Kahdeksas auto, kahdeksatta merkkiä

Perinteet jatkuu. Jokainen autoni on tähän saakka ollut eri valmistajalta, eikä uusin tulokaskaan tee sääntöön poikkeusta. Kahdeksan vuoden odotus sai vihdoin päätöksensä. Unelma kaksipaikkaisesta rättikattoisesta urheiluautosta on lopulta toteutunut! Vaikka kävin katsomassa useita eri vaihtoehtoja niin malliltaan, hinnaltaan kuin kunnoltaankin, sain hankituksi auton juuri niillä varusteilla kuin halusin.

Perjantai-iltana suuntasin syvälle Päijät-Hämeeseen katsomaan Nettiauton ainoata vasemmalta ohjattavaa Mazda MX-5:tä isommalla 1,8-litraisella koneella. Lievästi tuunattu yksilö ei alun perin näyttänyt ilmoituksessa niin houkuttelevalta, mutta kun tutkin sitä tarkemmin, alkoivat auton parhaat puolet nousta esiin. Sitä on huollettu runsaasti viimeisten tuhansien kilometrien aikana. Samoin ajettavuutta on hiottu jämäkämpään suuntaan turvakaaren ja säädettävän alustan avulla.

MX-5 oli seisonnassa hallissa maatilalla. Koriltaan se näyttää siistiltä, varsinkin takaa. Pienet kauneusvirheetkin oli jo mainittu rehellisesti ilmoituksessa. Uudenkarhea rättikatto lasi-ikkunoineen on ehdottomasti plussaa. Puskurin maalivaurio kuitenkin vaatii toimenpiteitä jossain vaiheessa, ajamista se ei onneksi haittaa. Vanteet on lainattu Renaultista, mutta alkuperäiset kuuluvat kauppaan.

Ilmoitusta selatessani en juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, että yksilö on itse asiassa 10th Anniversary Edition. Siihen kuuluu kaikenlaisia pieniä kivoja yksityiskohtia, jotka ehdottomasti kohottavat auton arvoa. Sininen sävy esiintyy monessa suhteessa; maalauksessa, ratin ja vaihdekepin pinnoissa sekä kaksivärisessä puolinahkaverhoilussa. Kyljestä löytyy vielä tunnus, joka paljastaa auton olevan yhden 7 500 erikoismallista, järjestysnumeroltaan 2108. Tämänkin tajusin oikeastaan vasta myöhemmin jo ostettuani auton.

Koeajamaan en päässyt, sillä hallissa oli ahdasta ja ulkona maa lumen peitossa. Kone saatiin kuitenkin käyntiin ja se kuulosti kaikin puolin terveeltä. Luotettavan oloinen myyjä vakuutti alustan olevan timmissä kunnossa vailla kolinoita. Uskotaan sitten.

Kaupankäynnin tuloksena päädyin ostamaan Mazdan 6 700 euron hintaan! Kaupat viimeisteltiin vielä samana iltana ja matala MX-5 peruutettiin varovasti ulos hallista lumihankeen. Kuin herättäisi karhua talviunilta ennen aikojaan…

Kauppaan kuului myös jonkun verran ylimääräistä osaa: jo mainittujen orkkisvanteiden lisäksi sain matkaani ylimääräisen jousi-iskari-paketin, kojelaudan kehyksiä sekä windshotin, jota tosin ei voi käyttää turvakaaren ollessa asennettuna.
 

Sipsutellen matkaan

Lauantaiaamuna suuntasimme kaverin kanssa takaisin Padasjoelle avain taskussa Mazdaa hakemaan. Carismahan jää minulle toiseksi autoksi, jolla voin ajella silloin kun keli on huono. Ensimmäinen kosketus uuden auton liikutteluun tapahtui poikkeuksellisesti täysin valkoisella pinnalla kesärenkailla ja vielä pieneen ylämäkeen. Ensimmäinen yritys jäi tietysti suditteluksi. Siis pikku peruutus, lisää vauhtia ja varovasti kevätkuivalle asfaltille reilun kilometrin liukastelun jälkeen. Hinauspuuhiin ei onneksi ollut tarvetta.

