilla. Siistit yksilöt maksavat noin 15 000 dollaria tai euroa. Muutama diileri haluaisi jo innolla lähettää tämänkin klassikon hinnat nousukiitoon pyytämällä virheettömistä yksilöistä yli 30 000 euroa. Aika näyttää onko Cadillac Eldorado potentiaalinen sijoituskohde vai pysyykö se edelleen suhteellisen edullisena mutta upeana luksusautona vuosikymmenten takaa.

© Caradise 2017

perjantai 28. huhtikuuta 2017

1969-70 Ford Mustang

Ford Mustang on ehdottomasti yksi tunnetuimmista ja monipuolisimmista automalleista, mitä Amerikassa on koskaan valmistettu. Ihan urheiluautoksi siitä ei ehkä ole, mutta syntyessään huhtikuussa 1964 se loi kokonaan uuden autoluokan, englanniksi ”Pony car”. Puhutaan siis sporttisista ja kaksiovisista autoista, joihin saa runsaasti eri varusteita ja väkivahvoja moottoreita. Mustangin menestys oli niin hurja heti alusta asti, että muutaman vuoden sisään lähes jokainen jenkkivalmistaja oli esitellyt kilpailijansa.

Ensimmäisen sukupolven Mustang (1964-73) sai useammankin uudistuksen, jossa koko kori laitettiin uuteen uskoon parin vuoden välein. Joka kerta auto myös kasvoi selvästi ulkomitoiltaan ja painoltaan, ja luonnollisesti myös entistä isompia V8-moottoreita asennettiin konetilaan. Ensimmäisten vuosien yli puolen miljoonan vuosimyynnistä oli pakko tulla alaspäin kilpailijoiden lisääntyessä, mutta asiakkaita riitti silti Fordin leiriinkin erittäin hyvin koko ajan.

Monet pitävät vuoden 1969 Mustangia kaikkein upeimpana. Kun alkuperäistä Mustangia voi pitää jopa sirona, linjat pullistuivat hieman vuonna 1967. Alaosan kuvista saa hyvin käsitystä ulkonäön muutoksista. Vuodeksi 1969 Mustangin muotoilu muuttui dynaamisemmaksi, esimerkiksi kylkien linjat ovat tasaisemmat. Keula on erittäin aggressiivisen näköinen, ja ensi kertaa Mustangissa oli neljä etuvaloa, joista kaksi keskimmäistä ”huomaamattomasti” suurentuneen maskin sisällä.

Takaosa on edeltäjiään massiivisempi, mutta tutut kolme pystyä takavaloa pysyy tunnistettavana. Helpoiten erotettavat yksityiskohdat löytyvät SportsRoofiksi nimetyn fastbackin kattolinjasta. Oven taakse lisättiin (toimimaton) ilmanottoaukko ja tämän yläpuolella on pieni avattava takasivuikkuna, jollaisia ei Mustangeissa aiemmin ollut. Pituus kasvoi kymmenellä sentillä ja leveyskin jonkin verran, mutta akseliväli pysyi edelleen samana.

Vuodeksi 1970 vihaista ilmettä kesytettiin. Nyt ajovalot oli pelkästään leventyneen maskin sisällä, ja keulan kulmiin lisättiin kaksi matalaa ilmanottoaukkoa. Takaosan aukko sen sijaan taas tasoitettiin. Kolme pystyä takavaloa sai täksi vuodeksi kehykset. Edellisenä vuotena kuskin kohdalle sijoitettu kolmiraitainen logo siirrettiin takaisin maskin keskelle.


Lukuisia erikoismalleja


Yksi Mustangin suosion salaisuuksista on sen monipuolisuus. Varustelista on valtavan pitkä ja erikoismalleja on kehitelty useita joka malliin. Erityisesti vuosille 1969-70 tehoversioiden kirjo oli häkellyttävä. Suurin osa näistä oli tarjolla vain fastback-koriin. Vähän ihmetyttääkin, ettei avoversioon ollut tarjolla mitään erikoista runsaiden lisävarusteiden lisäksi. Ehkä avoautojen suosion hiipuminen oli jo näkyvissä Amerikassa, sillä muutama vuosi myöhemmin ne katosivat jenkkivalmistajien valikoimista käytännössä kokonaan!