Etujarru tuntui laahaavan pitkän seisonnan jälkeen, mutta muutamat tehokkaat jarrutukset saivat nekin auki. Ensimmäiset kilometrit otetaan varovasti tunnustellen, että kaikki toimii. Ja hyvinhän vaikutti toimivan! Mazdan kaarreominaisuuksien ylistys jätetään tuleville viikoille, mutta fiilis ratin takana on erittäin hyvä.

Vajaan tunnin matka Hämeenlinnaan sujuu ongelmitta, ja keskustassa katto oli jo pakko laskea alas! Olihan sentään pilvetön taivas ja lämpötila reilusti plussan puolella. Taisi kevään ensimmäinen avoautoilija nostaa pienoisen somepöhinänkin!

Lauantaina kävin vielä Riihimäellä siskon luona fiilistelemässä. Siinä ajellessa on kieltämättä vaikeaa malttaa mielensä ajaa hillitysti. Perä tuntuu olevan tasauspyörästön lukon ansiosta aika herkkä luistamaan sivusuuntaan! Ekan päivän aikana mittariin tuli heti lisää parisataa kilsaa...

Tänään pesin pois kaikki matkapölyt ja kaivoin kameran esiin. Vaihdoin vielä alkuperäiset vanteet alle, jotka sopivat pieneen urheiluautoon mielestäni paljon paremmin kuin Renault Clion umpinaiset Speedline-vanteet. Samalla yritin herkistellä vähän jumittunutta etujarrua. Pieni pultin naputtelu löysempään suuntaan crc:n kera tuntui auttavan ainakin lyhyen lenkin perusteella.

Ensimmäisen viikonlopun jälkeen olen erittäin tyytyväinen hankintaani. Se kerää paljon huomiota liikenteessä ja kohottaa kuskinkin suupieliä, kun saa laskeutua erittäin matalaan uhreiluistuimeen. Tästä eteenpäin blogissa tullaan myös seuraamaan tiiviisti raadollista arkea tyköistuvan urheiluauton ratissa!

© Caradise 2016

 

Pikku-Bemu isottelee

Tuusulasta löytyy kenties Suomen suurin valikoima käytettyjä autoja. Pari viikkoa sitten kävin pikaisesti piipahtamassa AutoAreenassa katsomassa BMW Z3 Roadsteria. Tänään pääsin uudestaan Sulantien keskittymään ajan kanssa. Useammallakin kauppiaalla oli mielenkiintoista tarjottavaa, mutta päädyin testaamaan kyseistä Bemaria.

Ennen kaikkea halusin tietää, miten 140-hevosvoimainen 1,9-litrainen nelonen selviytyy urakastaan. Vertailun vuoksi Herttoniemen Z3:ssa oli vain 115-hevosvoimainen 1.8i. Se olisi kyllä hieman halvempi ja virheettömässä kunnossa, mutta varusteiltaan liiankin riisuttu. Esimerkiksi sähköikkunoita tulisi ikävä.

Mutta ei ollut huono Tuusulankaan yksilö. Peltipinnoiltaan se on suhteellisen siisti ja ruosteeton, mitä nyt hiuksenhienoja naarmuja näkyy sinivihreässä metallivärissä. Pari selvempää kauneusvirhettä toki on: Kuskin puoleinen BMW-logo kyljessä on kärsinyt, ja ovenkahva sisäpuolella on irrallaan. Rättikatto on ehjä, vaikkakin kulunut.

Sisätilat ovat tyylikkäät ja pääosin vielä hyvässä kunnossa. Sporttipenkkien verhoilu on kaksiväristä nahkaa. Penkkien lisäksi vihreää sävyä on myös ovipahveissa. Ohjauspyörän keskiö on vähän hassun iso, mutta muuten ohjaamossa vallitsee siro, mutta saksalainen tunnelma. Varustelu on riittävä sähkölaseineen ja ilmastointilaitteineen. Istuimissa on myös sähkösäätö.

Heti alkuun huomio kiinnittyy meluun, mihin pitäisi taas tottua useiden vuosien umpiautoilun jälkeen. Yksinkertainen kangaskatto ei eristä ääntä juuri ollenkaan. Z3 tuntuu ajossa kapeammalta, mitä näyttävä ulkonäkö antaisi ymmärtää. Muotoilu on erottuvaa ja auto on kieltämättä edelleen kaunis.

Ajotuntuma on kaikin puolin jämäkkä. Vaihteensiirto ja polkimet muistuttavat aikaa kestävästä laatuautosta. Mitään ylimääräisiä kilinöitä tai kolinoita ei missään vaiheessa kuulu. Bemarissa on jopa tiettyä ison auton tuntua! Moottoritiellä ei tule ahdistunut olo ainakaan vielä satasen vauhdissa. Myös mutka-ajo sujuu. Tosin tuntuma 16-tuumaisilla nastarenkailla on melko pehmeä ja koko auto kallistelee reilusti. 17-tuumaiset kesäkumit varmasti parantaa tilannetta.

Tällä moottorilla Z3:n tehopainosuhde jää sopivasti alle toivotun 10 kg/hv, jota pidän jopa jonkinlaisena ostokriteerinä. 140 hevosvoimaa tuntuu ihan riittävän pirteältä, mutta mikään tykki ei ole kyseessä. Jopa urheiluauton määritelmä saattaa jäädä täyttämättä. Pakoäänet eivät myöskään saa ihoa kananlihalle, mutta murinat kuulostavat ihan kohtalaisilta. Rivikuutoset maksavat pari tonnia enemmän, joten tälläkin moottorilla uskoisin pärjääväni. Eri asia sitten on 1,8-litraisen 115 hevosvoimaa, siinä ajoittaista puhdittomuutta saattaa esiintyä.

Kokonaisuudessaan BMW Z3 tuntuu omalta, eli sellaiselta jolla voisi kuvitella ajavansa kesän jos toisenkin. Se tarjoaa paljon tyköistuvamman fiiliksen kuin esimerkiksi Mersun SLK. MX-5:n riemukkuuteen on silti matkaa. Siihen verrattuna Z3 tuntuu astetta isommalta, missä on toisaalta puolensa. Moni väittää Z3:n olevan vähän hengetön, eikä niin terävä kuin pienen urheiluauton kuuluisi olla, mutta vielä en päässyt ajamaan niin paljon, että voisin antaa asiaa vahvistavaa tuomiota.

Tämän yksilön lähtöhinta on 7 490 €, mutta käteisellä siitäkin saadaan jotain höylättyä pois. Halvempia vastaavia löytyisi Pohjanmaalta ja Keskisuomesta, sekä Herttoniemen virheetön karvalakkimalli nahkapenkeillä. Mutta tämäkin on kyllä täysin ostamisen arvoinen.

© Caradise 2016

 

The hunt goes on

Lauantai on hyvä päivä käydä autokaupoilla. Tänään suuntasin Mäntsälään, sieltä Itä-Helsinkiin ja Tuusulan kautta takaisin. Liikkeet ovat auki lauantaisin vain kolmeen asti, joten viisi tuntia on käytettävä tehokkaasti. Tänäänkin kuljin vielä maltti mielessä, sillä vasta maaliskuun alussa saan opintolainani viimeisen erän, ja silloin kesärenkailla ajelukin on taas sallittua.

Mäntsälässä on pari mielenkiintoista autoliikettä. Elferklassik näkyy Lahdenväylälle asti, mutta se on lauantaisin kiinni. Amerikanrautoihin erikoistunut Keijo Lehtonen Oy sijaitsee samoilla nurkilla. Siellä on jo pitkään ollut myynnissä punainen MGF, jota lähdin katsomaan. MGF on hylätty talviajaksi syrjäisempään varastoon erittäin harvinaisen Lincoln Excalibur-limusiinin kainaloon.

MGF oli kieltämättä seisontakunnossa: Akku oli totaalisen hyytynyt, ja ainakin yhdestä renkaasta ilmat pihalla. Muuten MGF on kunnoltaan ihan siedettävä. Maalipinta on hyvä, eikä ruostettakaan missään. Sisätilatkin ovat suhteellisen siistissä kunnossa vaikka varustelu ei vakuuttanutkaan, esimerkiksi nahkapenkit puuttuvat. Katto on kulahtaneen oloinen ja sen keskellä on vahvasti paikatut viillot. Kuulemma rätti pitää silti sadepisarat ulkopuolella. Hinnaksi arvioitiin tasan viisi tonnia, mikä sisältää keväisen kunnostuksen ja katsastuksen. Tekniikaltaan sen pitäisi olla toimiva.