Moottoreita oli luonnollisesti tarjolla runsas valikoima taloudellisista kuutosmoottoreista hurjiin isolohkoihin. Rivikuutoset olivat 200- tai 250-kuutiotuumaisia eli 3,3- tai 4,1-litraisia, ja teholtaan 115 tai 155 hevosvoimaa. Perusmallin viisilitrainen V8 oli edellismallista tuttu, 302 tuotti 220 hevosvoimaa perusmuodossaan. Uutena mallistoon tuotiin 5,7-litrainen 351 joko kaksi- tai nelikurkkuisena. Nämä tunnetaan joko Windsor- tai Cleveland-nimellä valmistuspaikkansa mukaan, ja niiden teholukemat vaihteli 250:stä 300 hevosvoimaan. Isolohkoina tarjottiin edelliseltä vuodelta tuttuja 6,4-litraista 390:ä sekä seitsenlitraista 428 Cobra Jetiä. Varsinkin jälkimmäisen ilmoitettu teholukema 335 on vahvasti alakanttiin, totuus lienee lähempänä neljää sataa! Tehokkaimmat moottorit sai myös ”shaker”-järjestelmällä, jolloin konepellin läpi tunkeva ilmanottoaukko imi moottoriin raitista ilmaa ja samalla värisi villisti moottorin tahtiin. Kiihdytyskisoja varten oli tarjolla myös erityinen ”Drag-Pack” tiheämmällä perävälityksellä ja muutamilla muutoksilla moottorissa.

Ainoa erikoismalli hardtop-koriin oli luksuspainotteinen Grande. Sen tunnistaa vinyylikaton c-pilarissa majailevasta Grande-tunnuksesta. Tällöin sisätilat olivat perusmallia ylellisemmät. Esimerkiksi kojelaudassa oli puujäljitelmää, istuimet laadukkaampaa materiaalia ja verhoilujen alla piilossa kilotolkulla ylimääräistä äänieristettä. Jousituskin oli pehmeämpi. Noin 7 % tuotannosta kuuluu tähän joukkoon.

Erittäin suosituksi optioksi muodostui Mach 1. Sen sai ainoastaan fastbackinä ja isommilla V8-moottoreilla. Niitä myytiin ensimmäisenä vuonna jopa yli 72 000 kappaletta ja toisenakin reilut 40 000 yksilöä, siis noin puolet SportsRoof-malleista! Runsaiden koristelujen ansiosta sen tunnistaa helposti: Konepelti oli usein mattamusta ja pysyi kiinni ulkopuolisilla hakasilla. Puskurin alla oli suuri ilmanohjain ja perässä takasiipi. Takaikkunan saattoi peittää vaakatasoiset mustat ritilät. 1969-mallissa oli myös raidat kyljissä ”mach 1”-tunnuksin, kuten myös peräosassa. Vuoden 1970 tunnuspiirteet olivat leveä musta raita konepellissä, suuret listat ovien alaosassa sekä neliskanttiset lisävalot maskissa.

Vielä halutumpi oli Boss 302. Se suunniteltiin Trans Am-ratasarjan innoittamana todelliseksi ajajan autoksi. Sen alustaa on viritelty ja aerodynamiikkaa hiottu paremmaksi, jotta saataisiin aikaan suurempia kaarrenopeuksia. Ensi kertaa jenkkiautolla voi siis tehdä muutakin kuin kiihdyttää täysillä lyhyellä suoralla. Trans Am-sarjan luokitus vaati korkeintaan viisilitraisen moottorin, joten 302 sai yläkerran 351 Clevelandista. Tappiin asti viritetylle moottorille ilmoitettiin 290 hevosvoimaa vakuutusteknisistä syistä, mutta todellinen teho oli paljon korkeammalla.