Sen jälkeen suuntasin Roihuvuoreen katsomaan erittäin mielenkiintoista Mazda MX-5:ta. Näitä ei ole tällä hetkellä liikaa myynnissä ja nyt oli tarjolla muutenkin harvinaisen oloinen yksilö. Kakkospolven faceliftattu versio on väriltään virkistävän keltainen helmiäismaalilla. Keltaiseen autoon sopii parhaiten musta nahkasisustus. Moottori on pienempi 1,6-litrainen, ja sporttiputkien soundi sopivasti hämäävä! Suurin huolenaihe tässä yksilössä on isohkot painaumat oikealla takalokasuojassa. Maalipinta ei kuitenkaan näyttäisi vaurioituneelta, joten sen saa toivottavasti korjattua ilman maalausta ammattilaisten työkaluilla. Toinen ongelma korissa on alkava ruostuminen. Osa helmasynnistä on jo korjattu, mutta pientä kuplintaa takakaaressa on vielä jäljellä. 5 250 euron hintakaan ei ollut paha, mutta korin fiksauksiin saa laskea noin 500-1000 euroa.

Kivenheiton päässä tästä Herttoniemen puolella on runsaasti autoliikkeitä. Yhdessä niistä oli BMW Z3, joka osoittautui erittäin hienoksi. Se on käytännössä virheettömässä kunnossa sisältä ja päältä. Ainoastaan rättikaton kunto jäi mysteeriksi, muovi-ikkunassa olisi kuulemma jotain halkeamia. Moottori on luonnollisesti se pienin, eli 1,8-litrainen 115-hevosvoimainen, jonka soveltuminen suhteellisen painavaan roadsteriin jäi arvoitukseksi. Hintalapussa luki 6 790 euroa, mutta tinkivaraa ei kuulemma ole. Toista Z3:sta kävin pikaisesti katsomassa vielä Tuusulassa vain todetakseni ensimmäisen yksilön olleen poikkeuksellisen hyvä.

Kaikki kolme ovat oikeastaan ihan ostamisen arvoisia, vaikka en päässytkään ajamaan niistä yhtäkään. Nyt on pitkälti kyse siitä, mihin se budjetti lopulta asettuu. Maaliskuun ensimmäinen viikko lopulta kertoo, kuinka paljon rahaa todella on käytettävissä. Viidellä tonnilla saisi toimivan ja käyttökuntoisen, mutta hauskan kaksipaikkaisen avoauton. Vähän erikoisempi yksilö vaatii vähintään sen kuusi tuhatta. Rahat saattavat juuri ja juuri riittää myös erittäin hyväkuntoiseen tulevaan klassikkoon.

Kevät tekee selvästi tuloaan ja avoautokuume alkaa yleisesti nousta. Liian kauaa ei voi odottaa, sillä parhaat yksilöt myydään ensin! Toisaalta minä päivä tahansa saattaa tulla vielä parempi yksilö myyntiin...

Lancia Aurelia B20

Vielä ennen kuin Fiat kahmaisi Lancian suojiinsa vuonna 1969, merkki oli tunnettu upeista, teknisesti edistyksellisistä autoistaan. Vaikka Lanciat olivat aikaansa edellä jo ennen toista maailmansotaa, todellinen menestyjä oli kuitenkin Aurelia, ja sen monet eri versiot. Urheilullinen neliovinen Aurelia B10 esiteltiin vuonna 1950, kuten myös erittäin harvinaiseksi jäänyt nelipaikkainen avomalli B50. Myöhemmin valmistettiin myös 761 kaksipaikkaista Aurelia B24 Spideria, jotka voidaan huoletta laskea historian kauneimpien autojen joukkoon. Kymmenet Aureliat saivat myös kokonaan ainutlaatuisen erikoiskorin. Yhteensä Aurelia-malleja tehtiin reilut 18 000 vuoteen 1958 mennessä.

Aurelian suosio ei olisi kuitenkaan mitään ilman coupé-mallia. Aurelia B20 Coupé esiteltiin vuonna 1951, ja sitä tehtiin kuutena sarjana 3871 yksilöä kesään 1958 saakka. Itse asiassa sitä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä Gran Turismo-luokan autoista.