Ensimmäisenä vuotena ”pomoa” ei markkinoitu kovinkaan paljon, ja malli jäi harvinaiseksi 1 628 yksilöllä. Tämän vuoksi himoittu auto on yritetty kopioida lukuisia kertoja. Aidon yksilön tunnistaakin ehkä parhaiten ovien takaa, sillä ’69 Bossissa ei ollut lainkaan ilmanottoaukkoa kyljissä. Tätä muutosta on työläämpi toteuttaa jälkikäteen. Sen sijaan kyljistä pitää löytyä suoraviivaiset vauhtiraidat, joiden yhtymäkohdassa näkyy teksti BOSS ja sen alapuolella 302. Sisältä pitää löytyä kolme poljinta ja manuaalivaihteisto, sekä VIN-koodista G-kirjain viidentenä. Muutoin Bossiin tuli paljon Mach 1:stä tuttuja lisävarusteita. Vuodeksi 1970 kyljen vauhtiraita muuttui jääkiekkomailaa muistuttavaksi, ja mallista muistuttava tunnus oli vähän ylempänä kyljessä. Toisena vuotena Boss 302-mallia myytiin sitten jo yli 7 000 kappaletta.

Kukkulan kuningas oli kuitenkin Boss 429. Jos pikkuveli sai vaikutteita Trans Am-sarjasta, 429 oli peräisin suoraan Nascar-sarjan luokitteluvaatimuksista. Vaadittuja 500 moottoria ei kuitenkaan asennettu Torinoon, millä Ford kilpaili sarjassa, vaan Mustangiin, ja legenda oli syntynyt. Valtaisa kisamoottori ei mahtunut suoraan Mustangin konetilaan, vaan vaati muutoksia muun muassa etujousien sijoitteluun. Muutokset ulkoistettiin Kar Kraft-yhtiölle, joka antoi jokaiselle yksilölle myös oman koodinsa. Tätä äärimuskelia tehtiin vain 859 vuonna 1969 ja 499 seuraavana vuonna. Yksilöiden arvo ymmärrettiin heti alkuvuosina, ja nykyään ne ovatkin suurimmaksi osaksi keräilijöiden hallussa vähänajettuina ja tarkasti entisöityinä. Klooneja näkee harvoin. Boss 429 lienee se kaikkein kallein Mustang-versio, vaikka ottaisi huomioon jokaisen sukupolven. Hintahaarukka lähtee 200 000 dollarista ylöspäin! Suomessa ei taida olla yhtäkään tällaista.

Ulkoiselta olemukseltaan Boss 429 on silti melko hillitty. Tässä ei ole huomiota herättäviä tarroja, vain pieni valkoisin kirjaimin kirjoitettu tunnus kyljissä. Toinen tunnusmerkki on valtava skuuppi keulassa, joka kauhoo ilmaa seitsenlitraiseen moottoriin. Ovaaliradoilta kadulle kesytettyä moottoria kritisoitiin kierrosherkäksi ja ohutvääntöiseksi, mutta tehoa oli silti arviolta yli 500. Ilmoitettu 375 hevosvoimaa oli taas vakuutuskikkailua varten.

Aiemmin niin upea nimi kuin Shelby koki hienoisen inflaation 1969-mallissa. Sen tekniikka ei käytännössä eronnut vakiosta. Toki GT350:ssä oli tehokkaampi 5,7-litrainen ja GT500 varustettiin 428-kuutiotuumaisella Ram-Air-moottorilla, mutta samat sai halutessaan vaikka hardtop-malliin. Shelby olikin ulkonäöltään huomattavasti erilainen kuin muut Mustangit. Lasikuituosien avulla keulan muotoilu rukattiin pidemmälle ja maski oli koko keulan levyinen. Valot sijoitettiin maskin sisään, josta myös tuttu käärmelogo löytyy. Etuosaan lisättiin useita pieniä ilmanottoaukkoja ja kylkien vauhtiraidat kulkivat koko auton läpi. Sivujen ilmanottoaukot muotoiltiin myös uusiksi, kuten perä, jossa on Shelbylle tunnusomainen leveä valopaneeli.

Mustang oli tarjolla niin monena eri tehoversiona, että Fordilla oli vaikeuksia saada Shelbyt myytyä. Ylimääräisten alustanumerot tuhottiin FBI:n valvonnassa ja samat yksilöt päivitettiin aavistuksen ja myytiin vuoden 1970 malleina. Shelbyjä saatiin lopulta myytyä reilut 3 000 yksilöä, joista neljäsosa oli avomalleja. Shelbyjen hinnat lähtevät nykyisin 100 000 dollarista ylöspäin.


Yllättävän kalliita


Vaikka 1969-70 Mustangeja riittää monenlaiseen makuun, täytyy kuvetta kaivaa yllättävän syvältä. Perusmallin Hardtopit maksavat hyväkuntoisina ainakin kymppitonnin. Jos haluaa Fastbackin V8-moottorilla, mennään jo reilusti kahden kympin yli. Mach 1 on tietysti jonkun verran perusversioita arvokkaampi. Avoversiot eivät oikeastaan ole yhtään fastbackejä kalliimpia, ellei puhuta harvinaisista isolohkoversioista. Silloin liikutaan jo 50 000 dollarin lukemissa. Tämän päälle nousee vielä aidot Boss 302:t, joita saa halvimmillaan 60 000 dollarilla. Hinnat ovat vieläpä pysyneet tässä tasossa vuosikausia.

Kaikkiaan vuonna 1969 tehtiin lähes 300 000 Mustangia ja seuraavana vuonna reilut 190 000. Fastbackien osuus on lähes yhtä suuri kuin Hardtopien. Avomalleja myytiin molempina vuosina yhteensä vain 22 419 kappaletta. Suomeen tätä sukupolvea on eksynyt satakunta yksilöä.

© Caradise 2017



keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Lincoln Continental Town Coupé

Mikähän mahtaa olla kaikkien aikojen suurin kaksiovinen coupé-malli? Sen pitää olla amerikkalainen, siellähän kaikki on tunnetusti suurempaa kuin rapakon tällä puolen. Amerikanraudat ovat olleet yhä isompia 1950-luvulta lähtien, ja trendi jatkui 1970-luvun loppuun saakka, jolloin toinen öljykriisi päätti historiallisen aikakauden.

Oma veikkaukseni ehdokkaaksi on vuosien 1975-79 Lincoln Continental Town Coupé. Lähes kuuden metrin pituisena se oli vieläkin suurempi kuin Caradisessa esitelty Mark IV, tai sen seuraaja Mark V. Molemmat jäivät kymmenkunta senttiä Town Coupén mitasta. Leveyttäkin tässä on yli kaksi metriä!

Eikä sen kokoa edes pyritty peittämään mitenkään! Town Coupé on erittäin kulmikas ja massiivinen. Silti se on ryhdikäs ja sen mittasuhteet ovat onnistuneet. Se on itse asiassa täsmälleen saman kokoinen, tai ehkä aavistuksen matalampi, kuin sen neliovinen sisarensa, Continental Town Car.  Molemmat ovat kuusipaikkaisia ”tila-autoja”, joihin lihavat amerikkalaiset mahtuvat loikoilemaan ja kruisaamaan päivät pitkät.

Viidennen sukupolven Continental esiteltiin jo vuonna 1970, mutta ensimmäisinä vuosina se oli kieltämättä aika mitäänsanomattoman näköinen. Se sulautui liian helposti jenkkimassaan, ainoastaan neliskulmaiset luukkulamput erotti sen jollain tavalla tavallisesta. Lincoln on toki lähes aina ollut eräänlainen ”understatement”, eli sellainen hillitympi tapa kertoa omasta asemastaan muille, kun verrataan sitä esimerkiksi Cadillaciin. Vuosi 1974 oli ulkoisesti eräänlainen välivuosi, kun uudistettu Continental esiteltiin vuonna 1975.