Aurelia oli pioneeri myös monella muulla saralla. Siinä on esimerkiksi ensimmäistä kertaa V6-moottori sarjatuotantoautossa. Se varusteltiin myös ensimmäisenä vakiovarusteisin vyörenkain. Voimansiirtokin oli ainutlaatuinen; kytkin, vaihteisto ja tasauspyörästö olivat kaikki taka-akselin yhteydessä.

Ensimmäisen ja toisen sarjan Aurelioissa V6-moottori oli kaksilitrainen. Alumiinisessa moottorissa oli työntötangot ja yksi nokka-akseli V-kulman välissä. Palotila oli hemi-tyylinen eli pallonpuolikkaan muotoinen. Aluksi teho oli 75 hevosvoimaa, mutta suuremman puristussuhteen ja erilaisten venttiilien avulla teho nousi 80 hevosvoimaan seuraavana vuonna. Vuodesta 1953 lähtien moottori kasvoi 2,5-litraiseksi ja 118-heppaiseksi.

Vaikka teholukema ei alkujaan kuulostanut valtavalta, Aurelia oli suhteellisen kevyt ja erittäin hyvä ajaa. Ykkössarjalaisessa esimerkiksi ovet ja puskurit olivat alumiinista. Auton pätevyys todistettiin heti esittelyvuonna Mille Migliassa, jossa Aurelia B20 sijoittui toiseksi aivan yli kaksi kertaa tehokkaamman Ferrarin kannassa. Le Mansissakin tuli luokkavoitto ja 12. sija kokonaiskilpailussa. Myös monissa pienemmissä kisoissa, kuten Targa Floriossa Aurelia saavutti menestystä.

Erot eri sarjojen välillä ovat melko huomaamattomia. Kakkossarjalaiseen asennettiin kromipuskurit, ja kojelauta oli erilainen. Hienovaraiset evät takaosan muotoilussa pyöristyivät olemattomiin kolmanteen sarjaan edetessä. Neljäs sarja näytti samalta kuin edeltäjänsä, mutta alustaan tehtiin muutoksia. Vasta nyt Aureliaa tarjottiin myös vasemmalta ohjattavana. Viitossarjalaiseen riitti vain pienet päivitykset. Kuudennen eli viimeisen sarjan autot on helpointa tunnistaa tuuletusikkunoista ovissa. Tässä vaiheessa tehokin oli laskenut aavistuksen 112 hevosvoimaan.

Aurelia B20 oli suosittu esimerkiksi formulakuskien siviiliautona. Hillitty ja kaunis Pininfarinan muotoilu oli edustava vaikka Monte Carlon Casinolla ja erinomainen ajettavuus ja pirteä V6-moottori salli osallistumisen samalla autolla ralleihin tai ratakisoihin. Moni yksilö on nykyisinkin Historic-luokan vaatimuksin varusteltu. Aurelian B20 Coupén hinnat ovat olleet noususuunnassa jo pitkään, eikä alle sadan tuhannen tällaisia enää tahdo löytää, ainakaan ehjänä. Suomessa B20-mallia ei tietääkseni ole yhtään, mutta Ruotsista niitä löytyy useampiakin, kuten kuvat viime kesän Classic SportsCars Concours D’Elegancesta osoittavat.

© Caradise 2016

 

Pikkuleijona

Avoautosta ei välttämättä ole pakko maksaa viittäkään tonnia, jos ei halua. Jopa alle kolmen tonnin löytyy ihan meneviä vaihtoehtoja. Kävin testaamassa yhtä sellaista Tampereen Kamuxilla. Peugeot 306 Cabriolet irtoaisi 2900 eurolla.

Peugeot 306 kuuluu eurooppalaisten perheautojen lukuisaan joukkoon, josta on tehty nelipaikkainen avoversio. Se on mielestäni paras vaihtoehto tästä 90-luvulla syntyneiden joukosta. Pininfarinan muotoilema kori on kaunis ja siro. Tasapainoinen avo-pösö on sympaattisen oloinen.

Satuin törmäämään Kamuxilla juuri myyntiin tulleeseen Pösöön, joka jo varusteiden valossa vaikutti hyvältä. Vuosimalli 1999 tarkoittaa uudempaa, nätimpää keulaa. Samoin sisätiloja on päivitetty faceliftin yhteydessä. Moottori on malliston tehokkain, 132-hevosvoimainen kaksilitrainen nelonen. Sisustaa komistaa muhkeat mustat nahkapenkit ja jalopuujäljitelmä. Pösössä on jopa ilmastointi, joka ei avoautossa ole sattuneesta syystä niin tarpeellinen.

Kyseessä on silti vanha ranskalainen auto. Eli ongelmia olisi tiedossa ainakin sähköpuolella. Sähköikkunat toimivat erittäin laiskasti, ja kuulemma sähkökäyttöinen katto myös. Sanoivat vielä, että se vaatii vähän käsivoimaa avuksi laskeutuakseen. Ei tullut tällä kertaa testattua. Myös osa ohjaamon sähkölaitteista toimivat joko huonosti tai ei ollenkaan.

Perusajettavuudeltaan 306 muistuttaa yllättävän paljon japanilaisia, mikä ei ole lainkaan huono piirre. Ihan kuin omaa autoa ajaisi. Ajoasento on tosin vähän kehno, polkimet ovat joko liian lähellä tai ratti jää liian kauas. Tyypillistä etelä-eurooppalaisille autoille. Jousitus ei sentään tuntunut liikaa ranskalaisen pehmeältä. Alustassa käytetään pitkälti samoja osia umpimallien kanssa. Toisaalta tavanomainen ajotuntuma ei välttämättä houkuta kurvailemaan mutkateiden kautta kerta toisensa jälkeen. Mikä puolestaan on yksi niistä vaatimuksista, mihin tulevan ostokseni pitäisi pystyä.

Kangaskaton olemassaolon tiedostaa jatkuvasti. Jäisten muhkuroiden yli ajettaessa auto tutisee aika lailla, korijäykkyydessä on siis parantamisen varaa. Rättikatto päästää myös ääniä ja suhinaa läpi aikamoisen määrän umpiautoon verrattuna. Mutta nämä ovat niitä yleisiä ominaisuuksia, joiden kanssa avoautoa haluavan tulee oppia elämään.

Paras puoli autossa on kuitenkin moottori. 132-heppaisena pieni Pösö liikkuu herkästi haluttuun suuntaan. Vapaastihengittävä kone on kierrosherkkä ja riittävän vääntävä. Talviliukkailla rajallinen pito tietysti rajoittaa arviointia. Vertailu omaan Mitsuun kertoo kuitenkin Pösön olevan aavistuksen pirteämpi, eikä Carisman GDI-kone mikään nahjus ole sekään. Alle 200 000 kilometriä ajettu moottori vaikutti olevan myös hyvässä iskussa ja kehräsi tasaisesti.

Kokonaisuudessaan Peugeot 306 jätti todella myönteisen kuvan itsestään ja yllätti positiivisesti. Sinivihreä värityskin näyttää hyvältä joka kulmasta. Ja auton kunto on pääosin hyvä. Voisin siis jopa kuvitella ostavani sen! Mutta vain jos budjetti ei kertakaikkiaan veny mihinkään kalliimpaan. Sitä odotellessa tämä yksilö on todennäköisesti jo myyty, sillä hinta on laskettu erittäin kilpailukykyiseksi.

© Caradise 2016

 

The hunt has begun!

Avoauton metsästys on virallisesti alkanut. Vaikka eletään vielä juuri ja juuri tammikuuta, kevät antaa jo merkkejä itsestään. Katto pitää siis saada kesäksi alas!

Tärkeintä nyt on säilyttää maltti. Tonnit polttelevat jo pankkitilillä, mutta vielä ei ole aika ostaa yhtään mitään. Aikaisintaan maaliskuussa, mutta todennäköisimmin huhtikuussa, on päätösten aika. Toki ainahan voi käydä katsomassa eri vaihtoehtoja, ehkä jopa kokeilemassa. Mutta tänään mielenkiintoinen BMW 320i Cabriolet jäi autoliikkeen halliin kesärenkaidensa kanssa.

Budjetti tarkentuu kuukausi kuukaudelta ja asettunee 4 000-6 000 euron välimaastoon. Vielä on siis pari kuukautta aikaa tiukkaa työntekoa ja säästökuuria. Carisma saa lähteä vaihdossa, jos myyjä sen huolii ja suostuu siitä jotain maksamaan, mutta pakko sitäkään ei ole vaihtaa. Säästetään se vaikka sitten takatalvea varten.