Uuden neliovisen sedanin tunnisti soikeasta ooppera-ikkunastaan c-pilarissa, joka oli kopioitu Mark IV-sarjasta. Kaksiovisen kattolinja muuttui kulmikkaammaksi ja vertikaalimmaksi. Siinäkin oli nyt ooppera-ikkuna, tosin nelikulmaisena ja tyylikkäällä Lincolnin logolla varustettuna. Katon takaosa tilattiin usein vinyylisenä, ja sivuikkunoiden välisessä pienessä pilarissa oli elegantti valo. Vuosina 1975 ja 1976 maski oli tylsemmän näköinen leveä ritilä, mutta vuosimallista 1977 eteenpäin maskiksi vaihdettiin kapeampi ja tyylikkäämpi, Rolls-Royce-mainen keulakoriste, joka oli tuttu Mark-malleista. Vuonna 1978 myös sisätiloja päivitettiin hieman, jolloin metallirakenteinen kojelauta päivitettiin muoviseksi.

Jos nyt tarkkoja ollaan, ihan kaikki tämän näköiset eivät ole varsinaisia Town Coupé-malleja, vaan se oli suosittu lisävarustepaketti tavallisen Continental Coupén höysteeksi. Sitä tosin ei tunnista kovin helposti. C-pilarin ”Town Coupé”-teksti, edellämainittu pieni sivuvalo, sekä istuinten tyynymäinen lisäosa ovat parhaat tuntomerkit. Town Coupé oli siis vain ylellisemmin varusteltu yksilö, vaikkakin suurimman osan lisävarusteista sai tilattua jo perus-Coupéenkin.

Ja niitä varusteita olikin tarjolla aika kivasti: Esimerkkeinä mainittakoon automaatti-ilmastointi, kuuteen suuntaan säätyvät sähköistuimet, vakionopeudensäädin, automaattiset valot, sekä koko ohjaamon peittävä suuri kiinteä lasikatto. Maininnan arvoinen on myös Sure-Track-jarrujärjestelmä, joka tarkkailee takarenkaiden pyörimisnopeutta, ja pyrkii estämään niiden lukkiutumisen. Kaikki nämä siis jo neljäkymmentä vuotta sitten!

Isossa autossa pitää tietysti olla iso moottori. Aluksi se oli Ford-konsernin suurin henkilöautoihin tarjolla oleva vaihtoehto, eli 460-kuutiotuumainen (7,5-litrainen) V8. Toki päästöinflaation seurauksena teholukema nousi vain vaivoin yli kahdensadan. Näillä eväin raskas auto ei jaksanut kiihtyä kovinkaan nopeasti, vaan mainoksissa painotettiin enemmänkin hiljaista ja tasaista kyytiä. Pienempi vaihtoehto oli 400-kuutiotuumainen, eli 6,6-litrainen, jossa ei ollut enää edes sitä kahtasataa hevosvoimaa. Ainoa vaihteistovaihtoehto oli 3-pykäläinen automaatti.

Kaikki aikakaudet päättyvät aikanaan. Lincoln valmistikin ne ihan viimeiset maantielaivat suurilla moottoreilla vuonna 1979. Samankaltaisia superlatiiveja tullaan automaailmassa tuskin koskaan enää julistamaan. Seuraavalle vuosikymmenelle jenkkiautotkin pienenivät huomattavasti, sillä kallistuvan öljyn takia kulutus piti saada aisoihin.

Näin siis tässä autossa saattaakin piillä arvonnousupotentiaalia. Vielä tällaisia jättiläis-coupéja saa parhaimmillaan alle kymppitonnin, mutta hyvin säilyneet ja vähänajetut yksilöt alkavat kolkutella 20 000 euron/dollarin hintoja. Osta siis nyt, jos tallistasi löytyy tyhjää tilaa sellaisen pienen kerrostaloyksiön verran!

© Caradise 2017