Tässä hintaluokassa vaihtoehtoja on itse asiassa aika paljon. Äkkiä listattuna mieleen tuli jopa kolmekymmentä nimeä. Valikoimaa siis riittää! Ja tässä sitä listaa mielivaltaisessa paremmuusjärjestyksessä:

-          Mazda MX-5 II
-          MGF
-          Mazda MX-5 I
-          BMW Z3
-          Alfa Romeo Spider
-          Nissan 240 SX
-          Mercedes-Benz SLK
-          Volvo C70
-          Mercedes-Benz CLK
-          Chevrolet Camaro
-          Pontiac Firebird
-          Ford Mustang
-          BMW 300 E36
-          Fiat Barchetta
-          Smart Roadster
-          Toyota MR2
-          Triumph Spitfire
-          Mitsubishi Eclipse
-          Toyota Celica
-          Chrysler Stratus
-          Saab 900/9-3
-          Opel Astra
-          Ford StreetKa
-          Opel Tigra
-          Suzuki Cappuccino
-          Honda Beat
-          Peugeot 306
-          Renault Mégane
-          Audi Cabriolet
-          BMW 300 E30

Listan kärkipäässä on siis kaksipaikkaisia avoautoja 1990-luvun lopulta, mielellään takavetoisena. Miksei myös nelipaikkaiset avoautot käy, kunhan moottori on kunnollinen ja veto takapyörillä. Edestä raapivista mielenkiintoisin on Volvo, mutta se menee herkästi yli budjetin. Niin kuin itse asiassa aika moni muukin listan autoista. Amerikan markkinoille suunnitellut japanilaiset ovat tavallaan mielenkiintoisia villejä kortteja, joita osuu silloin tällöin myyntiin. Tarjolla olisi jopa erittäin pieniä kolmisylinterisiä vaihtoehtoja. Ja miksei vanhempi klassikokin kävisi, niistä potentiaalisimpana Triumphin avomallit. Ja jos budjetti ei oikein tunnu venyvän mihinkään, aina saa etuvetoisia eurooppalaisia avoautoja muutamalla tonnilla.

Äkkiseltään luulisi, että talvella avoautojen hinnat olisivat matalimmillaan. Voi olla, mutta tarjonta ei ole silloin parhaimmillaan. Löytöjä voi toki onnistua talvella tekemään, jos jonkun pitää nopeasti luopua rahapulassa harrasteautostaan. Mutta keväällä avoautobuumi kasvaa, ja tarjonta lisääntyy. Toiset nostavat hintoja, mutta autoja tulee silloin niin paljon myyntiin, että kilpailu pitää hinnat järkevissä lukemissa.

Eli avoautomarkkinoilla on tällä hetkellä ostajan markkinat, varsinkin kun on käteisellä liikenteessä. Jotain dramaattista pitää tapahtua, jos en ensi kesänä avoautolla ajele!

© Caradise 2016

 

Aston Martin 1½-Litre

Näin kuvan auton syksyllä 2007 paikallisten Ferrari- ja Porsche-liikkeiden vieressä lähellä Belgian Gentiä, kun etsin vaihtojaksollani itselleni autoa tuliaisiksi. Huomasin sotaa edeltävän roadsterin lipuvan päätiellä mahtavan jyrinän säestämänä. Onneksi käsissäni sattui olemaan digipokkari, jolla sain ikuistetuksi tämän yhden ainoan kuvan kyseisestä autosta. Itse asiassa en edelleenkään ole täysin varma, mikä auto kyseessä on, sillä ainoat muistikuvat hetkestä piirtävät mieleeni vain auton peräpään, sekä hurjan käyntiäänen, joka värisytti luita ja ytimiä.

Pitkään olin melko varma, että kyseessä olisi varhainen Bentley. Olen nähnyt Le Mans-mallisia Bentleyjä useita kertoja myöhemmin, ja todennut ne valtavan kokoisiksi autoiksi, joten sellainen tämä pieni urheiluauto ei voinut olla. Mutta vihreä väritys ja perän GB-teksti paljastavat alkuperämaan. Valitettavasti belgialainen rekisteritunnuskin jää puoliksi liikennemerkin taakse piiloon, joten salapoliisityö jatkuu edelleen. Saa nähdä ratkeaako arvoitus koskaan?

Kapea ja matala kori, isot lamput sekä riisuttu perä antaisi vahvimmin viitteitä Aston Martinin sotaa edeltävästä mallista. Augustus Bertellin suunnittelemaa 1½-litraista mallia tehtiin noin kymmenen vuoden ajan useina eri versiona reilut 600 autoa.

Aston Martinin historia juontaa juurensa jopa yli sadan vuoden taakse. Robert Bamford ja Lionel Martin kauppasivat Singer-autoja, ja myös kilpailivat niillä. Heidän haaveenaan oli rakentaa kokonaan oma autonsa, ja ensimmäinen yksilö rekisteröitiin 1915. Nimi Aston-Martin tuli Aston Clintonin mäkikisasta. Kilpailumenestys oli aina kohtalaista, mutta itse autot kävivät huonosti kaupaksi. Yritys onkin vaihtanut omistajaa useita kertoja historiansa aikana.

Ensimmäinen konkurssi tapahtui 1925, eikä ensimmäisen kymmenen vuoden aikana saatu valmiiksi kuin 61 autoa. Silloin kuvioihin astui italialainen herra Bertelli, jonka vahva 1,5-litrainen nelisylinterinen oli käytössä jokaisessa Aston Martinissa seuraavat kymmenen vuotta. Augustuksen veli Enrico valmisti korit suurimpaan osaan näistä. Valtaosa koreista on tourer-tyyppisiä avokoreja irrallisilla lokasuojilla. Muutamat yksilöt valmistettiin myös neliovisella saloon-korilla, mutta valitettavan moni niistä on joko tuhoutunut tai muutettu myöhemmin kilpailuhenkiseksi avomalliksi.

Malleja oli useita, mutta ne on yleisesti jaettu kolmeen sarjaan. Ensimmäisen sarjan autoissa jäähdytin on suora, ja V-muotoinen Aston Martin-tunnus on höyhenten kehystämä. Tunnetuin malli oli International, jossa oli 56 hevosvoimaa. Näitä valmistettiin vuosina 1927-31.

Kakkossarjalaisen tunnistaa lievästä taitoksesta jäähdyttimessä, sekä logosta, joka oli entistä terävämpi ja jyrkemmässä kulmassa. Suosituin malli oli Le Mans, joka sai nimensä tehdastiimin autojen menestyksestä tässä legendaarisessa 24 tunnin kisassa. Tehoa näissä 1932-33 valmistuneissa autoissa oli 70 hevosvoimaa.

Kolmas sarja, eli Mark II, esiteltiin 1934. Tämän tunnistaa aiempaa matalammasta jäähdyttimestä, jonka taitos on hieman terävämpi. Siinä oli lisäksi erityiset termostaattisesti ohjatut pystyrivat, sekä kulmikas siipilogo, joka on käytössä Aston Martineissa tänäkin päivänä. Teho kasvoi hieman 73 hevosvoimaan, mikä oli siihen aikaan hyvin 1,5-litraisesta. Toisaalta nelisylinteriseksi Aston Martinia pidettiin kalliina.

Kilpailu oli myös Bertellin veressä, ja Aston Martin osallistui mm. Le Mansiin ja Mille Migliaan useampana vuotena. Vuoden 1934 ja 1935 kilpa-autot saivat nimensä Ulsterin TT-kisoista. Nämä legendaariset autot ylsivät Le Mansissa luokkavoittoon ja yli 100 mailin huippunopeuteen. Ulsterit tunnistaa pyöreästä perästään, jossa vararengas makaa poikittain auton takaosassa luukun alla.

Ajokokemus sotaa edeltävällä Aston Martinilla on varmasti ikimuistoinen, eikä pelkästään unohtumattoman äänimaailman takia. Moni yksityiskohta on toteutettu poikkeuksellisella tavalla, esimerkiksi kaasupoljin on keskellä eikä oikealla, ja vaihdekaaviokin peilikuva totutusta!

2015 Retro Classicsissa kuvattu auto on jo ilmiselvä Aston Martin, tosin tarkka mallimerkintä on tässäkin hämärän peitossa. Oma arvioni osuu toiseen sarjaan, eli se on todennäköisesti Le Mans tai International, ehkäpä jopa vain tusinan verran valmistettu ”New” International vuodelta 1932.

© Caradise 2016